Azerbaidžan, virallisesti Azerbaidžanin tasavalta (azer.Azərbaycan Respublikası) on sisämaavaltioKaukasiassaKaspianmeren rannalla. Maan naapurimaita ovat Georgia luoteessa, Armenia lännessä, Venäjä pohjoisessa ja Iran etelässä. Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin autonominen tasavalta sijaitsee erillään muusta maasta sen lounaispuolella Iranin, Turkin ja Armenian ympäröimänä. Azerbaidžanin keskellä sijaitsee itsenäiseksi julistautunut kiistanalainen Vuoristo-Karabahin alue. Azerbaidžanin tasavalta on ollut Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 2001. Maan yli 10 miljoonasta asukkaasta suurin osa on šiiamuslimeita ja etnisesti azereita. Valtio on virallisesti demokraattinen, mutta esimerkiksi Human Rights Watch ja Freedom House pitävät sitä autoritäärisenä.[5][6] Kaikkien maassa järjestettyjen vaalien vapautta on arvosteltu.[7]
Azerbaidžanin nimen alkuperästä on kaksi teoriaa. Yhden teorian mukaan nimi tulee Aleksanteri Suuren aikana eläneen persialaisen ruhtinas Atropatesin nimestä. Toisen mukaan nimi on johdettu persian kielen tulta tarkoittavasta sanasta azer, jolla oli ehkäpä viitattu alueen zarathustralaisiin tulitemppeleihin. Historiallisesti nimeä Azerbaidžan on käytetty useammin nykyisen Iranin azeriväestön asuttamista pohjoisosista, kuin varsinaisesta nykyisen Azerbaidžanin alueesta. Ennen 1900-lukua ulkopuoliset viittasivat azereihin usein nimillä "Kaukasian tataarit", "turkkilaiset" tai yksinkertaisesti "muslimit".[8]
Azerbaidžanin pinta-ala on 86 600 neliökilometriä, joka vastaa neljännestä Suomen pinta-alasta. Alueesta lähes puolet on vuoristoa. Maan kaakkoisosan rannikon kukkuloilla on subtrooppinen ilmasto, ja siellä kasvatetaan teetä, sitruunoita ja appelsiineja. Laajimmat tasangot sijaitsevat maan keskiosassa. Sinne virtaa Kaukasukselta kahdeksan suurta jokea. Kura-Arasin alanko on saanut nimensä Kurajoen ja sen suurimman sivujoen Arasin mukaan. Kura on padottu, ja näin syntynyt Mingəçevirin tekojärvi (Mingetšaurin tekoallas) on maan suurin sisävesialue, ja siitä saadaan vesivoimaa ja kasteluvettä.[9]
Azerbaidžanin pienestä pinta-alasta huolimatta siellä on monenlaisia ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä subtrooppisesta vuoristokasvillisuuteen, ja tämä on johtanut etenkin lintulajiston monimuotoisuuteen. Siellä on havaittu noin 365 lintulajia flamingoista ja kotkista mehiläissyöjiin.[10] Harvinaisiin nisäkkäisiin kuuluvat kuhertajagaselli (Gazella subgutturosa) ja kaukasianvuorikauris. Kaikkiaan maassa elää 97 nisäkäslajia, 67 matelija- ja sammakkoeläinlajia, 97 kalalajia ja yli 15 000 lajia selkärangattomia.[11]
Hirkanin kansallispuisto (azer.Hirkan Milli Parkı) on perustettu suojelemaan subtrooppista luontoa Lankaran alangolla ja Talyšvuorilta. Siellä elää harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja. Şirvanin kansallispuisto (Şirvan Milli Parkı) Širvanin alangolla on kuhertajagasellin ja vesilintujen lisääntymisaluetta. Ağgölin kansallispuisto (Ağgöl Milli Parkı) suojelee muuttolintujen talvehtimis- ja levähdyspaikkoja.[12] Kaikkiaan Azerbaidžanissa on kahdeksan kansallispuistoa, 11 luonnonpuistoa sekä monia muita luonnonsuojelualueita.[13][14]
Gobustanin kalliomaalauksia ajalta noin 10 000 eaa., osa Unescon maailmanperintökohdetta.
