Euroopan unionin jäsenvaltioiden yhteenlaskettu väkiluku on lähes 450 miljoonaa ja pinta-ala 4 324 782 neliökilometriä. Väestötiheys EU:ssa on 115,6 asukasta/km². Jos EU olisi valtio, se olisi pinta-alaltaan seitsemänneksi ja väkimäärältään kolmanneksi suurin valtio maailmassa.
EU:n toimielimiä ovat vaaleilla valittu Euroopan parlamentti, jäsenmaiden valtion- ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvosto, jäsenvaltioiden hallituksia edustava neuvosto sekä Euroopan komissio, joka laatii ehdotuksia uudeksi EU:n lainsäädännöksi parlamentin ja neuvoston hyväksyttäväksi. Muita keskeisiä toimielimiä ovat Euroopan unionin tuomioistuin, joka huolehtii siitä, että EU:n lainsäädäntöä tulkitaan ja sovelletaan samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa, sekä Euroopan keskuspankki ja tilintarkastustuomioistuin.[3] EU:n toimielinten yhteenlaskettu henkilöstömäärä on noin 40 000 työntekijää.
Euroopassa haluttiin välttää uusi suursota, ja Saksan ja Ranskan välistä jännitystä pyrittiin poistamaan asettamalla maiden rajaseudun Saarin alueen hiilivarat kansainvälisen, riippumattoman viranomaisen valvontaan. Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin vuonna 1951, ja perustussopimuksen allekirjoittivat Pariisissa Saksa, Ranska, Italia, Belgia, Alankomaat ja Luxemburg.[5]
Rooman sopimus (1957–1992)
Hiili- ja teräsyhteisön perustamisen seurauksena Euroopan maiden välinen yhteistyö laajeni, ja Euroopan talousyhteisön ja Euroopan atomienergiayhteisönsopimukset allekirjoitettiin Roomassa vuonna 1957. Euroopan talousyhteisö perustui jäsenmaiden väliseen tulliliittoon ja asteittain toteutettaviin yhteismarkkinoihin. Sopimuksessa päätettiin luoda yhteiset politiikat maataloudelle, liikenteelle, työvoiman liikkumiselle ja talouden tärkeille sektoreille.[5]
Kolmelle yhteisölle perustettiin yhteiset toimielimet. Vuonna 1967 tuli voimaan sulautumissopimus, jolla Euroopan yhteisöille perustettiin yhteinen neuvosto ja yhteinen komissio.[5]
Euroopan yhteisö laajeni vuonna 1973 kun siihen liittyivät Yhdistynyt kuningaskunta, Irlanti ja Tanska. Kreikasta tuli jäsen vuonna 1981 ja Espanjasta ja Portugalista vuonna 1986.[5]
Yhteisörakenteiden ulkopuolisena järjestelmänä kehittyi 1970-luvulla myös poliittinen yhteistyö, jota tuki Eurooppa-neuvoston perustaminen vuonna 1974. Euroopan parlamentin vaikutusvalta vahvistui, ja ensimmäiset suorat vaalit parlamentin jäsenten valitsemiseksi järjestettiin vuonna 1979. Vuonna 1986 allekirjoitettiin Euroopan yhtenäisasiakirja, minkä jälkeen ryhdyttiin luomaan sisämarkkinoita, jotka tekivät yhteisöstä tiiviimmän talousalueen.[5]
Euroopan poliittinen tilanne muuttui radikaalisti Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989 ja sosialistimaiden hakeutuessa pois Neuvostoliiton etupiiristä. Saksat yhdistyivät joulukuussa 1990, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Samaan aikaan jäsenvaltiot neuvottelivat uudesta sopimuksesta, jolla luotaisiin Euroopan unioni (EU).[6]
Maastrichtin sopimus (1992–2007)
Euroopan yhteisö muutti nimensä Euroopan unioniksi vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen myötä. Unionin yhteistyö ulotettiin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä oikeus- ja sisäasioihin. Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät Euroopan unioniin vuonna 1995, mutta Norja jäi kansanäänestyksen tuloksen johdosta sen ulkopuolelle.[5]
Maastrichtin sopimuksen suunnitelma talous- ja rahaliitosta toteutettiin kolmessa vaiheessa. Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa vuonna 1999. Vuonna 2002 otti 12 maata yhteisvaluutta euron käyttöön.[5] Maaliskuussa 2000 EU hyväksyi niin kutsutun Lissabonin strategian unionin talouden nykyaikaistamiseksi.[6]
Kun Euroopan unioni jatkoi laajentumistaan Itä- ja Keski-Eurooppaan, unionin toimielinrakennetta ja päätöksentekoa uudistettiin ja tehostettiin. Amsterdamin sopimuksella 1997 vahvistettiin yhteistyötä oikeus- ja sisäasioissa sekä lujitettiin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Nizzan sopimus valmisti unionia vuoden 2004 laajentumiseen. Silloin Euroopan unioniin liittyi kymmenen uutta valtiota: Latvia, Liettua, Kypros, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro. Jäsenmaiden määrä kasvoi 27:ään vuonna 2007 kun unioniin liittyivät myös Bulgaria ja Romania. Kroatia liittyi jäseneksi vuonna 2013.[5]
Euroopan perustuslakisopimus allekirjoitettiin Roomassa vuonna 2004. Sopimuksen tarkoituksena oli selkiyttää unionin ja jäsenvaltioiden toimivallanjakoa, yksinkertaistaa unionin oikeusjärjestelmää sekä lisätä demokraattisuutta, tehokkuutta ja avoimuutta unionin päätöksenteossa. Sopimusta ei kuitenkaan saatu ratifioitua, sillä kansanäänestyksissä Ranskassa ja Hollannissa enemmistö äänesti sitä vastaan.[5]
Lissabonin sopimus (2007→)
Lissabonin sopimus 2007 hyväksyttiin jokaisessa jäsenvaltiossa maiden omien perustuslaillisten säännösten mukaisesti. Sopimus tuli voimaan joulukuussa 2009 kun myös Irlanti oli sen hyväksynyt.[5]
Euroopan poliittisen ja taloudellisen yhdentymisen prosessi on aina ollut avoin sellaisille Euroopan maille, jotka ovat valmiita allekirjoittamaan perustamissopimukset ja omaksumaan EU:n lainsäädännön kokonaan. Rooman sopimuksen 237 artiklan mukaan ”jokainen Euroopan valtio voi hakea yhteisön jäsenyyttä”. Maastrichtin sopimuksen F-artiklan mukaan jäsenvaltioilla on lisäksi oltava ”kansanvallan periaatteille” perustuva valtiollinen järjestelmä.[10]
Ehdokasmaiksi kutsutaan valtioita, jotka ovat hakeneet EU:n jäsenyyttä ja joiden hakemus on hyväksytty virallisesti. Nykyisiä jäsenehdokasmaita ovat Albania, Pohjois-Makedonia, Montenegro, Serbia, Turkki, Moldova,[11]Ukraina[11] ja Bosnia ja Hertsegovina[12]. Aiemmin jäsenehdokkaana ollut Islanti on vetänyt hakemuksensa pois. Jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa alkoivat lokakuussa 2005, Islannin kanssa heinäkuussa 2010 (mutta keskeytyivät elokuussa 2013), Montenegron kanssa joulukuussa 2010, Serbian kanssa tammikuussa 2014 ja Albanian kanssa kesäkuussa 2014[13]. Balkanin maiden kanssa EU:lla on erityisiä assosiaatiosopimuksia, joiden tarkoituksena on tasoittaa tietä EU:n jäsenyyteen.[14]
Ennen kuin ehdokasmaa voi liittyä unioniin, sen on täytettävä Kööpenhaminan kriteerit. Eurooppa-neuvosto asetti kriteerit vuonna 1993 entisten kommunistimaiden pyrkiessä unionin jäseniksi. Niiden mukaan uusilla jäsenvaltioilla on oltava:[10]
vakaat kansalliset toimielimet, joiden avulla taataan demokratian, oikeusjärjestyksen ja ihmisoikeuksien noudattaminen sekä vähemmistöjen kunnioittaminen ja suojelu
toimiva markkinatalous ja kyky selviytyä unionin sisäisestä kilpailupaineesta ja markkinavoimien toiminnasta
valmiudet noudattaa jäsenyysvelvoitteita ja tukea unionin kaikkia tavoitteita: uusien valtioiden julkishallinnon tulee pystyä soveltamaan ja hallinnoimaan EU:n lainsäädäntöä käytännössä.
