Juan Manuel Santos Calderón (s. 10. elokuuta 1951) on entinen Kolumbian presidentti ja maansa entinen puolustusministeri. Santos johti ennen presidenttikauttaan edeltäjäänsä Álvaro Uribea tukevaa Partido Social de Unidad Nacional -puoluetta ("La U"). Santos sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2016 Kolumbian rauhansopimukseen johtaneesta prosessista.[1]
Santos kuuluu vaikutusvaltaiseen sukuun. Hänen isoisänsä veli Eduardo Santos Montejo oli maan presidentti 1938–1942 ja isänsä Enrique Santos Montejo oli yli 50 vuotta valtalehti El Tiempon päätoimittaja. Hänen serkkunsa Francisco Santos Calderón oli maan varapresidentti vuosina 2002–2010.
Juan Manuel Santos meni koulun jälkeen Cartagenan laivastokouluun, josta valmistui kadetiksi. Myöhemmin hän on opiskellut taloustieteitä ja hallintoa London School of Economicsissa ja Harvardin yliopistossa.[2]
Santos toimi César Gavirian hallituksen ulkomaankauppaministerinä vuodesta 1991, ja vuonna 1993 presidentti nimitti hänet senaattiin. Vuosina 1995–1997 hän oli Partido Liberal Colombianon johtajistossa.
Hän oli perustamassa ja johti presidentti Álvaro Uriben tukipuoluetta Partido Social de Unidad Nacionalia, jonka jäsenistön pääosan muodostivat Uribea tukeneet Partido Liberal Colombianon jäsenet, uribistat. Vuoden 2006 vaaleissa puolue sai kolmekymmentä 166:sta edustajainhuoneen ja kaksikymmentä sadasta senaatin paikasta. Vuonna 2009 yli puolet Cambio Radicalin edustajista loikkasi puolueeseen, josta tuli Kolumbian suurin. Konservatiivien kanssa se takasi Uriben tukijoille määräenemmistön.
Vuonna 2006 Uribe nimitti Santosin puolustusministeriksi. Hänen aikanaan tehtiin merkittäviä iskuja FARC-ryhmittymää vastaan. Näitä olivat muun muassa 2. maaliskuuta 2008 Ecuadoriin tehty ilmaisku, jossa kuoli FARCin johtajistoon kuulunut Raúl Reyes ja 25 muuta, sekä panttivanki Ingrid Betancourtin vapautus eli Operación Jaque ja sissipäällikkö Karinan antautuminen.
Armeijan toimiin kohdistettiin Santosin aikana monenlaista kritiikkiä, muun muassa Ecuador yritti antaa Santosista kansainvälisen pidätysmääräyksen.[3]
Armeija oli esimerkiksi käyttänyt operaatioissaan hämäystarkoituksessa Punaisen Ristin tunnuksia.[4] Santos on myös myöntänyt armeijan teloittaneen siviilejä.[5]
Presidentinvaalien lähestyessä Santos oli mielipidetiedusteluissa tasoissa Antanas Mockusin kanssa.[6] Ensimmäisellä vaalikierroksella Santos sai 47 prosenttia äänistä ja pääsi toiselle kierrokselle Mockusin kanssa, joka ylti 22 prosenttiin äänistä.[7] Toisella kierroksella Santos sai lähes 70 prosenttia äänistä.[8]
Presidenttikausi
Santos sanoutui irti mahdollisuuksista rauhanneuvotteluihin FARCin kanssa päivä sen jälkeen, kun Bogotássa oli räjähtänyt autopommi. Mikään taho ei ilmoittautunut iskun tekijäksi.[9] Kautensa alussa Santosin uusi hallitus otti etäisyyttä edeltäjäänsä ihmisoikeuskysymyksissä aloittaen keskustelun ihmisoikeusjärjestöjen kanssa ja sääti lakeja, joilla pyritään turvaamaan konfliktin uhrien asema. Silti ihmisoikeusaktivistien, ammattiliittojen, afro-kolumbialaisten ja alkuperäisväestön turvallisuus on Washington Office on Latin American mukaan paikoin vaarassa. Sen mukaan hallitukselta vaaditaan lisää toimia, jotta näiden ryhmien turvallisuus voidaan taata.[10] Santosin kaudella Kolumbia ja Venezuela ovat lämmittäneet suhteensa uudelleen.[11]
Lähteet
1901–1925
|
1901: Dunant, Passy
1902: Ducommun, Gobat
1903: Cremer
1904: Kansainvälisen oikeuden instituutti
1905: Suttner
1906: Roosevelt
1907: Moneta, Renault
1908: Arnoldson, Bajer
1909: Beernaert, Paul Balluet d’Estournelles de Constant
1910: Kansainvälinen Rauhantoimisto
1911: Asser, Fried
1912: Root
1913: La Fontaine
1917: Punainen Risti
1919: Wilson
1920: Bourgeois
1921: Branting, Lange
1922: Nansen
1925: Chamberlain, Dawes
|
1926–1950
|
1926: Briand, Stresemann
1927: Buisson, Quidde
1929: Kellogg
1930: Söderblom
1931: Addams, Butler
1933: Angell
1934: Henderson
1935: Ossietzky
1936: Lamas
1937: Cecil
1938: Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto
1944: Punainen Risti
1945: Hull
1946: Balch, Mott
1947: Kveekarit
1949: Boyd Orr
|
1951–1975
|
1950: Bunche
1951: Jouhaux
1952: Schweitzer
1953: Marshall
1954: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö
1957: Pearson
1958: Pire
1959: Noel‑Baker
1960: Lutuli
1961: Hammarskjöld
1962: Pauling
1963: Punainen Risti
1964: King
1965: Unicef
1968: Cassin
1969: Kansainvälinen työjärjestö
1970: Borlaug
1971: Brandt
1973: Kissinger, Lê
1974: MacBride, Satō
1975: Saharov
|
1976–2000
|
1976: B. Williams, Corrigan
1977: Amnesty International
1978: Sadat, Begin
1979: Äiti Teresa
1980: Esquivel
1981: YK:n pakolaisapujärjestö
1982: Myrdal, García Robles
1983: Wałęsa
1984: Tutu
1985: Lääkärit ydinsotaa vastaan
1986: Wiesel
1987: Arias
1988: YK:n Rauhanturvaajat
1989: Dalai Lama
1990: Gorbatšov
1991: Suu Kyi
1992: Menchú
1993: Mandela, de Klerk
1994: Arafat, Peres, Rabin
1995: Pugwash-liike, Rotblat
1996: Belo, Ramos Horta
1997: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J. Williams
1998: Hume, Trimble
1999: Lääkärit ilman rajoja
2000: Kim
|
2001–
|
2001: YK, Annan
2002: Carter
2003: Ebadi
2004: Maathai
2005: IAEA, ElBaradei
2006: Yunus, Grameen Bank
2007: Gore, IPCC
2008: Ahtisaari
2009: Obama
2010: Liu
2011: Gbowee, Johnson Sirleaf, Karman
2012: EU
2013: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö
2014: Satyarthi, Yousafzai
2015: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti
2016: Juan Manuel Santos
2017: International Campaign to Abolish Nuclear Weapons
2018: Murad, Mukwege
2019: Abiy
2020: Maailman ruokaohjelma
2021: Ressa, Muratov
2022: Bjaljatski, Memorial, Center for Civil Liberties
2023: Mohammadi
|
|
---|
| Kansainväliset | |
---|
| Kansalliset | |
---|
| Muut | |
---|
|