Korean demokraattinen kansantasavalta (kor.조선민주주의인민공화국, Joseon minjujuui inmin gonghwaguk), epävirallisesti Pohjois-Korea[2] (kor.북조선, Buk-Joseon, Etelä-Koreassa käytetään myös nimeä kor.북한, Buk-Han), on valtio Itä-Aasiassa, Korean niemimaan pohjoisosassa. Naapurimaat ovat etelässä Etelä-Korea (Korean tasavalta), pohjoisessa Venäjä ja Kiina. Valtio on sosialistinenyksipuoluejärjestelmä[3], ja sitä johtaa länsimaissa tavallisesti kommunistisena pidetty Korean työväenpuolue. Maan perustuslaista poistettiin vuonna 2009 kuitenkin kaikki viittaukset kommunismiin.[4] Pohjois-Korean ideologia perustuu juche-aatteeseen[5]; maan ulkopuolella sitä on luonnehdittu stalinistiseksidiktatuuriksi[6], joskin maalla on myös absoluuttisen monarkian piirteitä, sillä maata on hallinnut sen perustamisesta asti Kim-suku ja hallitusta ja kansan käyttäytymistä säätelevän Kymmenen Periaatteen mukaan Kim-suvun tulee ikuisesti hallita sitä. [7]
Pohjois-Korea on suurimmaksi osaksi jokien halkomaa vuoristoa tai ylänköä. Vuoret nousevat idässä Japaninmeren rannikolta ja laskeutuvat loivina länteen, jossa on Keltaisenmeren rannikkotasanko.[8] Korkein vuori Paektu-san (2 744 m) sijaitsee maan koillisosassa Kiinan vastaisella rajalla. Keltaisenmeren rannikkotasanko ulottuu Etelä-Korean rajalta Kiinan vastaiselle rajajoelle Jalulle. Pohjois-Korean väestöstä asuu yli puolet tällä tasangolla, joka on myös maan merkittävintä viljelysaluetta. Neljännes pohjoiskorealaisista asuu vuoristoalueen jokilaaksoissa, neljännes itärannikon tasangolla.[9]
Kesäisin kaakosta ja lounaasta puhaltaa lämmin ja kostea kesämonsuuni. Talvimonsuuni puolestaan tuo pohjoisesta ja luoteesta kylmää ja kuivaa ilmaa. Pjonjangissa sataa lunta keskimäärin 37 päivänä vuodessa, ja tammikuun keskimääräinen ylin lämpötila on −3 °C ja alin −13 °C, elokuussa ylin 29 °C ja alin 20 °C.[10]
Maan vuoristoisissa osissa on kasvanut paljon metsää, ja sahateollisuus on ollut merkittävä tulonlähde. Hakkuut ovat vähentäneet metsiä, joskin meneillään on uusi metsitysohjelma.[11]
Pohjois-Koreassa on aikaisemmin elänyt monia suurpetoja, kuten ilveksiä, tiikereitä, karhuja, panttereita ja leopardeja, mutta ne ovat käyneet harvinaisiksi. Hirviä ja villisikoja on edelleen, mutta kasvava väestö on ajanut nekin ahtaalle. Valkoinen haikara on maan kansanrunoudessa tärkeä symboli.[11]
Hallinnollinen jako
Pohjois-Korean hallinnolliset alueet.
Pohjois-Koreassa on kaksi suoraan hallittua kaupunkia (Chik'alshi; 직할시), kolme erityisaluetta eri nimityksillä ja yhdeksän maakuntaa (Do; 도).[14]
Vuonna 1910 Japani miehittiKorean keisarikunnan. Kun vuonna 1945 toisessa maailmansodassa tappion kokenut Japani veti joukkonsa pois Koreasta, sodan voittajavaltioihin kuuluneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat maan kahtia 38. leveyspiirin kohdalta. Pohjoinen miehitysvyöhyke oli Neuvostoliiton hallinnassa, eteläinen puolisko oli Yhdysvaltain valvonnassa. Neuvostoliiton miehittämälle vyöhykkeelle perustettiin 9. syyskuuta 1948 Korean demokraattinen kansantasavalta, ja Korean työväenpuolueen pääsihteeristä Kim Il-sungista tuli maan valtionpäämies.[14] Kim Il-sung julisti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi.
Josif Stalinin aikana Neuvostoliitto kannatti Kim Il-sungin hallitusta ja tuki Pohjois-Korean valtiota taloudellisesti ja sotilaallisesti. Kim Il-sung kansallisti japanilaisilta jääneet ulkomaiset yritykset ja liitti eri puolueet yhdeksi Korean työväenpuolueeksi. Itä-Euroopan sosialistivaltioiden tavoin Pohjois-Korea käynnisti talousohjelman, joka rakentui raskaan teollisuuden, maaseudun kollektivisoinnin ja armeijan asevarustelun ympärille.