Kunkin ehdokasmaan omat erityiset jäsenyysehdot määritellään Euroopan komission kanssa käytävissä neuvotteluissa, jotka kestävät yleensä vuosia.[15]
Liittymistapahtuma
Ennen varsinaisia jäsenyysneuvotteluja käydään lähenemisneuvottelut. Ensin Eurooppa-neuvosto hyväksyy jäsenyysneuvottelujen aloittamisen uuden jäsenmaan kanssa, minkä jälkeen uuden ehdokasmaan lakeja vertaillaan unionin säädöksiin. Neuvottelukokonaisuuksia on yleensä 35, ja niiden arviointikriteereistä sovitaan ennen neuvottelujen aloittamista. Kustakin neuvottelukokonaisuudesta käydään erilliset neuvottelut, jotka voivat kestää vuosia. Hakijamaan täyttäessä neuvottelukokonaisuuksien kriteerit se esittää sekä maansa kannan neuvotteluihin että toimenpide-ehdotukset jonkin asian saattamisesta voimaan, minkä jälkeen ministerineuvosto hyväksyy EU:n kannan komission ja jäsenmaan välisiin neuvotteluihin.lähde?
Varsinaiset liittymisneuvottelut käydään kunkin ehdokasmaan ja komission välillä. Liittymisneuvotteluiden jälkeen hakijamaan täytyy täyttää jäsenyysehdot ja sopeuttaa lainsäädäntönsä unionin vaatimusten mukaisesti. Tarvittaessa hakijamaalle voidaan myöntää erityisjärjestelyjä tai siirtymäaika jonkin asian saattamiseksi kuntoon. Sen jälkeen neuvostossa kokoontuvien jäsenvaltioiden edustajien on kannatettava jäsenyyttä yksimielisesti. Käytännössä jäsenvaltioiden kantaa on kysytty jo useaan otteeseen ennen tätä vaihetta. Myös Euroopan parlamentilta on saatava sen jäsenten ehdotonta enemmistöä edustava puoltava lausunto. Jäsenvaltiot ja ehdokasmaa tai -maat ratifioivat liittymissopimuksen omien perustuslaillisten menettelyjensä mukaan.[10]
Ehdokasmaat saavat neuvotteluaikana EU:n tukea, jotta niiden on helpompi kuroa umpeen taloudellisia kehityseroja. Esimerkiksi vuonna 2004 liittyneet kymmenen maata saivat tukea 41 miljardia euroa.[10]
Laajentumisen rajat
Kun EU:n perustuslakisopimuksesta käytiin keskustelua, ilmeni että monia eurooppalaisia huolestuttaa kysymys unionin rajoista. Esimerkiksi Turkin mahdollinen jäsenyys herättää kysymyksen Armenian ja Georgian kaltaisten Kaukasuksen maiden asemasta. Liechtenstein, Norja ja Sveitsi eivät ole hakemassa unionin jäseniksi, sillä yleinen mielipide on näissä maissa ollut liittymistä vastaan.[16]
Kaikkien EU-maiden kansalliset kielet ovat unionin virallisia kieliä. On esitetty kysymys, onko kaikkien kielten rinnakkainen käyttö tarpeellista kaikissa tilanteissa.[17]
Euroopan parlamentissa työskentelee 705 europarlamentaarikkoa 27 jäsenmaasta, lukumäärältään suhteessa kunkin maan väkilukuun. Heidät valitaan suorilla kansanvaaleilla viiden vuoden välein järjestettävissä europarlamenttivaaleissa edustamaan EU-kansalaisia. Parlamentin toimipaikat ovat Strasbourg, Bryssel ja Luxemburg.[19][20]
Euroopan parlamentin kolme päätehtävää ovat lainsäädäntö, valvonta ja talousarvio. Parlamentti hyväksyy Euroopan komission ehdotuksiin perustuvaa EU-lainsäädäntöä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Se päättää kansainvälisistä sopimuksista ja EU:n laajentumisista sekä arvioi Euroopan komission työohjelmaa ja pyytää komissiolta lainsäädäntöesityksiä. Parlamentti toimii kaikkien unionin toimielimien demokraattisena valvojana. Se muun muassa valitsee Euroopan komission puheenjohtajan, hyväksyy uuden komission ja voi pakottaa sen eroamaan. Parlamentti päättää EU:n talousarviosta yhdessä neuvoston kanssa sekä hyväksyy unionin pitkän aikavälin talousarvion. Parlamentti työskentelee valiokunnissa, joissa valmistellaan lainsäädäntö, ja täysistunnoissa, joissa lainsäädäntö hyväksytään.[19]
Eurooppa-neuvostossa määritellään yleiset poliittiset painopisteet, mutta lainsäädäntövaltaa sillä ei ole. Neuvostoon kuuluvat EU-maiden päämiehet, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja. Eurooppa-neuvosto kokoontuu vähintään kaksi kertaa kunkin puolivuotiskauden aikana yleensä kahden tai kolmen päivän ajaksi.[20]
Eurooppa-neuvosto on virallinen aloitteentekijä unionin tärkeimpien toimialojen yhteydessä. Sillä on myös valtuudet sopia vaikeista asioista, joista Euroopan unionin neuvosto ei ole päässyt yksimielisyyteen. Eurooppa-neuvosto käsittelee myös yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä, ajankohtaisia aiheita, jotta EU voisi diplomaattisissa kysymyksissä esiintyä yhtenä rintamana.[21]
Euroopan unionin neuvostossa oman maansa asioita ajavat kunkin EU-maan hallitus ja ministerit. Neuvoston puheenjohtajana toimii kukin EU-maa vuorollaan.[20] Kaikkiin neuvoston kokouksiin osallistuu yksi ministeri jokaisesta jäsenmaasta sen mukaan, mitä aihepiiriä käsitellään: onko kysymys esimerkiksi ulkoasioista, maataloudesta tai liikenteestä.[22] Neuvostolla on lainsäädäntövalta, jonka se jakaa Euroopan parlamentin kanssa. Lisäksi neuvosto hyväksyy talousarvion yhdessä parlamentin kanssa. Neuvosto tekee myös Euroopan komission neuvottelemat kansainväliset sopimukset.[22]
Neuvoston on tehtävä päätökset joko enemmistöpäätöksenä tai yksimielisesti, riippuen käsiteltävästä aiheesta. Yksimielinen päätös vaaditaan tärkeissä kysymyksissä, kuten perussopimuksen muuttaminen, uuden yhteisen politiikan aloittaminen tai uuden jäsenvaltion liittyminen. Useimmissa muissa tilanteissa käytetään määräenemmistöäänestystä, eli päätöksen hyväksymiseksi tarvitaan tietty ennalta määritetty äänimäärä. Kunkin EU-maan äänimäärä vastaa suurin piirtein sen väestön kokoa.[21]
Euroopan komissio edustaa koko unionin etuja. Jäsenmaiden hallitukset valitsevat sen jäsenet.[20] Jäsenet nimitetään viideksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenvaltiot sopivat nimityksistä keskenään, ja Euroopan parlamentin on hyväksyttävä ne. Komissio on vastuussa parlamentille, ja komission on erottava, jos parlamentti antaa sille epäluottamuslauseen. Komissiossa on vuodesta 2004 ollut yksi jäsen kutakin jäsenvaltiota kohti.[23]