Azerbaidžanissa yhdistyvät muinaisten seldžukkiturkkilaisten ja muinaisen Persian sivilisaation perinteet. Se oli muinaisina aikoina myös zarathustralaisuuden keskus.[15]
Maasta ei tiedetä juurikaan mitään ennen arabien valloitusta vuonna 642, jonka jälkeen se oli osana islamilaisten kalifaattia. 1200–1400-luvuilla maahan hyökkäsivät mongolit. Myöhemmin sitä hallitsivat paikalliset shirvanilaiset šaahit ja Persian Safavidien dynastia.[15]
Venäjän ja Neuvostoliiton valta
Euroopan ja Keski-Aasian välisillä reiteillä ja Kaspianmeren rannalla sijaitsevasta alueesta taistelivat osmanit, Venäjä ja Persia vuosisatoja. Viimein Persia ja Venäjä jakoivat Azerbaidžanin keskenään vuonna 1828 Turkmenchayn sopimuksella. Nykyisen Azerbaidžanin alue jäi Venäjälle, loput siitä on Iranin Itä- ja Länsi-Azerbaidžanin maakuntia. Samalla päättyi paikallisten kaanien valtakausi.[15]
Azerbaidžanista tuli yksi maailman ensimmäisistä öljyntuotantopaikoista, kun siellä porattiin öljyä vuosina 1848–1849. Nobelin veljekset perustivat 1879 sinne öljyntuotantolaitokset.[16] Samalla Bakusta kasvoi merkittävä teollisuuskeskus.[17]
Perestroika nosti pintaan myös Neuvostoliiton kansojen väliset erimielisyydet. Vuonna 1988 armenialaiset alkoivat osoittaa mieltään azerivaltaa vastaan Vuoristo-Karabahissa ja Armeniassa. Vuoristo-Karabahin korkein neuvosto äänesti Azerbaidžanista eroamisen puolesta. Kostoksi armenialaisten separatismista ja azerien karkotuksista Vuoristo-Karabahista azerinationalistit hyökkäsivät Sumgaitissa armenialaisten koteihin, murhasivat armenialaissiviilejä ja ajoivat näitä väkivalloin pois kaupungista. Sumgaitin raaoissa väkivaltaisuuksissa kuoli ainakin 26 armenialaista ja kuusi azeria.[16]
Vuoristo-Karabahin levottomuudet jatkuivat vuonna 1990. Azerinationalistit kohdistivat Bakussa armenialaisiin pogromin tammikuussa 1990. Neuvostoarmeija kukisti azerien mellakoinnin kovaotteisesti, ampuen 190 nationalistimielenosoittajaa Bakussa. Neuvostojohto julisti myös Vuoristo-Karabahiin hätätilan ja lähetti sinne armeijan. Huhtikuussa vapaaehtoiset azerijoukot ja neuvostojoukot taistelivat armenialaisia vastaan Vuoristo-Karabahissa. Moskova lähetti joukkoja myös Jerevaniin.[15]
Itsenäisyys
Neuvostoliiton hajotessa Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi 30. elokuuta 1991, jolloin presidentiksi valittiin entinen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ayaz Mütəllibov.[16]
Syyskuussa 1991 Moskova ilmoitti ettei enää tukisi Azerbaidžania Vuoristo-Karabahissa, jolloin armenien joukot kiihdyttivät toimintaansa. Lokakuussa 1991 Vuoristo-Karabahissa järjestetty kansanäänestys hyväksyi sen itsenäisyyden. Vuoden 1992 puolella tilanne puhkesi täydeksi sodaksi. Toukokuussa armenien ja karabahien joukot valtasivat Vuoristo-Karabahin historiallisen, pääasiassa azerien asuttaman pääkaupungin Şuşan ja Laçınin, joka yhdisti Vuoristo-Karabahin Armeniaan. YK:n turvallisuusneuvosto vaati 1993 lopettamaan kaikki vihollisuudet ja vaati Armenian joukkojen poistumista alueelta. Taistelut jatkuivat kuitenkin toukokuuhun 1994, jolloin Venäjän välityksellä saatiin aikaan tulitauko.