Kim Il-sungin johtama Pohjois-Korea julistautui alusta lähtien koko Korean niemimaan viralliseksi hallitukseksi, jonka tavoitteena oli Korean yhdistäminen. 25. kesäkuuta 1950 Korean kansanarmeija ylitti 38. leveyspiirillä olevan Koreoiden välisen rajan, ja Etelä-Korean heikosti varusteltu armeija kukistui lyhyessä ajassa. Yhdistyneet kansakunnat (YK) lähetti Yhdysvaltain johdolla joukkoja Etelä-Korean tueksi.[14] Päätös oli mahdollinen, koska Neuvostoliitto boikotoi YK:n kokouksia vaikka olisi veto-oikeudellaan kyennyt estämään YK:n väliintulon. Syynä siihen oli, että YK:ssa Kiinaa edusti sisällissodan hävinnyt, Taiwanin saarelle paennut Kiinan tasavalta eli "Formosan Kiina".[15] Korean kansanarmeija vetäytyi etelästä, YK:n liittouma tunkeutui Pohjois-Korean maaperälle, ja pääkaupunki Pjongjang miehitettiin. Marraskuussa 1950 Kiinan kansantasavalta liittyi sotaan Pohjois-Korean puolella ja lähetti satojatuhansia sotilaita ajamaan liittoumaa pohjoisesta Etelä-Korean puolelle. Korean sota päättyi kolmen vuoden taistelujen jälkeen 27. heinäkuuta 1953 aselepoon[16], joka kesti 60 vuotta. Pohjois-Korea irtisanoi aseleposopimuksen 2013 palauttaen sotatilan.[17]
Korean sodan jälkeen Korean niemimaa oli raunioina, ja puoliskojen väliseksi rajaksi vakiintui vuoden 1953 aselepolinja, mutta välillisestä aselevosta huolimatta molemmat Koreat olivat juridisesti sotatilassa eikä virallista rauhansopimusta maiden välille ole allekirjoitettu.
Yksinvaltiuden alku
Korean sodan jälkeen voimakkaaseen jälleenrakentamiseen liittyi talouden keskittäminen, luokkarajojen häivyttäminen ja keskittyminen raskaan teollisuuden edistämiseen. Kim Il-sungin ympärille luotiin henkilökultti vahvistamaan autoritaarista diktatuuria. Hänen kuvaansa levitettiin kaikkialle, kansalaiset alkoivat käyttää sillä koristettuja rintamerkkejä ja kouluissa opetettiin Kim Il-sungin elämäntarinaa ja opetuksia.[18][19]
1950-luvun aikana Kim Il-sung keskitti vallan puolueen sisällä olevalle uskolliselle lähipiirilleen. Tähän mennessä Korean työväenpuolueessa oli ollut useita kilpailevia ryhmittymiä. Kimin lähipiirin lisäksi oli Kiinassa koulutuksensa saaneiden kommunistien ryhmä, Neuvostoliittoa suosivien ryhmä ja kotimaisten kommunistien ryhmä. Kim Il-sung hyökkäsi näiden kimppuun yksitellen, syyttäen niitä epäisänmaallisuudesta, juonittelusta ja vehkeilystä ulkomaalaisten kanssa. Ryhmittymien johtohahmoja syytettiin vallankaappauksen suunnittelusta ja tuomittiin kuolemaan. Puolueessa 1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun tehtyjen puhdistusten jälkeen Kimin asemaa ei enää uhannut mikään taho.[20]
Tasapainottelua Kiinan ja Neuvostoliiton välillä
Sodan jälkeen alkoi talouskasvu. Sodassa syntyneet tuhot oli korjattu ja tuotanto oli palautettu sotaa edeltäneelle tasolle vuoteen 1956 mennessä. Sen jälkeen tuotanto vielä kaksinkertaistui kuudessa tai seitsemässä vuodessa. Ensimmäisinä vuosikymmeninä Pohjois-Korea oli taloudellisesti ylivoimainen köyhään epävakaaseen etelään verrattuna, mutta noin vuonna 1980 Etelä-Korea meni siitä vauhdilla ohi.[21]
1970-luvun lopulla Pohjois-Korean talous alkoi kuitenkin taantua samaan tapaan kuin Itä-Euroopan sosialistisilla valtioilla. Maataloustuotannon heikkeneminen ja kulutustavaroiden puute johtivat taloustaantumaan, ja suuret puolustusmenot olivat nekin oma taakkansa.