Komissio on hyvin itsenäinen, sillä sen pitää huolehtia koko EU:n edusta eikä se voi ottaa vastaan ohjeita yhdenkään jäsenmaan hallitukselta. ”Perussopimuksen valvojana” sen on taattava, että neuvoston ja parlamentin laatima lainsäädäntö pannaan täytäntöön jäsenvaltioissa. Jos näin ei tapahdu, komissio voi viedä asian Euroopan unionin tuomioistuimeen. Komissio on EU:n toimeenpanoelin, joten se toteuttaa neuvoston tekemät päätökset ja sillä on laajat valtuudet hallinnoida EU:n yhteisiä politiikanaloja, esimerkiksi tutkimusta ja teknologiaa, kehitysapua sekä aluepolitiikkaa, ja niitä koskevia määrärahoja.[23]
Euroopan komissiota avustaa pääosin Brysselissä ja Luxemburgissa toimiva virkamiehistö, joka koostuu 36 pääosastosta ja toimialasta.[23]
Euroopan unionin tuomioistuimen tehtävä on varmistaa, että EU:n oikeutta noudatetaan ja perussopimuksia tulkitaan ja sovelletaan oikein. Tuomioistuin toimii Luxemburgissa, ja siinä on yksi tuomari kustakin jäsenvaltiosta ja näiden apuna kahdeksan julkisasiamiestä. Tuomarit nimitetään jäsenvaltioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella kuuden vuoden toimikaudeksi, joka voidaan uusia.[23]
Euroopan unionin tilintarkastustuomioistuin pitää huolta siitä, että unionin tulot ja menot on mitoitettu oikein ja laillisesti ja talousarviota on hallinnoitu moitteettomasti. Siinä on kustakin jäsenvaltiosta yksi jäsen, joka nimitetään jäsenvaltioiden välisellä sopimuksella Euroopan parlamentin kuulemisen jälkeen.[23]
Euroopan unionin kaikki toiminta perustuu sen perussopimuksiin. Ne ovat jäsenmaiden kesken tehtyjä sitovia sopimuksia, joissa määritellään unionin tavoitteet, sen toimielimiä koskevat säännöt ja päätöksentekomenettelyt sekä suhteet unionin ja sen jäsenmaiden välillä. Perussopimukset ovat unionin jäsenmaiden vapaaehtoisesti ja demokraattisesti hyväksymiä.[27]
Euroopan unionin sekundaarilainsäädäntöön kuuluvat muun muassa asetukset, direktiivit ja päätökset. Ne on johdettu perussopimuksissa määritellyistä periaatteista ja tavoitteista.[26]
Päätöksenteko
Euroopan unionin päätökset on Lissabonin sopimuksen voimaantulosta alkaen tehty tavalliseksi lainsäätämisjärjestykseksi kutsutun yleisen lainsäädäntömenettelyn mukaisesti. Poikkeuksellisesti yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa käytetään hallitustenvälistä menettelyä, ja unionin toimivaltaan siirrettyjen oikeus- ja sisäasioiden kohdalla sovelletaan edelleen erityismenettelyjä, joissa jäsenvaltioilla säilyy huomattava toimivalta.[28]
Lainsäädäntö
Euroopan unionin selvästi tärkein päätösmuoto on lainsäädäntö. Se voidaan jakaa sitoviin välineisiin, ei-sitoviin välineisiin sekä muihin välineisiin.[28]
Unionin sitovat välineet ovat asetus, direktiivi ja päätös.[28]
Asetus on yleisesti sovellettava pakollinen säädös. Se on kaikilta osiltaan velvoittava ja sitoo toimielimiä, jäsenvaltioita ja henkilöitä, joille se on osoitettu. Asetusta sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa heti sen voimaantulosta alkaen, ja sen oikeusvaikutukset sitovat kaikkien jäsenvaltioiden kansallista lainsäädäntöä samanaikaisesti ja yhdenmukaisesti.[28]
Direktiivi on yleisesti sovellettava pakollinen säädös, joka on kuitenkin asetusta joustavampi, sillä valtiot voivat vapaasti valita keinot täyttääkseen kyseisen velvoitteen. Direktiiviä käytetään pääasiassa jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämiseen ja yhdenmukaistamiseen.[28]
Päätös on kaikilta osin velvoittava säädös, jota ei voida panna täytäntöön puutteellisesti, valikoivasti tai osittain. Päätös voidaan osoittaa yhdelle tai useammalle vastaanottajalle tai antaa ilman määriteltyä vastaanottajaa.[28]
Unionin lainsäädäädännöstä asetuksia on noin 70 prosenttia (vuonna 2012), päätöksiä noin 26 prosenttia ja direktiivejä 4 prosenttia. Direktiiveillä EU pyrkii harmonisoimaan unionin alueen oikeudenkäyttöä, ja muilla määräyksillä se pyrkii tarkentamaan oikeusperustaa ja ohjaamaan sen soveltamista ja tulkitsemista.[28]
Unionin lainsäädännön ei-sitovia välineitä ovat suositukset ja lausunnot. Niillä ei ole velvoittavaa luonnetta, mutta niillä voidaan katsoa olevan poliittista vaikutusta.[28]
Unionin lainsäädännön muihin välineisiin kuuluvat muun muassa toimielinten sisäiset säännöt sekä erilaiset toimintaohjelmat. Lainsäädäntöön kuulumattomia päätöksiä ovat unionin budjetista päättäminen, yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät päätökset, perussopimusten muutoksista päättäminen sekä avoin koordinaatiomenetelmä.[28]
Toimivaltuudet
Euroopan unioni pystyy tekemään päätöksiä vain niillä politiikan osa-alueilla, joilla se on toimivaltainen. Euroopan unionin toimivaltuudet politiikan eri osa-alueilla voidaan jakaa neljään luokkaan sen mukaan, kuinka laajat ne ovat.[29]
Aloja, joiden osalta toimivaltuudet on siirretty kokonaan tai lähes kokonaan EU:lle:[29]
Ulkomaankauppa
Kilpailupolitiikka
Maatalouspolitiikka
Kalastuspolitiikka
Euroon liittyvät toimivaltuudet ja päätöksenteko
Aloja, joissa EU:lla on vahva rooli ja jäsenvaltioiden vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset:[29]
Ympäristöpolitiikka
Aluepolitiikka
Sisämarkkinat
Tutkimus ja tuotekehittely
Rajat ylittävän rikollisuuden torjunta
Aloja, joissa päätösvalta on vahvasti jäsenvaltioilla ja EU:lla on vain avustava rooli:[29]
Sosiaalipolitiikka
Ulkopolitiikka
Puolustus
Verotus
Terveydenhoito
Jäsenvaltioiden fiskaalipolitiikka
Aloja, joissa toimivaltuudet ovat yksinomaan tai lähes yksinomaan jäsenvaltioilla:[29]
Koulutuspolitikka
Kulttuuripolitiikka
Asuminen
Poliittiset agendat