Noin 30 000 ehti kuolla sodassa vuosina 1992–1994. Armenien edetessä satojatuhansia asukkaita pakeni toisiin osiin Azerbaidžania.[16][7]
Maaliskuussa 1992 azereita murhattiin Xocalıssa Vuoristo-Karabahissa. Mütəllibov jätti tämän johdosta eronpyyntönsä ja maa ajautui poliittisen epävakauden tilaan. Vanha kaarti palautti Mütəllibovin valtaan toukokuussa 1992, ja hän yritti peruuttaa presidentinvaalit ja kieltää kaiken poliittisen toiminnan, jonka jälkeen opposition Kansanrintamapuolue kaappasi vallan.[15]
Valtakautensa aikana Kansanrintama hajotti kommunistien hallitseman korkeimman neuvoston ja siirsi sen vallan 50-jäseniselle ylähuoneelle, kansalliselle neuvostolle. Kesäkuussa 1992 Kansanrintaman johtaja Əbülfəz Elçibəy valittiin presidentiksi. Kansanrintamapuolueen hallitsema hallitus osoittautui kykenemättömäksi hoitamaan Vuoristo-Karabahin konfliktia tai taloutta ja monet sen viranomaisista olivat korruptoituneita.[15]
Kansanrintamahallituksessa oli mukana turkkilaisesta nationalismista vaikutteita saaneita henkilöitä, jotka suunnittelivat Azerbaidžanista osaa Turkista Iraniin, Siperiaan, Intiaan ja Kiinaan ulottuvaa Suur-Turkin valtakuntaa ja uhkasivat Armeniaa ydinaseiskulla.[18]
Kesäkuussa 1993 puhkesi kapina maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Gəncəssa ja kapinalliset etenivät ilman vastarintaa pääkaupunkiin, josta presidentti Elçibəy pakeni kotiseudulleen Nahitševaniin. Kansallinen neuvosto siirsi presidentinvallan puhemiehelleen Heydər Əliyeville, ja Elçibəy syrjäytettiin virallisesti elokuussa 1993. Lokakuussa Əliyev valittiin viisivuotiskaudelle presidentiksi. Uusi 125-jäseninen parlamentti valittiin ensimmäisen kerran 1995.[15]
Vuonna 1994 Vuoristo-Karabahissa solmittiin Venäjän välityksellä aselepo, jossa Vuoristo-Karabah ja osa sitä ympäröiviä alueita jäi armenialaisten käsiin. Joulukuussa 2006 siellä järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys perustuslaista, jota Azerbaidžan ei hyväksynyt.[19]Vuoden 2020 sodan aikana Azerbaidžan valloitti suurimman osan Vuoristo-Karabahista ja sitä ympäröivät alueet takaisin haltuunsa. Rauhansopimuksessa se joutui palauttamaan alueet. Lokakuussa 2023 Azerbaidžan otti Vuoristo-Karabahin uudelleen haltuunsa lyhyellä mutta massiivisella hyökkäyksellä.[20]
Əliyev valittiin uudelleen 1998. Lokakuun 2003 vaaleissa presidentiksi valittiin Əliyevin poika İlham Əliyev, ja isä kuoli saman vuoden joulukuussa. İlham Əliyev valittiin toiselle kaudelle vuoden 2008 vaaleissa, ja ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat aikaisempaa rehellisemmät, mutta eivät silti demokratian vaatimusten mukaiset.[16]
Azerbaidžan on presidentillinen tasavalta, jossa on myös pääministerin virka. Azerbaidžanin presidentti valitaan viiden vuoden välein kansanäänestyksellä. Azerbaidžanin nykyinen presidentti on edellisen presidentin Heydər Əliyevin poika İlham Əliyev. Hänet valittiin virkaansa vuonna 2003 ja on hallinnut maata siitä lähtien. Viimeisimmät presidentinvaalit vuonna 2018 hän voitti 86 prosentin kannatuksella. Etyjin mukaan vaalit eivät täyttäneet kansainvälisiä standardeja.[2]
Maaliskuussa 2009 maassa järjestettiin kansanäänestys, jossa poistettiin presidentinkausien rajoitukset.[22] Vuonna 2016 presidentin kautta pidennettiin seitsemään vuoteen.[2]
125-paikkainen kansalliskokous valitaan vaaleilla viiden vuoden välein.[23] Presidentti İlham Əliyevin puolue Uusi Azerbaidžan sai vuoden 2015 parlamenttivaaleissa 69 paikkaa 125 paikasta.[24] Lisäksi lähes loput paikoista meni pienemmille Əliyeviä lähellä oleville puolueille tai sitoutumattomille ehdokkaille. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ei lähettänyt tarkkailijoita, mutta se pitää kaikkia Azerbaidžanin itsenäisyyden ajan vaaleja epärehellisinä.[25] Kaikki merkittävimmät oppositiopuolueet boikotoivat vaaleja.[24]
Vuoden 2020 vaaleissa Əliyevin puolueen paikkamäärä pysyi saman.[2]
Azerbaidžan jaetaan 66 alueeseen (rayonlar) ja 12 kaupunkiin (şəhərlər), joista seitsemän aluetta ja yksi kaupunki sijaitsevat Nahitševanin autonomisessa tasavallassa.[33] Nahitševanin autonominen tasavalta sijaitsee eksklaavina muusta Azerbaidžanista erillään Armenian, Turkin ja Iranin ympäröimänä. Alle 400 000 hengen väestöstä 99 prosenttia on azereita ja loput pääosin venäläisiä ja kurdeja.[34] Maisemaltaan se on vuoristoista puoliaavikkoa.[35]
Maaöljyä pumpataan sekä maalta että mereltä. Kuva Bakun lähistöltä.Azerbaidžan satelliittikuvassa maaliskuussa 2003.