Pohjois-Korean tilannetta vaikeuttivat 1950-luvulla alkaneet Neuvostoliiton ja Kiinan väliset kiistat. Maan johto pyrki tasapainottelemaan näiden kahden suurvallan välillä. Stalinin kuoleman jälkeinen suojasään aika Neuvostoliitossa vaikeutti Kim Il-sungin asemaa, ja vaikuttaa että Leonid Brežnev inhosi häntä henkilökohtaisesti. Pohjois-Korea kääntyi entisten vihollisten puoleen, ja vuoteen 1974 sen tuonti OECD-maista ylitti tuonnin kommunistimaista. Se ei kuitenkaan kyennyt maksamaan OECD-maista ottamiaan kovan rahan lainoja, ja kauppa tyrehtyi.[21]
Eristäytyminen
Pohjois-Korea otti Korean sodan jälkeen käyttöön juche-aatteen, joka määritteli maan tärkeimmäksi tavoitteeksi omavaraisuuden. Pohjois-Korean mediassa juchea nostettiin leninismin yläpuolelle, ja Kim Il-sungia alettiin kutsua ”suureksi johtajaksi”.
Vuonna 1972 Pohjois-Korea otti käyttöön uuden perustuslain, jossa pääministeri Kim Il-sung julistettiin presidentiksi. Henkilökultti vahvistui entisestään. Myös hänen perhettään alettiin ihannoida, ei pelkästään hänen poikaansa Kim Jong-iliä, vaan myös hänen kuollutta vaimoaan Kim Jong-sukia.
Yhdysvallat luokitteli Pohjois-Korean aiemmin terrorismia tukevaksi valtioksi. Pohjois-Korea järjesti Korean Airin lennon 858 pommituksen vuonna 1987.[22]
Pohjois-Korea liittyi YK:n jäseneksi vuonna 1991 samaan aikaan Etelä-Korean kanssa.[23]
Pohjois-Korea Kim Jong-ilin aikana
Kim Il-sungin vanhin poika Kim Jong-il nimitettiin asevoimien ylipäälliköksi[24]. Kesäkuussa 1994 Pohjois- ja Etelä-Korea sopivat ensimmäisestä tapaamisesta Korean jaon jälkeen, mutta tapaaminen peruuntui, kun Kim Il-sung kuoli heinäkuussa 1994.[25] Maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti.[24]
Pohjois-Korea kehitti Sŏn'gun-järjestelmän, jossa talous keskitettiin Korean kansanarmeijan ympärille. Kim Jong-ilin johdolla Pohjois-Korea kasvatti puolustusmenojaan ja käynnisti ydinvoimaohjelman. Vuonna 1994 Yhdysvallat ja Pohjois-Korea sopivat Genevessä, että Pohjois-Korea jäädyttää ydinohjelmansa ja seuraa IAEA:n ohjeistusta, ja saa vastineeksi öljyä ja apua turvallisemman kevytvesireaktorin valmistamiseen.[26]
1990-luvulla maassa oli yksi vuosisadan pahimmista nälänhädistä, jossa kuoli ulkomaisten asiantuntija-arvioiden mukaan ainakin miljoona ihmistä (3–5 prosenttia väestöstä).[27] Maaliskuussa 2011 avustusjärjestöt kuten Maailman ruokaohjelma (WFP) arvioivat kuuden miljoonan ihmisen olevan ruoka-avun tarpeessa.[27]
2000-luvulla Korean demokraattinen kansantasavalta on ollut julkisuudessa lähinnä ydinase- ja ohjusohjelmiensa takia. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush liitti maan luomansa pahan akseli -käsitteen alle. Vakava talouskriisi, paikoitellen nälänhädäksi kärjistyneet maatalousongelmat 1990-luvulla sekä Etelä-Korean, Japanin ja Yhdysvaltain uhkailu nostavat maan aika ajoin uutisotsikoihin. Lokakuun alkupuolella 2006 Pohjois-Korea uhkasi tehdä ydinkokeen, ja 9. lokakuuta 2006 maa ilmoitti tehneensä ensimmäisen kokeensa. Tämä koe epäonnistui osittain, mutta seuraava ydinkoe toukokuussa 2009 onnistui edellistä paremmin. Tämän ydinkokeen jälkeen myös Venäjä ja Kiina ilmaisivat halukkuutensa talouspakotteisiin Pohjois-Koreaa vastaan.[28]