Unionin päätöksentekoon vaikuttaa poliittisten päätöksentekijöiden poliittinen agenda eli se asioiden joukko, jotka tiettynä ajanhetkenä ovat päätöksentekijöiden erityisen kiinnostuksen kohteena. Poliittinen agenda määrittelee, mitkä asiat päätyvät käsiteltäviksi. Unionin yleisen päätöksentekoagendan ohella jokaiselle EU:n toimielimelle voidaan myös määritellä sen tehtäviin liittyvä oma päätöksentekoagenda. Erilaiset eturyhmät pyrkivät lobbaamalla vaikuttamaan itselleen tärkeiden kysymysten päätymiseen unionin päätöksenteon agendalle.[30]
Lainsäädäntöprosessi
Euroopan unionin oikeudenkäyttöä määrittävät ja rajaavat kolme perusperiaatetta. Ensinnäkin unioni voi toimia vain niillä alueilla, joilla jäsenvaltiot ovat erikseen sille toimivaltuudet luovuttaneet. Toisekseen, unionin oikeus on ensisijainen suhteessa kansainväliseen oikeuteen. Kolmanneksi, kaikissa ratkaisuissa ja päätöksissä pyritään mahdollisimman lähelle päätöksenteon kohdetta.[31]
Euroopan unionin lainsäädäntö noudattaa niin sanottua tavanomaista eli tavallista lainsäätämisjärjestystä. Eri toimielinten roolit määritellään unionin perussopimuksissa. Komissiolla on yksinään jakamaton aloiteoikeus unionin lainsäädännön osalta. Euroopan parlamentin tulee hyväksyä lakiesitys ennen kuin se voi astua voimaan. Lakiesitys tarvitsee myös EU:n neuvoston hyväksynnän. Jokainen näistä kolmesta toimielimestä voi tehdä tai esittää muutoksia lakiesitykseen.[32]
Varsinainen lakiesityksen käsittely voidaan jakaa neljään vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa komissio antaa lakiesityksen. Esikäsittelyn jälkeen esitys etenee ensimmäiseen käsittelyyn ensin Euroopan parlamentissa, sitten neuvostossa. Mikäli parlamentin ja neuvoston kannat eroavat toisistaan, lakialoite etenee parlamentin toiseen käsittelyyn, jonka pohjana on nyt neuvoston muotoilema ”yhteinen kanta”. Jos neuvosto hyväksyy kaikki parlamentin esittämät muutokset, esitys saa lainvoiman. Muussa tapauksessa lakiesitys etenee sovitteluvaiheeseen eli kolmanteen käsittelyyn, joka tapahtuu erityisessä sovittelukomiteassa. Sen tekemä kompromissiehdotus joko hyväksytään tai hylätään Euroopan parlamentin äänestyksessä.[33]
Erityiset päätöksentekomenettelyt
Perussopimusten muuttamismenettely
Euroopan unionin perussopimuksia voidaan muuttaa tavanomaisen muutosmenettelyn tai yksinkertaistetun muutosmenettelyn kautta. Tavanomaisessa muutosmenettelyssä jonkin jäsenvaltion hallitus, Euroopan parlamentti tai komissio tekee Eurooppa-neuvostolle esityksen perussopimusten muuttamiseksi. Eurooppa-neuvosto kutsuu sen jälkeen koolle erityisen konventin, joka laatii esityksen erityiselle hallitustenväliselle konferenssille. Sen puitteissa jäsenmaiden hallitukset käyvät keskusteluja löytääkseen yhteisymmärryksen perussopimusten muuttamiseksi. Jos Eurooppa-neuvosto päättääkin muutosesityksen suppeuden ja vähäisyyden johdosta olla kutsumatta koolle konventtia, se antaa hallitusten väliselle konferenssille mandaatin valmistella perussopimusmuutos. Molemmissa tapauksissa lopuksi jäsenmaat päättävät, ratifioivatko ne prosessin aikana hyväksytyt muutokset. Perussopimuksiin esitettävät muutokset tulevat voimaan ainoastaan, jos kaikki jäsenvaltiot ratifioivat uuden sopimuksen. Yksinkertaistetussa muutosmenettelyssä perussopimuksia voidaan rajoitetusti muuttaa tavanomaista muutosmenettelyä huomattavasti kevyemmän proseduurin avulla. Sitä käytetään unionin "sisäisiin politiikkoihin" lukeutuvilla aloilla. Näiden lisäksi siltamenettelyllä eli passerelle-menettelyllä Eurooppa-neuvosto voi yksimielisellä päätöksellä ottaa käyttöön enemmistöpäätösmenettelyn tai tavanomaisen lainsäädäntömenettelyn, kunhan Euroopan parlamentti asettuu tukemaan Eurooppa-neuvoston päätöstä. Lisäksi kaikki ehdotukset siltamenettelyn käyttöön ottamiseksi on hyväksytettävä kaikissa kansallisissa parlamenteissa.[34]
Avoin koordinaatiomenetelmä
Avoin koordinaatiomenetelmä on vuonna 2000 esitelty joustava ja kevyt menetelmä, jota käytetään muun muassa kansallisten talousjärjestelmien uudistamisen tukena, työllisyys- ja sosiaalipolitiikassa sekä koulutus- ja tutkimuspolitiikassa. Menetelmä perustuu jäsenmaiden väliseen vapaaehtoiseen yhteistyöhön, jonka tavoitteena on vastavuoroinen oppiminen. Aluksi neuvosto määrittelee tavoitteet, ja laaditaan yhteiset indikaattorit. Osallistuvat jäsenmaat laativat omat toimenpideohjelmansa, ja sovitun ajanjakson jälkeen niiden suoritusta arvioidaan. Jäsenmaat vaihtavat kokemuksia ja käytäntöjä, ja pyrkivät luopumaan huonoksi havaituista käytännöistä sekä lisäämään tietoa eri käytänteiden vaikutuksista erilaisissa olosuhteissa.[35]
Päätösten toimeenpano ja valvonta
Euroopan unionin puitteissa toimeenpanovaltaa käyttävät neuvosto ja komissio. Valtaosan unionin päätöksistä panevat toimeen jäsenmaat. Toimeenpanon ensimmäinen vaihe on laillinen toimeenpano, jossa unionin lainsäädännön varsinaisen soveltamisen vaatimat toimenpiteet suoritetaan. Asetuksia sovelletaan heti niiden voimaantulon jälkeen, mutta direktiivien toimeenpano edellyttää kansallisen lainsäädännön muuttamista. Toinen vaihe on käytännön toimeenpano eli tehtyjen päätösten konkreettinen toteuttaminen. Päävastuun päätösten toteuttamisesta kantavat yleensä jäsenvaltioiden virkamiehet. Kolmas vaihe muodostuu päätösten valvonnasta. Jäsenyysvelvoitteiden noudattamista valvoo komissio, joka voi tarvittaessa nostaa kanteen tiettyä jäsenmaata kohtaan. Myös kansalliset tuomioistuimet suorittavat unionin lainsäädännön toimeenpanon valvontaa.[36]