Talous
Azerbaidžan tuottaa muun muassa vehnää, teetä, hedelmiä ja tupakkaa. Tärkeintä viennin kannalta on öljy sekä vähäisemmässä määrin maakaasu. Myös joitakin metalleja kuten rautaa, kuparia ja kobolttia tuotetaan. Kauppa entisten Neuvostoliiton maiden kanssa on vähenemässä, mutta samaan aikaan kauppa Turkin ja länsimaiden kanssa kasvaa. Öljy ja kaasu muodostavat 90 prosenttia viennistä.[1]
Maassa on 37 lentokenttää. Kaspianmeren rannalla sijaitseva Baku on ainoa satamakaupunki. Rautatieverkkoa on lähes kolmetuhatta kilometriä. [2]
Suuri osa rautateistä on sähköistetty. Pääradat kulkevat Kaspianmeen rantaa Bakusta pohjoiseen, ja Kuran laakson poikki Georgian puolelle Tbilisiin ja Bakumiin. Kaspinamerta pitkin on lauttayhteys Bakusta Turkmenistaniin.[23]
Suomen ulkoministeriön matkustustiedotteessa maan liikennekulttuuria kuvataan kaoottiseksi. Maassa tapahtuu paljon liikenneonnettomuuksia.[36]
Väestö
Azerbaidžanin väkiluku oli vuonna 2023 noin 10,4 miljoonaa.[2] Väestöstä on 91,6 prosenttia azereita, kaksi prosenttia lezgejä, 1,3 prosenttia venäläisiä, 1,3 prosenttia armenialaisia (lähes kaikki Vuoristo-Karabahissa) ja 2,4 prosenttia muita (1999 arvio).[1] Azereita asuu Iranissa lähteestä riippuen kaksin- tai kolminkertainen määrä verrattuna Azerbaidžanin azereiden lukumäärään. Esimerkiksi Ethnologue-kirjan mukaan Iranin azeria puhuu noin 17 miljoonaa, pohjoista ”Azerbaidžanin azeria” noin seitsemän miljoonaa. Kielet poikkeavat toisistaan ääntämisen ja sanaston, varsinkin lainasanojen osalta.[37]
Azerbaidžanin valtauskonto on islam. 97,3 prosenttia väestöstä on islaminuskoisia, 2,6 prosenttia kristittyjä. Uskonnon tunnustaminen on usein nimellistä, harvat harjoittavat uskontoaan aktiivisesti.[2]
Maan muslimeista noin 85 prosenttia on šiialaisia ja loput 15 prosenttia sunnalaisia.[38] Sunnalaiset ovat historiallisesti olleet maan enemmistö etenkin sen pohjoisosissa. He olivat enemmistö vielä Venäjän vallan alussa 1830-luvulla, mutta 1860-lukuun mennessä tilanne muuttui, kun suuri osa sunnalaisista pakeni maasta. Vuonna 2007 tehdyn, nuorisolle suunnatun kyselyn mukaan 85 prosenttia vastanneista uskoi jumalaan ja neljäsosa hyväksyisi šarialain käyttöönoton. Kuitenkin samaan aikaan vain 13 prosenttia ilmoitti harjoittavansa uskoaan säännöllisesti.[39]
Terveys
Azerbaidžanissa on hyvin toimiva verovaroin kustannettu terveydenhuoltojärjestelmä, joka on potilaille ilmainen.[23]
Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Azerbaidžanissa käytettiin puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna 6,94 litraa aikuista kohti. Luku on samaa suuruusluokkaa kuin Uruguayssa (6,96).[40]
Kulttuuri
Azerbaidžanin kulttuuri on saanut vaikutteita persialaisesta, turkkilaisesta, arabialaisesta, kaukasialaisesta ja venäläisestä kulttuurista.