Pohjois-Korea Kim Jong-unin aikana
Kim Jong-ilin nuorin poika Kim Jong-un nimitettiin syyskuussa 2010 moniin korkeisiin virkoihin.[23] Kim Jong-Il kuoli 17. joulukuuta 2011, minkä jälkeen Kim Jong-un nimitettiin Pohjois-Korean valtion päämieheksi.[29] Kim Jong-un jatkoi sotilaallisia kokeita keskipitkän kantaman raketeilla.[30]
Pohjois-Korea ilmoitti uudistavansa maataloussektoria syyskuussa 2012.[31] Poiketen isänsä tavasta Kim Jong-un piti uutenavuonna televisiopuheen 2013. Siinä hän lupasi maahan suuria uudistuksia.[30] Saksalaisen Frankfurter Allgemeine Zeitungin mukaan maassa suunnitellaan myös ulkomaisen pääoman valikoitua pääsyä maahan talouden uudistamiseksi.[32]
Etelä-Korean tiedustelupalvelun mukaan vuosina 2012–2014 Pohjois-Koreassa teloitettiin 68 korkeaa johtohenkilöä.[33] Vuoden 2016 elo-syyskuussa Pohjois-Koreasta kantautui tietoja kansan pariin levinneestä johtajan arvostelusta. Kaduille ilmestyi johtajaa kritisoivia graffiteja. Hallitus kielsi ankarasti sen, että kansalaiset olisivat arvostelleet maan johtajaa.[34]
Pohjois-Korean kriisin vuoksi maalle määrätyt talouspakotteet huononsivat maan taloutta. Vuonna 2019 maassa oli laajaa elintarvikepulaa. Talousvaikeudet näkyivät johtajan arvosteluna maan kansalaisilta, mihin hallitus vastasi kurinpidolla.[35] Taloudellisiin vaikeuksiin vaikuttivat maalle asetettujen taloudellisten pakotteiden lisäksi maailmanlaajuinen koronaviruspandemia, jonka leviämisen estämiseksi maa sulki rajansa täysin.[36]
Kesäkuussa 2021 Korean työväenpuolueen keskuskomitean kokouksessa Kim Jong-un myönsi harvinaisena pidetyllä tavalla, että maata uhkasi ruokapula viitaten samalla Pohjois-Korean nälänhätään 1990-luvulla.[37] Myöhemmin samassa kuussa hän viittasi myös "vakavaan välikohtaukseen" koronaviruksen suhteen. Puolueen kokouksessa hän syytti korkeita virkamiehiä "vakavan vaaran aiheuttamisesta kansan ja valtion turvallisuudelle". Täysin selvää ei ollut, mihin tapaukseen tarkemmin ottaen viitattiin. Pohjois-Korea oli pitkään kiistänyt maassa olleen yhtäkään koronavirustapausta. Ulkomailla kokous nähtiin kuitenkin mahdollisena viittauksena maan huononevaan koronavirustilanteeseen.[36]
Ulkopolitiikka ja konfliktit
Pohjois- ja Etelä-Korean välillä on ollut erilaisia pieniä aseellisia välikohtauksia. Esimerkiksi kun maaliskuussa 2010 eteläkorealainen korvetti Cheonan upposi yllättäen, epäiltiin vahvasti, että sen upotti pohjoiskorealainen torpedo.[38]
Maaliskuun lopussa 2013 Pohjois-Korea uhkasi Yhdysvaltoja ydinaseiskulla.[39] Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean välit kiristyivät kesällä 2017 sodan partaalle.[40] Yhdysvaltain presidentti Trump uhkasi maata voimankäytöllä sen joukkotuhoaseohjelman edistyttyä.[41] Pohjois-Korea uhkasi ampua varoitusohjuksia Guamin lähelle.[42] Pohjois-Korealle määrättiin uusia talouspakotteita. Tilanne kiristyi vuoden 2018 puolella.
