Kansainvälinen naistenpäivä on kansainvälinen vuosipäivä, jota on vietetty 8. maaliskuuta 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Vuonna 1975, jota vietettiin kansainvälisenä naisten vuotena, Yhdistyneet kansakunnat vahvisti päivän vieton[1], ja se sai samalla nimen ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”.
Kansainvälinen naistenpäivä on virallinen juhlapäivä useissa maissa. Perinteen mukaan miehet kunnioittavat äitejään, vaimojaan, tyttöystäviään, työtovereitaan ja muita läheisiä naisia kukilla tai muilla pienillä lahjoilla. Jossain maissa päivällä on yhtä vankka asema kuin äitienpäivällä.[2]Sosialistisissa maissa kansainvälinen naistenpäivä oli kansallinen vapaapäivä, aukiolleilla työpaikoilla ja yleisesti miehet muistivat naisia ruusuilla ja järjestämällä erilaista ohjelmaa. Vastaava ”miestenpäivän” juhla järjestettiin puna-armeijan päivänä 23. helmikuuta. Nykyään jälkimmäinen päivä on isänmaan puolustajien päivä, ja sen määräytymisen alkuperäinen syy ei ole tarkka historialliseen tapahtumaan liittyen.
Joka vuosi, 8. maaliskuuta järjestetään maailmanlaajuisesti tuhansia tapahtumia, joiden tarkoitus on osoittaa kunnioitusta naisia kohtaan ja juhlia heidän saavutuksiaan.[2] Vuodesta 1996 Yhdistyneet kansakunnat on omistanut naistenpäivän tietyn teeman ympärille. Monet muutkin järjestöt ja tahot ovat seuranneet esimerkkiä.[2]
Amerikan sosialistipuolueen julistuksen mukainen ensimmäinen Yhdysvaltain kansallinen naistenpäivä julistettiin olevan 28. helmikuuta 1909, vuoden 1908 vaatetyöläisten lakon kunniaksi.[3]
Ranskankommunistisissa piireissä levinneen tarinan mukaan kansainvälinen naistenpäivä olisi perustunut vuonna 1857 New Yorkissa tapahtuneeseen naisten tekstiilitehtaassa toteuttamaan lakkoon. Liliana Kandelin ja Françoise Picqin mukaan lakon liittyminen naistenpäivään olisi kuitenkin keksitty 1955, jotta päivän yhteys maailman kommunistiseen liikkeeseen ja Neuvostoliittoon voitiin irrottaa ja näin parantaa naisten tasa-arvoa Länsi-Euroopassa ilman siihen siellä liittyviä aatteellisia ennakkoluuloja.[4]
Vuonna 1960 Neuvostoliitossa julkaistiin naistenpäivän kunniaksi oma postimerkki.
Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 19. maaliskuuta 1911, jolloin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä järjestettyihin kokoontumisiin osallistui yli miljoona naista ja miestä. He vaativat naisille äänioikeutta, työoikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan naistenpäivä liittyi rauhanliikkeeseen. Sen seurauksena päivän vietto levisi vuonna 1913 myös Venäjän keisarikuntaan. Muualla Euroopassa naiset protestoivat myös sotaa vastaan.[3]
8. maaliskuuta 1917 alkoivat tekstiiliteollisuuden naiset Pietarissa lakkoilla elintarviketilanteen vuoksi ja lakkoilun laajetessa joutui Venäjän keisari Nikolai II luovuttamaan kruununsa veljelleen, joka kieltäytyi siitä ja Venäjä siirtyi väliaikaisen hallituksen aikakauteen.
Kansainvälisestä naistenpäivästä on kasvanut 1900-luvun aikana sosialistisen liikkeen mukana todella maailmanlaajuinen juhlapäivä. Yhdistyneet kansakunnat järjestää vuosittain naistenpäivän konferenssin, jonka tarkoituksena on edistää naisten oikeuksia ja naisten mahdollisuuksia osallistua sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin prosesseihin. YK julisti vuoden 1975 Kansainväliseksi naistenvuodeksi.[5] Naistenvuoden maailmankonferenssissa hyväksyttiin suunnitelma naisten aseman edistämiseksi, ja YK:n yleiskokous julisti sen toteuttamiseksi naisten vuosikymmenen (1976–1985).[6]
↑ abHistory of International Women's Day United Nations. Arkistoitu 9.3.2014. Viitattu 6.3.2014. (englanniksi)
↑Kandel, Liliane & Picq, Françoise: Le Mythe des origines à propos de la journée internationale des femmes. La Revue d’en face, 1982, nro 12, s. 67–80. (ranskaksi)
↑About International Women's Day Aurora Ventures. Arkistoitu 9.3.2014. Viitattu 6.3.2014. (englanniksi)
↑Kansainvälinen naistenpäivä UN Women. Arkistoitu 10.3.2014. Viitattu 6.3.2014.
Hentilä, Marjaliisa & Lähteenmäki, Maria: Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Helsinki: Työväen Arkisto, julkaisu no: 2, 1990. ISBN 952-90-1755-3Teoksen verkkoversio (viitattu 4.3.2020).