Musiikki
Maan klassinen musiikkiperinne, Mugam, on saanut Unescon maailmanperintötunnustuksen. Mugam koostuu runoudesta ja musiikista ja siinä käytetään monenlaisia tekniikoita, kuten kurkkulaulua.[41] Uskonnolliset elementit etenkin suufilaisuudesta ovat olennainen osa Mugamia.[42] Lisäksi maan musiikkiperinteeseen kuuluu rap-tyylinen Meykhana-musiikki, joka kuitenkin on kehittynyt erillään afroamerikkalaisesta rap-musiikista. Nimitys tulee turkin kielen sanasta meyhane, joka tarkoittaa tavernaa. Neuvostoaikaan meykhana oli kielletty, mutta nykyaikana perinne on taas voimissaan. Lisäksi Azerbaidžanin musiikkikulttuuriin kuuluu kiertävien, saz-luuttua soittavien ashik-trubaduurien perinne.[43]
azerbaizanilaisten maailmanlaajuisen solidaarisuuden päivä
Virallisia uskonnollisia juhlapäiviä ovat kaksi päivää kestävät qurban (Uhrijuhla, Qurban bayramıja) ja ramadan (Ramazan bayramı). Niiden, samoin kuin keväisen Novruz-vapaan, ajankohta vahvistetaan edeltävänä vuonna.[46][47] Qurban osuu yleensä loka-marraskuulle. Esimerkiksi vuonna 2014 Qurbania vietettiin 4.–5. lokakuuta.[48]
Vaikka Azerbaidžanin hallinnon mukaan maassa onkin sananvapaus, se on käytännössä estetty. Vuonna 2014, kun lehdistön- ja median vapaus oli vähentynyt jo useiden vuosien ajan, Azerbaidžanin hallitus piti kampanjan, jonka tarkoitus oli hiljentää kaikki hallitukseen kohdistuva kritiikki ja vastustajat. Kampanja vei paikalliselta medialta nopeasti paljon jalansijaa. On yleistä, että toimittajiin kohdistuu väkivaltaa ja että heitä vastaan nostetaan tekaistuja syytteitä.[51] Kaikki ulkomaalaiset lähetykset ovat maassa kiellettyjä.[52]
Rəşadət Axundov, yksi kansalaisjärjestö Nidan perustajista, tuomittiin 6. toukokuuta 2014 kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen.
Freedom Housen lehdistönvapautta koskevan vuoden 2013 Freedom of the Press -raportin mukaan Azerbaidžanissa ei ole vapaata lehdistöä, ja se sijoittuu 197 maan joukossa sijalle 177.[53] Committee to Protect Journalists -komitean mukaan Azerbaidžanissa oli vuonna 2015 eniten vangittuja toimittajia Euroopassa ja Keski-Aasiassa, ja se oli maailman viidenneksi sensuroiduin maa.[54][55]
Amnesty Internationalin tutkija toteaa lokakuussa 2015 julkaisemassaan raportissa:[56]
"– – Azerbaidžanissa viime vuosina tapahtunut ihmisoikeuksien raju huononeminen. Valitettavasti Azerbaidžanille on sallittu harjoittaa ennennäkemätöntä sortoa ja samalla lähes tuhota kansalaisyhteiskuntansa."
Amnestyn Azerbaidžanin vuosiraportin 2015–2016 mukaan poliittisten toisinajattelijoiden vainoaminen jatkui vuoden 2015 aikana, eivätkä ihmisoikeusjärjestöt voineet päättää työtään maassa. Vuoden 2015 lopussa pidätettynä oli ainakin 18 mielipidevankia. Kostoiskut itsenäisiä toimittajia ja aktivisteja sekä heidän perheitään kohtaan jatkuivat sekä maan sisällä että ulkomailla. Kansainväliset ihmisoikeusvalvojat kiellettiin ja karkotettiin maasta. Hallitus jatkoi vastustajiensa kidutusta ja muuta pahoinpitelyä.[57]
Maassa järjestetty vuoden 2012 Eurovision laulukilpailu nosti Azerbaidžanin huonon ihmisoikeustilanteen esille[58], kun media alkoi uutisoida valtion pakkolunastamista tonteista Euroviisuja varten rakennetun Kristallihallin ympäristössä. Human Rights Watchin mukaan asukkaiden pakkohäädöt olivat alkaneet jo vuonna 2009, mutta pahentuivat maan voitettua Euroviisut vuonna 2011.[59][60] Euroviisujen alla valokeilaan nousivat myös poliittisesti kantaa ottavia kappaleita julkaisseiden muusikoiden pidätykset ja kidutukset ja hallitusta vastaan puhuneiden mielenosoittajien väkivaltainen kohtelu.[61][62]
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: en:Azerbaijan – 29.10.2018 versio
Strategi Solo vs Squad di Free Fire: Cara Menang Mudah!
.svg)