Ulkomaan vierailut
Kim teki ensimmäisen vierailunsa valtion johtoon nousunsa jälkeen maaliskuussa vuonna 2018 Pekingiin. Kim tapasi epävirallisen vierailun aikana Kiinan presidentin, Xi Jinpingin. Vierailu järjestettiin Jinpingin aloitteesta.[43]
27. huhtikuuta 2018 Kim Jong-un teki historiallisen vierailun astuen Pohjois-Korean johtajana ensimmäistä kertaa Etelä-Korean maaperälle sitten 1950-luvulla käydyn Korean sodan. Hän tapasi Etelä-Korean presidentti Moon Jae-inin Rauhantalossa lähellä demilitarisoitua vyöhykettä. He keskustelivat Pohjois-Korean ydinaseohjelmasta ja maidensa suhteista.[44] Tapaamiseen osallistuvat Pohjois-Korean osalta Kim Jong-unin lisäksi hänen sisarensa Kim Yo-jong sekä maan entinen tiedustelupäällikkö Kim Yong-chol, joka vastaan Pohjois-Korean suhteista eteläiseen naapuriinsa.[45]
12. kesäkuuta 2018 Kim tapasi puolestaan Yhdysvaltain presidentti Donald TrumpinSingaporessa järjestetyssä huippukokouksessa. Tapaaminen oli historiallinen ensitapaaminen maiden päämiesten välillä. Singaporen huippukokous keskittyi maiden välisten jännitteiden lieventämiseen ja ydinaseista riisuntaan. Tapaamisen päätteeksi Trump ja Kim allekirjoittivat asiakirjan, jonka mukaan Pohjois-Korea sitoutuu Korean niemimaan ydinaseista riisumiseen.[46] Helmikuussa 2019 pidettiin Kim Jong-unin ja Donald Trumpin toinen huipputapaaminen Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa.[47] Vietnamin huippukokous Donald Trumpin ja Kim Jong-unin välillä päättyi ilman sopimusta.[48] Kesäkuussa 2019 Kim Jong-un ja Trump tapasivat kolmannen kerran Koreoiden välillä sijaitsevalla demilitarisoidulla vyöhykkeellä.[49]
Politiikka
Pohjois-Korean Työväenpuolueen 75-vuotisjuhlan paraati vuonna 2015.
Korkein kansanneuvosto on virallisesti hallinnon korkein elin. Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalissa kussakin vaalipiirissä on vain yksi ehdokas, joka siis valitaan. Vaalitoimituksessa äänestäjä pudottaa vaaliuurnaan äänestyslipun, johon on valmiiksi painettu ehdokkaan nimi. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, on vaaliuurnan vierellä sivupöydällä näkyvillä kynä, jolla äänestyslipussa olevan ehdokkaan nimen voi yliviivata. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa.[51] Kansanneuvosto kokoontuu tavallisesti kahdesti vuodessa muutamaksi päiväksi ja vahvistaa puolueen tekemät päätökset. Kansanneuvoston ollessa tauolla sen tehtäviä hoitaa kansanneuvoston valitsema puhemiehistö eli pysyvä komitea. Kansanneuvoston puheenjohtaja on Kim Yong-nam.[14]
Korkein kansanneuvosto valitsee hallituksen tai valtion hallinnon neuvoston puheenjohtajan, joka nimittää neuvoston muut jäsenet. Keskuskansankomitea valvoo valtion hallinnon neuvostoa, joka toimii hallinnollisena ja toimeenpanevana elimenä. Korkein kansanneuvosto nimitti 11. huhtikuuta 2007 pääministeriksi Kim Yŏng-ilin.[52] Hänen seuraajakseen nimitettiin 7. kesäkuuta 2010 Choe Yong-rim[53].
Vaikka hallitusta johtaa nimellisesti pääministeri, todellinen valta oli vuosikymmenten ajan Kim Jong-ilillä, joka oli entisen johtajan presidentti Kim Il-sungin poika. Hänet nimettiin helmikuussa 1974 isänsä seuraajaksi, ja hän oli vallassa isänsä kuoleman jälkeen heinäkuusta 1994 kuolemaansa saakka. Kim Jong-ilin virallinen asema oli sotavoimien komentaja, valtion kansallisen puolustuksen komission puheenjohtaja ja puolueen pääsihteeri. Kansallisen puolustuksen komission puheenjohtajan virka julistettiin vuonna 1998 valtion korkeimmaksi asemaksi.[14]
Valtarakenne on keskitetty, eikä vallan kolmijakoa sovelleta. Vuoden 1972 perustuslakiin vuosina 1992, 1998 ja 2009 tehtyjen lisäysten mukaan hallitusta johtaa pääministeri ja teoriassa puheenjohtajan johtama keskuskansankomitea. Oikeuslaitos on vastuussa korkeimmalle neuvostolle (kansaneuvostolle), joka nimittää myös korkeimman oikeuden tuomarit.[14]
Vuonna 2017 Pohjois-Korealla oli diplomaattiset suhteet 164 YK:n jäsenvaltion kanssa. Vain 24 maalla on suurlähetystö Pohjois-Koreassa, kun taas Pohjois-Korealla on suurlähetystö 47 maassa.[54]