EU:n nykyisen vuotuisen talousarvion suuruus on noin prosentti EU-maiden yhteenlasketusta BKT:sta ja se rahoitetaan niin sanotuista EU:n omista varoista. Vuonna 2014 Euroopan unionin budjetti oli noin 135,5 miljardia euroa.[37] Budjetti ei saa ylittää 1,24 prosenttia kaikkien jäsenvaltioiden yhteenlasketusta bruttokansantulosta.[38] Käytännössä talousarvio on pysynyt tämän katon alapuolella ja ollut esimerkiksi läpi 2000-luvun hyvin lähellä yhtä prosenttia bruttokansantulosta (BKTL). Varat ovat peräisin lähinnä tullimaksuista, arvonlisäverosta ja jäsenvaltioiden maksuista.[38]
Vuotuisesta budjetista päättävät neuvosto ja parlamentti komission esityksen pohjalta. Komissio laatii alustavan talousarvioesityksen, jonka Euroopan parlamentti ja neuvosto käsittelevät ja pyrkivät saavuttamaan siitä yhteisymmärryksen. Lopuksi parlamentti äänestää talousarvion hyväksymisestä.[39] Parlamentilla on myös valtuudet hylätä talousarvio, mikäli se katsoo sen ensisijaisten tavoitteiden jääneen noudattamatta. Tällöin komission on laadittava uusi luonnos.[40] Kunkin vuoden talousarvio kuuluu seitsenvuotiseen talousarviojaksoon, josta käytetään nimitystä ”rahoitusnäkymät”. Komissio, Euroopan parlamentti ja neuvosto sitoutuvat yhteiseen sopimukseen, jonka tavoitteena on taata budjettikuri, vahvistaa pitkän aikavälin suunnitelma ja parantaa yhteistyötä talousarviomenettelyn yhteydessä. Tähän sopimukseen sisältyy myös monivuotinen rahoituskehys, jossa sovitaan kunkin talousarvion otsakkeen vuotuiset enimmäismäärät. Euroopan parlamentti ja Euroopan tilintarkastustuomioistuin valvovat, että talousarviota hallinnoidaan tehokkaasti. EU:n toimielinten on osoitettava parlamentille joka vuosi, että ne käyttävät niille osoitetut varat asianmukaisesti.[41]
Vuosina 2014–2020 EU:n menot jakautuvat seuraavasti:[37]
kestävä kasvu ja työllisyys 47 %
luonnonvarojen suojelu ja hoito 38,9 %
EU maailmanlaajuisena toimijana 6,1 %
kansalaisuus, vapaus, turvallisuus ja oikeus 1,6 %
Euroopan unionin sisämarkkinat käsittää unionin jäsenvaltioiden välisten kaupan esteiden poistamista kaupankäynnin vilkastuttamiseksi. Jäsenvaltioiden välisen kaupan ja vapaan kilpailun rajoitukset on vähitellen poistettu, mutta sisämarkkinat eivät vielä merkitse yhtä ainoaa talousaluetta. Jotkin talouden alat, lähinnä julkiset palvelut, on jätetty kansallisen lainsäädännön alaisuuteen ja yksittäisillä EU-mailla on edelleen päävastuu omasta verotuksestaan ja sosiaalisesta hyvinvoinnista.[42]
Suurin osa Euroopan unionin maista käyttää yhteistä valuuttaa euroa. Se otettiin käyttöön muissa kuin käteismaksutapahtumissa 1999 ja kaikissa maksuissa vuonna 2002, jolloin laskettiin liikkeelle myös eurosetelit ja -kolikot. Tuolloisista 15 jäsenmaasta euron ovat ottaneet käyttöön kaikki muut paitsi Tanska, Ruotsi ja EU:sta vuonna 2020 eronnut Yhdistynyt kuningaskunta. Myöhemmin 2007 Slovenia otti käyttöön euron, 2008 Malta ja Kypros, 2009 Slovakia, 2011 Viro, 2014 Latvia, 2015 Liettua ja vuonna 2023 Kroatia. Muut uudet jäsenvaltiot valmistautuvat ottamaan euron käyttöön sitä mukaa kuin täyttävät vaaditut kriteerit. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä.[43]
Euroseteleiden ja -kolikoiden käyttöönotolla oli myös merkittävä psykologinen vaikutuksensa. Yli kaksi kolmasosaa EU-kansalaisista hoitaa henkilökohtaiset raha-asiansa euromääräisinä. Yhteinen valuutta antaa kuluttajille mahdollisuuden vertailla eri maiden hintoja suoraan.[44]
Euroalueen talouskriisi pakotti talous- ja rahaliiton ulos Maastrichtin sopimuksen maailmasta, jossa jäsenmaiden talouspoliittinen suvereniteetti oli vahva, eikä niillä ollut lainkaan yhteisvastuuta toistensa julkisista talouksista. Monet ovat nähneet tämän kehityksenä kohti liittovaltiota.[46]
EU:n sisärajojen avaamisesta on ollut ilmeistä etua tavallisille ihmisille, kun he voivat matkustaa ilman rajatarkastuksia. Vastapainoksi tosin EU:n ulkorajojen valvontaa on tiukennettu, jotta voitaisiin torjua ihmiskauppaa, huumausaineiden salakuljetusta, järjestäytynyttä rikollisuutta, laitonta maahanmuuttoa sekä terrorismia.[47]
Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa ei suunniteltu, että Euroopan maat yhdentyisivät oikeus- tai sisäasioissa. Vapaan liikkuvuuden takia kävi kuitenkin tärkeäksi taata myös saman suojelu ja oikeussuoja kaikille missä tahansa EU:n alueella. Alkuperäisiä perussopimuksia muutettiinkin vähitellen vuosien kuluessa Euroopan yhtenäisasiakirjalla, Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella (Maastrichtin sopimus) ja Amsterdamin sopimuksella.[47]
Alankomaiden, Belgian, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan hallitukset allekirjoittivat vuonna 1985 Schengenissä, Luxemburgissa, sopimuksen, joka helpotti matkustamista maiden välillä. Maat sopivat, että ne lopettavat kaikki henkilötarkastukset yhteisillä rajoillaan, yhdenmukaistavat muut kuin EU-maiden rajoilla tehtävät tarkastukset ja ottavat käyttöön yhteisen viisumipolitiikan.[47] Schengen-alue perustettiin vuonna 1995. Alueella on vapaa liikkumisoikeus EU-kansalaisille, eli he voivat asua, opiskella, työskennellä ja jäädä eläkkeelle koko alueella. Vuonna 2023 Schengeniin kuuluu 27 maata, joista EU-maita on 23 ja ulkopuolisia 4. EU-maista Schengen-alueen ulkopuolella on 4.[48]
Turvapaikka- ja maahanmuuttoasiat
EU-maiden hallitukset ovat sopineet, että turvapaikkahakemukset käsitellään yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaan. Vuonna 1999 asetettiin tavoitteeksi, että unionissa olisi yhteinen turvapaikkamenettely ja turvapaikan saaneiden asema olisi koko unionissa pätevä ja yhtenäinen. Lisäksi perustettiin Euroopan pakolaisrahasto. Todellinen EU:n yhteinen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikka ei silti ole toteutunut.[49]
Kansainvälisen rikollisuuden ja terrorismin torjuminen