Suomi solmi diplomaattiset suhteet Pohjois-Korean kanssa vuonna 1973. Suomen suurlähetystö Pjongjangissa suljettiin vuonna 1996, ja Pohjois-Korea puolestaan veti suurlähettiläänsä pois Helsingistä kaksi vuotta myöhemmin. Nykyään diplomaattisia suhteita hoidetaan Ruotsin kautta, jolla on suurlähetystö Pohjois-Koreassa.[55]
Yhdysvalloilla ei ole virallisia diplomaattisia suhteita Pohjois-Korean kanssa, mutta maat pitävät yhteyttä epävirallisia kanavia pitkin. Ns. pinkki puhelin sijaitsee Korean demilitarisoidun vyöhykkeen tuntumassa, ja sillä voi soittaa 40 metrin päähän Pohjois-Korean puolelle. Puhelinta operoi Panmunjomiin sijoitettu YK:n rauhanturvaajajoukko, joka on Yhdysvaltain alaisuudessa. Toisinaan välikätenä käytetään kolmansia maita, kuten Ruotsia.[56]
Johtajien lisänimet
Itäaasialaiseen kulttuuriin kuuluu tapa käyttää ihmisestä ammattiin tai arvoasemaan viittaavaa nimitystä, vaikka varsinaisenkaan nimen käyttö ei ole ongelma. Pohjois-Korean johtajista käytetyt lisänimet eivät ole virallisia arvonimiä, vaan ne suunnittelee maan propaganda- ja agitaatioministeri, ja johtaja hyväksyy ne käyttöön, ja niitä voi olla useita.[57]
Valtion perustajasta Kim Il-Sungista on käytetty nimitystä Suuri johtaja mahdollisesti 1940-luvulta alkaen, ja nimitys vakiintui 1960-luvulla. Lisänimien käytön kehitti nykyiseen huippuunsa seuraava johtaja Kim Jong-il, joka otti lisänimen Rakastettu johtaja korostaakseen asemaansa isänsä arvoisena maan johtajana. Kim il-Sung on yhä maan ikuinen presidentti.[57]
Kim Jong-unin asema virallistui 2009, jolloin hänestä alettiin käyttää nimitystä Nerokas toveri[58], ja isän kuoleman jälkeen joulukuussa 2011 nimeen lisättiin Suuri seuraaja, mutta tämä nimitys kuitenkin todennäköisesti ajan myötä muuttuu, sillä siinä on isään alisteinen vivahde. Johtaja-nimitystä uudessa ei välttämättä ole, sillä aiemmatkaan johtaja-nimitykset eivät perustu samaan korean kielen sanaan.[57] Kim Jong-ilin hautajaisten yhteydessä nimitykseksi arveltiin vakiintuvan ”Korkein johtaja”.[59]
Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes olemattomat. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA World Fact Book on luonnehtinut Pohjois-Korean valtiomuotoa termein ”kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri” (engl.communist state one-man dictatorship). Freedom House arvioi maan olevan totalitaarinen diktatuuri.[60] Vuonna 2009 maan perustuslakiin lisättiin vakuutuksia ihmisoikeuksien turvaamisesta, samalla kun siitä poistettiin kaikki viittaukset kommunismiin. Maan ihmisoikeustilannetta on kuitenkin pidetty yhtenä maailman huonoimmista.[4]
Pohjois-Koreassa ”rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti”, ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. ”Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. – – Noin 50 000 pakolaista piilottelee Kiinassa jatkuvassa palautuksen pelossa”, kertoo Amnesty Internationalin raportti.[61]
Vankileirit ja vainot
Satojen loikkareiden kertomuksen perusteella Pohjois-Korean vankileireillä on 200 000 poliittista vankia, ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Näiden lisäksi leireillä on muun muassa kristittyjä ja pakoa Kiinaan yrittäneitä.[62] Nykyään kristittyjä vainotaanOpen Doors -järjestön listan mukaan kaikista maista pahiten Pohjois-Koreassa, jossa 50 000–70 000 kristittyä on joutunut uskonsa takia vankileireille. Open Doorsin mukaan kristityksi paljastuminen tarkoittaa Pohjois-Koreassa joko kuolemantuomiota tai kohtelua poliittisena vankina.[63][64][65]
Kaappaukset
Pohjois-Korea on kaapannut useita japanilaisia ja eteläkorealaisia. Kaapattujen eteläkorealaisten joukossa ovat olleet elokuvaohjaaja Shin Sang-ok ja hänen vaimonsa, näyttelijä Choi Eun-hee. Kaapattuihin japanilaisiin kuuluu Megumi Yokota.[66]
Pohjois-Korea myönsi vuonna 2002 ensi kertaa kaapanneensa Japanin kansalaisia. Japanin hallituksen mukaan maa kaappasi kaikkiaan 17 japanilaista, joista viisi palasi Japaniin myöhemmin lokakuussa 2002.[67] Japanilaiset kaapattiin 1970–1980-luvuilla. Eteläkorealaisia on kaapattu huomattavasti useampia, ja Pohjois-Koreassa on yhä satoja eteläkorealaisia.lähde?
Asevoimat
Pohjoiskorealainen vartija Etelä- ja Pohjois-Korean vastaisella rajavyöhykkeellä, joka on maailman tarkimmin valvottua aluetta.
Pohjois-Korean puolustusbudjetti on noin neljäsosa bruttokansantuotteesta. Maan asevoimat käsittää noin 1,21 miljoonaa henkilöä. Noin viidennes 17–54-vuotiaista miehistä on asevoimien palveluksessa.[14] Ulkomaisten sanomalehtitietojen mukaan palvelu voi kestää miehillä 10–13 vuotta, naisilla 6–8 vuotta, sillä palvelusaikaa jatkettiin kolmella vuodella vuonna 2005.[68]
Ohjuslaukaisut
Pohjois-Korea on 80-luvulta kehitellyt keskimatkan ohjuksia pääosin venäläisen tekniikan pohjalta. Maa kehitti 1980-luvulla venäläisvalmisteisesta lyhyen kantaman Scud-ohjuksestaNodong-1 -ohjuksen, jonka kantama on 1 000–1 300 km. Vuonna 1998 Pohjois-Korea laukaisi Taepodong-1 -ohjuksen Pohjois-Japanin yli.[69]
Maan uskotaan avaruusohjelmansa varjolla kehittelevän mannertenvälistä ohjusta, jolla se kykenisi uhkaamaan Yhdysvaltoja.[70] Pohjois-Korea onnistui laukaisemaan Unha-raketilla satelliitin kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen vuonna 2012.lähde?
YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 2009 yksimielisesti Yhdysvaltojen esittämän päätöslauselman Pohjois-Koreaa vastaan asetettavista pakotteista rangaistuksena maan ohjuskokeista.[23]
Pohjois-Korea esitteli paraatissa vuonna 2015 ilmeisesti mannertenvälisen KN 08-ohjuksen, joka perustuu Musudan-ohjukseen. Maan ohjusohjelma edistyi vuonna 2017 nopeasti. Maa kokeili onnistuneesti mannertenvälistä Hwasong 15-ohjusta, jonka uskotaan pystyvän kuljettamaan ydinkärjen kaikkialle Yhdysvaltoihin. Maa on myös pyrkinyt kehittämään sukellusveneestä laukaistavan ohjuksen, mutta työ on vielä kesken.lähde?
9. lokakuuta 2006 Pohjois-Korea ilmoitti tehneensä ydinkokeen.[71] Eteläkorealaisen tiedustelupalvelun mukaan koe tehtiin kello 10.36 paikallista aikaa. Koska räjähdyksen voima oli alle kaksi kilotonnia, täysimittaisen ydinkokeen oletettiin epäonnistuneen.lähde?
Kuusi valtiota – Pohjois-Korea, Yhdysvallat, Kiina, Etelä-Korea, Japani ja Venäjä – kävivät neuvotteluja Pohjois-Korean ydinaseohjelman lopettamisesta. 13. helmikuuta 2007 Etelä-Korean edustaja kertoi, että Pohjois-Korea lupaa sulkea Jongbjonin ydinlaitoksen ja päästää IAEA:n tarkastajat itse paikalle. Tämän jälkeen Pohjois-Korea olisi saanut 50 000 tonnia öljyä tai vastaavalla arvolla muuta talousapua.[72]
Pohjois-Korea räjäytti 2009 toisen ydinlatauksen, jonka voima oli useiden arvioiden mukaan 1,5–8 kilotonnia. Koe oli selvästi edellistä voimakkaampi. Seuraavat ydinkokeet tehtiin vuosina 2013 ja 2016. Maa ilmoitti räjäyttäneensä ensimmäisen vetypomminsa 5. tammikuuta 2016. Ulkomaat tuomitsivat jyrkästi vuoden 2016 kokeen uhaten maata uusilla talouspakotteilla.[73] 3. syyskuuta 2017 Pohjois-Korea räjäytti maan alla voimakkaan ydinlatauksen, jonka voima saattoi olla 30-400 kilotonnia. Muut maat tuomitsivat tämän, ja asettivat Pohjois-Korealle lisää pakotteita.lähde?