EU on perustanut Schengenin tietojärjestelmän (SIS). Sen avulla viranomaiset voivat vaihtaa tietoja henkilöistä, joista on annettu pidätysmääräys tai luovutuspyyntö, tai varastetusta omaisuudesta kuten ajoneuvoista tai taide-esineistä.[50] Toinen merkkipaalu on ollut Europolin perustaminen. Se on Haagissa sijaitseva poliisi- ja tulliviranomaisista muodostuva EU:n elin, joka käsittelee kansainvälisen rikollisuuden koko kirjoa.[51]
Kohti Euroopan oikeusaluetta
Euroopan unionin eri jäsenvaltioissa on erilaiset oikeusjärjestelmät. Haagiin on kuitenkin perustettu 2003 Eurojust-yksikkö, jonka tehtävä on auttaa eri valtioiden tutkinta- ja syyttäjäviranomaisia tekemään yhteistyötä. Eurooppalainen pidätysmääräys, joka on ollut voimassa tammikuusta 2004, korvaa pitkät luovutusmenettelyt.[51]
Siviilioikeuden alalla on pyritty lainsäädännön avulla helpottamaan tuomioistuinten päätösten täytäntöönpanoa valtioiden rajat ylittävissä avioero-, asumusero-, huoltajuus- ja elatustapauksissa. Näin yhdessä maassa annettuja tuomioita voidaan soveltaa muissa EU-maissa. Yhteisten menettelytapojen avulla yksinkertaistetaan ja vauhditetaan myös sellaisten siviilivaateiden sovittelua, jotka ylittävät valtioiden rajat mutta ovat vähäisiä ja riitauttamattomia, kuten velka- tai konkurssitapaukset.[51]
Ulkopolitiikka
Tavoitteet
Euroopan unionin ulkopolitiikkaan kuuluvat EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sekä EU:n muut kansainväliset toimet.[52]
Euroopan unionin ulkopolitiikan tavoitteet määritellään EU:n perussopimuksissa. Unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) sekä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP) perustuvat Maastrichtin (1992), Amsterdamin (1997) ja Nizzan (2001) sopimuksiin.[53] EU:n jäsenmailla on mahdollisuus määritellä unionin ulkopolitiikan suuntaviivat ja toiminnan rajat.[54] EU:n ulkopoliittinen päätöksenteko tapahtuu hallituksenvälisenä prosessina, ja päätökset tehdään neuvostossa tai Eurooppa-neuvostossa.[55]
Euroopan unionin ulkopolitiikan yleinen tavoite on edistää ja turvata EU:n intressejä ja arvoja. Niin sanotut eurooppalaiset arvot muodostavat EU:n ulkopoliittisen agendan perustan. Unionin perussopimuksiin kirjattuja ulkopoliittisia tavoitteita ovat rauhan ja vakauden edistämisen ohella globaalin kestävän kehityksen edistäminen, köyhyyden vastainen taistelu sekä ihmisoikeuksien puolustaminen ja edistäminen YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaisesti. Lissabonin sopimuksen määritelmän mukaisesti unionin kansainvälisen toiminnan tulee perustua niihin arvoihin, jotka ovat toimineet Euroopan integraation perustana. Unionin tulee kansainvälisessä toiminnassaan sitoutua myös demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sekä tasa-arvoon ja solidaarisuuteen. Lisäksi unionin tulee pyrkiä esimerkiksi edistämään ympäristönsuojelua ja katastrofintorjuntaa, rauhanturvaamista, konfliktinehkäisyä ja kansainvälisen turvallisuuden vahvistamista. Sopimuksen yksi tavoite on myös muodostaa unionin ympärille hyvinvoinnin ja hyvien naapuruussuhteiden vyöhyke, jonka kautta lisätään vakautta EU:n välittömässä läheisyydessä.[54]
Yleisiä linjauksia luovien perussopimusten ohella keskeinen EU:n ulkopolitiikan käytännön tavoitteita määrittävä asiakirja on ollut Euroopan turvallisuusstrategia vuodelta 2003. Strategian linjaamat kolme päätavoitetta ovat uhkien torjunta, turvallisuuden vahvistaminen EU:n lähialueilla sekä multilateralismin vahvistaminen, jossa edistetään moninapaisen maailmanjärjestyksen vahvistumista, jossa tärkein asema olisi Yhdistyneillä kansakunnilla.[56] Vuonna 2016 Euroopan unioni julkaisi ulko- ja turvallisuuspoliittisen globaalistrategian, jossa linjataan unionin yhteinen visio ja toimintasuunnitelma EU:n toimille maailmassa. Sen viisi tavoitetta ovat unionin turvallisuus, valtioiden ja yhteiskuntien kriisinsietokyky EU:n itäisessä ja eteläisessä naapurustossa, yhdennetty lähestymistapa konflikteihin, yhteistyöhön perustuvat alueelliset järjestelmät sekä globaalihallinta 2000-luvulla.[57]
Instrumentit
Saavuttaakseen ulkopoliittiset tavoitteensa Euroopan unioni käyttää neljää pääinstrumenttia. Diplomaattisia instrumentteja ovat julistukset ja viralliset yhteydenotot. Oikeudellisia instrumentteja ovat kansainvälis-oikeudelliset sopimukset, usein ”kumppanuus- ja yhteistyösopimukset” kuten Venäjän ja IVY-maiden kanssa, tai ”lähentymissopimukset”, kuten Välimeren ei-EU-maiden, EU-jäsenyyttä tavoittelevien eurooppalaisten maiden sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden kanssa. Kannustinjärjestelmiin lukeutuvat yleinen tullietuusjärjestelmä, EU-täysjäsenyys sekä erilaiset positiiviset ja negatiiviset sanktiot. Sotilas- ja siviilikriisinhallinnan välineitä ovat erilaiset sotilaalliset operaatiot sekä konfliktien jälkeisen valtiorakennuksen tukeminen.[58]
EU:n sotiaallisen ulottuvuuden vahvistuminen 2000-luvulla on herättänyt keskustelua sotilasliitto Naton ja EU:n suhteesta.[59] Yhdysvallat hyväksyy, että Euroopan unioni voi käyttää joitakin Naton voimavaroja, kuten tiedustelutietoja, viestintäverkkoa, komentolaitteita ja kuljetuskapasiteettia, sellaisissa operaatioissa, joissa Yhdysvallat ei ole osallisena.[53] Tiedonkeruu terrorismista ja sen torjuminen on laajentanut perinteisen puolustusyhteistyön käsitettä.[60]
Kauppapolitiikka
Euroopan unionilla on yhteinen kauppapolitiikka. Euroopan unionin osuus maailman tuonnista ja viennistä on noin 20 prosenttia. Olennainen osa EU:n kauppapolitiikkaa on Maailman kauppajärjestö WTO. Kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa unionin jäsenvaltioita edustaa Euroopan komissio, joka myös käyttää EU:n puheenvuorot WTO:ssa. Komissio tekee tiivistä yhteistyötä jäsenvaltioiden ja Euroopan parlamentin kanssa. Lopulliset päätökset tekee Eurooppa-neuvosto. Neuvottelumandaateista sekä kansainvälisistä sopimuksista ja erilaisista kauppapoliittisista toimista päättää Euroopan unionin neuvosto.[61]
EU:n kauppapolitiikka on kytköksissä sen kehitysapupolitiikkaan.[62] Useimpien kehitysmaiden vienti EU:hun on tullitonta tai tullit ovat alennettuja. Etuuskohtelun avulla pyritään edistämään talouskasvua köyhissä maissa.[63]
Kehitysyhteistyö
Euroopan unionin kehitysyhteistyökumppaneina on noin 160 maata, aluetta ja järjestöä eri puolilta maailmaa. EU ja sen jäsenmaat käyttivät kehitysyhteistyöhön vuonna 2014 yhteensä noin 58 miljardia euroa, mikä on yli puolet kaikesta maailman julkisesta kehitysavusta. Niin Euroopan unionilla kuin jokaisella jäsenmaallakin on oma kehitysyhteistyönsä ja -politiikkansa. Jäsenmaat sopivat keskenään yhteisistä käytännöistä ja periaatteista, jotka ohjaavat jäsenmaiden kehitysyhteistyön toimeenpanoa. Unionin kehitysyhteistyötä rahoitetaan kehitysyhteistyön rahoitusvälineen (DCI) sekä EU:n budjetin ulkopuolella olevan Euroopan kehitysrahaston (EKR) kautta.[61]
Turvallisuus
Euroopan unionin jäsenmailla on niin sanotut turvatakuut eli keskinäinen velvoite auttaa toisiaan tarvittaessa sotilaallisesti. Unioni tekee myös tiivistä yhteistyötä Naton kanssa, ja sillä on kriisinhallinnassa mahdollisuus tukeutua Naton johtamis- ja komentojärjestelmiin.[61]
Kriisinhallinta
Euroopan unioni on ollut mukana useissa kriisinhallintatehtävissä eri puolilla maailmaa. Kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen on jäsenvaltioille vapaaehtoista. Vuonna 2004 unioni sopi nopean toiminnan taistelujoukkojen muodostamisesta.[61] Joukot koostuvat kansallisten asevoimien joukko-osastoista eivätkä muodosta erityistä ”euroarmeijaa”. Aseiden valmistuksessa pyritään yhteistyöhön ja asejärjestelmiä kehitetään yhteensopiviksi. Euroopan puolustusvirasto perustettiin vuonna 2003.[64]
Euroopan unionilla on ollut myös useita siviilikriisinhallinta operaatioita kriisialueilla sekä alueilla, joilla oikeusjärjestelmän rakenteet kaipaavat tukea ja koulutusta.[61]
Suhteet muuhun maailmaan
Euroopan unioni on luonut useiden kumppaneiden kanssa assosiaatio-, yhteistyö- ja kauppasopimuksia, joilla tiivistetään suhteita unionin ulkopuolisiin maihin. EU järjestää myös säännöllisiä huippu- ja ministerikokouksia.[61]
EU:n ja Välimeren maiden suhteet
EU:n ja Välimeren maiden yhteistyötä parantamaan perustettiin vuonna 2008 Välimeren unioni.[65]
Ohjelman tarkoitus on tuoda maat yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti lähemmäs Euroopan unionia sekä rohkaista niiden omia uudistusprosesseja.[67]
Afrikka-politiikka
Kun Rooman sopimus solmittiin 1957, myös jäsenmaiden merentakaisista alueista ja maista tuli unioniin assosioituneita maita. Siirtomaavalta purkautui 1960-luvulla, jolloin suhde muuttui itsenäisten valtioiden väliseksi kanssakäymiseksi.lähde?
Kesäkuussa 2000 Beninin pääkaupungissa solmittiin Cotonoun sopimus Euroopan unionin sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtioiden välillä. Se on toistaiseksi kunnianhimoisin kauppaa ja tukea koskeva sopimus kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välillä. Siinä otettiin myös käyttöön menettelytapoja, joilla voidaan käsitellä ihmisoikeuksien loukkauksia.[68]
Euroopan unionin asukasluku tammikuussa 2020 oli arviolta noin 448 miljoonaa.[69] Ennen Ison-Britannian eroa asukasluku oli vuonna 2017 noin 511 miljoonaa.[70] EU:n väestö kasvaa sekä luonnollisesti että nettomuuton seurauksena. Samalla unionin väestö ikääntyy.[71]
Euroopan unionin elintaso ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna on korkein Länsi-Euroopan maissa ja Pohjoismaissa, ja pienin Itä-Euroopan maissa.[71] EU on perustanut rakennerahastoja, jotta köyhempiä alueita voitaisiin kehittää ja eroja tasoittaa.[72]
Kaikki EU:n asetukset ja muu lainsäädäntö julkaistaan kaikilla näillä kielillä, ja EU-kansalaisilla on oikeus kommunikoida unionin toimielinten kanssa millä tahansa virallisella kielellä. Eurooppa-neuvoston, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan parlamentin istunnot tulkataan kaikille EU:n virallisille kielille.[74]
EU-maissa puhutaan kaikkiaan yli 60:tä alkuperäistä alue- ja vähemmistökieltä, kuten useita saamelaiskieliä, ja näillä kielillä on noin 40 miljoonaa puhujaa. EU:lla on monikielisyyspolitiikka, jonka tavoitteena on tukea Euroopan kielellistä monimuotoisuutta sekä edistää kieltenoppimista.[74]
Euroopan unionin jäsenmaat ovat riippuvaisia energian tuonnista, sillä tuonti käsitti esimerkiksi vuonna 2005 52,3 prosenttia kulutetusta energiasta. Kypros, Luxemburg ja Malta ovat lähes kokonaan riippuvaisia energian tuonnista, mutta Tanska on energian nettoviejä ja Puolan riippuvuus tuonnista on vähäinen.[76]
Kolme neljäsosaa EU:n rahdista kuljetetaan maanteitse, ja matkustajista useampi kuin kolme neljästä liikkuu maanteitä pitkin. EU kannustaa ihmisiä käyttämään joukkoliikennettä ja kuljetusyrityksiä siirtämään rahtia juniin, laivoihin ja proomuihin, jotta ruuhkat maanteillä helpottuisivat ja ympäristöä säästettäisiin.[77]
Taide ja kulttuuri
Euroopan parlamentti ja komissio loivat Euroopan kulttuuripääkaupunki -ohjelman, jossa valitaan vuosittain eurooppalainen kaupunki kulttuuripääkaupungiksi.[78] EU:n muita kulttuurisia hankkeita ovat olleet esimerkiksi seitsenvuotiset kulttuuriohjelmat Kulttuuri 2000 (2000–2006)[79] ja Kulttuuri 2007 (2007–2013)[80] sekä Euroopan kulttuurikuukausi,[78] erilaiset mediaohjelmat kuten Media I (1991–1995), Media II (1996–2000), Media Plus (2001–2006)[81] ja vuosien 2007–2013 mediaohjelma[82] sekä Euroopan nuoriso-orkesteri[83].
Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto jaettiin ensi kertaa vuonna 2009. Palkinto on osa Luova Eurooppa -ohjelmaa, jolla pyritään tukemaan kirjankustannusalaa Euroopassa.[84]
Kansalaisten oikeudet
Euroopan unionin kansalaisuus on kirjattu perustamissopimukseen. Sen mukaan ”unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta.” Maastrichtin sopimuksen mukaan Euroopan unionin kansalaisilla on oikeus matkustaa, työskennellä ja asua missä tahansa unionin alueella. Jokaisella on kansallisuuteen katsomatta oikeus äänestää ja olla ehdokkaana kunnallisissa sekä Euroopan parlamentin vaaleissa siinä EU-maassa, jossa asuu.[85]
Vuoden 1999 Amsterdamin sopimus vahvisti perusoikeuksien käsitettä. Sen mukaan EU-maata vastaan voidaan ryhtyä toimiin, jos se ei kunnioita EU-kansalaisten perusoikeuksia. Sopimuksella laajennettiin syrjimättömyysperiaate koskemaan kansalaisuuden lisäksi sukupuolta, rotua, uskontoa, ikää ja sukupuolista suuntautumista.[85] Euroopan oikeusmiehen virka on perustettu EU:n tuomiseksi lähemmäs kansalaisia. Lisäksi unionin kansalaisilla on oikeus tehdä vetoomus Euroopan parlamentille.[86]
Vuonna 2019 suomalaisista 74 % piti EU-jäsenyyttä hyödyllisenä (kaikista EU:laisista 68 %) ja 70 % äänestäisi EU-jäsenyyden puolesta, 14 % vastaan.[89]
Euroopan unionin kansalaisten mielipiteitä unionista mitataan vuosittaisella eurobarometri-kyselytutkimuksella, jonka julkaisee Euroopan parlamentti. Toukokuussa 2018 julkaistun kyselyn mukaan noin 60 prosenttia EU-kansalaisista pitää maansa jäsenyyttä unionissa hyvänä asiana, ja 67 prosenttia kokee, että heidän maansa hyötyy EU-jäsenyydestä. [90]
Sussexin yliopiston EU tutkimuksen professorit Aleks Szczerbiak ja Paul Taggart jakavat euroskeptismin kahteen osaan kovan ja pehmeän linjan edustajiin.[91][92][93][94][95] Kovan linjan edustajat vastustavat Euroopan unionia periaatteesta. He haluavat irrottaa oman maansa EU:n jäsenyydestä ja tavoittelevat koko EU:n lakkauttamista[94]. Szcherbiak ja Taggart luokittelevat kyseiseen ryhmään kuuluviksi Euroopan parlamentin Vapaa ja demokraattinen Eurooppa ryhmän puolueet, jolla ei ole suomalaisjäseniä.[96] Pehmeän linjan kriitikot kannattavat EU jäsenyyttä ja EU:n olemassaoloa, mutta vastustavat tiettyjä EU:n poliitikkoja ja liittovaltiokehitystä. Pehmeän linjan kriitikoihin kuuluvat parlamentin Pohjoismaiden vihreä vasemmisto -ryhmä, joiden jäsenenä on Vasemmistoliitto, sekä Euroopan konservatiivit ja reformistit -ryhmä, jonka suomalaisena jäsenenä on Perussuomalaiset.[97][98]
EU:sta eroaminen
Euroopan unionista eroaminen on tullut mahdolliseksi Lissabonin sopimukseen vuonna 2010 lisätyn 50 artiklan myötä. Eroa hakeva jäsenvaltio ilmoittaa ensin eroaikomuksestaan Eurooppa-neuvostolle. Saatuaan Euroopan parlamentin hyväksynnän, unioni neuvottelee ja tekee Eurooppa-neuvoston antamien suuntaviivojen perusteella ja Euroopan unionin neuvoston toimesta kyseisen jäsenvaltion kanssa eroamiseen liittyvän sopimuksen. On myös mahdollista, että erosopimusta ei saada aikaan. Eron voimaantulon jälkeen asianomaiseen jäsenvaltioon ei enää sovelleta unionin perussopimuksia.[99]
Yhdistynyt kuningaskunta on ainoa EU:n jäsenvaltio, joka on käynnistänyt eroprosessin. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus aktivoi 29. maaliskuuta 2017 EU:n perussopimuksen 50 artiklan ja täten aloitti eroprosessin, koska kesäkuussa 2016 Britanniassa pidetyssä kansanäänestyksessä enemmistö äänestäjistä (52 prosenttia) oli äänestänyt EU-eron (Brexit) puolesta.[100] Eroa lykättiin alkuperäisestä päivämäärästä.[101] Euroopan parlamentti hyväksyi sopimuksen Britannian erosta ja seurauksena ero tuli voimaan tammikuun 2020 lopussa. Eroa seurasi vuoden loppuun asti kestänyt siirtymäaika.[102]
Aro, Pekka O. & Kemppainen, Reijo: Euroopan yhteisö – perusteos. Ulkoasiainministeriö yhteistyössä Taloudellisen Tiedotustoimiston kanssa, 1993. ISBN 951-47-7150-8
Clerc, Louis & Elo, Kimmo: Aatteesta instituutioksi. Euroopan unionin historia ja rakenteet. Helsinki: Avain, 2014. ISBN 978-952-304-028-1
Fontaine, Pascal: 12 oppituntia Euroopasta. Luxemburg: Euroopan komissio, 2007. ISBN 92-79-02867-7
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa. Helsinki: Tammi, 2001.
Kuosma, Tapio: Uljas uusi Eurooppa. Euroopan unionin perustuslaki. Espoo: Livres Belles-Lettres, 2005. ISBN 952-99178-7-2
Kuusela, Hanna & Bruun, Otto (toim.): Euroopasta ei mitään uutta? Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-107-4
Nieminen, Hannu & Karppinen, Kari & Mörä, Tuomo (toim.): Onko Eurooppa olemassa? Näkökulmia eurooppalaiseen julkisuuteen ja demokratiaan. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-062-6
Pihkala, Erkki: Yhdentyvä Eurooppa. Euroopan unionin taloushistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-746-974-6
Raunio, Tapio; Saari, Juho (toim.): Euroopan tulevaisuus. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-037-4
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta ei ole suhdannepolitiikkaa. WSOY, 2006.
Ruonala, Marko: EU-perusteos. Helsinki: Ulkoasiainministeriö, Eurooppatiedotus, 2008. ISBN 978-951-724-639-2
Stubb, Alexander: Marginaalista ytimeen. Suomi Euroopan unionissa 1989–2003. Helsinki: Tammi, 2006.
Tiilikainen, Teija & Palosaari, Teemu (toim.): Integraation teoria. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-042-8
Toivanen, Erkki: Eurooppalaisuuden rajoilla. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-18930-1
Viinamäki, Olli-Pekka: Eurooppahallinto ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-012-1
Englanniksi
Wallace, William & Wallace, Helen: Policy-making in the Europen Union (useita laitoksia)
Wallace, William: The Dynamics of European Integration (1990)
Wallace, William: The Transformation of Western Europe (1990)
Rehn, Olli: Europe’s Next Frontiers (2006)
Nieminen, Ari: Towards a European Society? Integration and Regulation of Capitalism. Department of Sociology, Research Reports No. 245. Helsinki University Printing House, Helsinki 2005.[4] (Arkistoitu – Internet Archive)
Aho, Esko: Creating an Innovative Europe (2006)
Grabbe, Heather: The EU’s Transformative Power. Europeanization through Conditionality in Central and Eastern Europe (2006)
.svg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
_(cropped).JPG)