Talous
Korean niemimaa öisessä satelliittikuvassa. Pohjois-Korean energiavarat ovat hyvin vähäiset ja sähköä on vain rajoitetusti.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen muut keskitetyn talouden maat valitsivat talousuudistuksen ja jonkinasteisen kaupan vapauttamisen. Pohjois-Korea ei ole varsinaisesti tehnyt niin, mutta on hyväksynyt pienen yksityisen markkinasektorin, ja uudistanut palkkoja ja hintoja vuonna 2002.[14]
Maassa ei nimellisesti kerätä veroja, mutta kansalaiset joutuvat maksamaan erilaisia kiinteitä tai tuloihin perustuvia maksuja.[74]
Valtio määrää työikäisille miehille työvelvoitteen. Epävirallisen käytännön mukaan he voivat ostaa itsensä siitä vapaaksi pystyäkseen työskentelemään yksityiselle yritykselle, jotka maksavat monikymmenkertaisia palkkoja valtion töihin verrattuna. Naimisissa olevat naiset välttävät työvelvoitteen rekisteröitymällä kotirouviksi. Tämä antaa heille mahdollisuuden ansaita rahaa maahantuonnilla ja markkinamyynnillä. Pohjoiskorealaisista perheistä arviolta yli 70 prosenttia hankkii lähes kaikki ansionsa markkinoilla.[75]
Hallinto keskittyy raskaaseen sotateollisuuteen maatalouden kustannuksella. Viime vuosina taloutta on kuitenkin hieman avattu yhteistyölle eteläkorealaisten yhtiöiden kanssa ja perustettu jopa erityistalousalue, jossa ulkomaiset yritykset voivat toimia. Kaesŏngissa toimii noin 120 eteläkorealaista yritystä, joissa on pohjoiskorealaisia työntekijöitä. Suurin osa yritysten tuotteista myydään Etelä-Koreaan, pieni osa kolmansiin maihin.[14]
Maatalous on Pohjois-Koreassa hyvin tehotonta, ja tuotannon arvo työntekijää kohti on alle viidestoistaosa Etelä-Korean luvusta. Pelloilla käytetään paljon lihastyövoimaa ja härkiä koneiden sijaan. Koska lannoitteita ei juurikaan ole, valtaosa pohjoiskorealaisista on velvoitettu keräämään omat ulosteensa talteen pelloille levitettäväksi.[76]
Läntiset asiantuntijat ovat arvioineet vuonna 2008, että Pohjois-Korean halpa, nuori ja osaava työvoima sekä sijainti neljän suuren talousmahdin välissä mahdollistaisivat 6–7 prosentin vuosittaisen talouskasvun ”oikeilla kannustimilla ja uudistustoimilla”.[77]
Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 katkaisi apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous sinnittelivät. Pohjois-Korea ei enää saanut Kiinalta tehtaisiinsa ystävyyshintaista halpaa öljyä[78]. Tämä näivetti teollisuutta. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, minkä se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–1996 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä.[79] Maan bruttokansantuote henkilöä kohti laskettuna pieneni kolmanneksen vuosina 1990–2002.[14]
2000-luvulla maalla on ollut parempi onni ja vuosikymmenen alkuvuosina talous kohentui hieman, mutta vuosina 2006, 2007 ja 2009 talouskasvu oli negatiivista. Ruoka on yhä niukkaa ja säännösteltyä, lapsista monet ovat pahasti aliravittuja.[80]
Vuonna 2006 Pohjois-Korea pyysi Etelä-Korealta 500 000 tonnia ruokaa ja 11. toukokuuta ilmoitti olevansa jälleen valmis ottamaan ruoka-apua myös WFP:ltä.[81] WFP arvioi maaliskuussa 2011 kuuden miljoonan ihmisen olevan ruoka-avun tarpeessa.[27]
Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa.[82]
Pohjois-Korean taloudellisesti merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat kivihiili, lyijy, volframi, sinkki, grafiitti, rautamalmi, kupari ja kulta sekä vesivoima. Merkittävimpiä vientituotteita ovat mineraalit, metalliteollisuuden tuotteet, tekstiilit ja elintarvikkeet. Vuonna 2010 puolet viennistä suuntautui Kiinaan.[1]
Torikauppa ja talousuudistus
Kun Pohjois-Koreassa oli suuri nälänhätä 1990-luvulla, ihmiset joutuivat myymään omaisuuttaan pois saadakseen ruokaa. Keski-ikäiset naiset alkoivat myydä ruokaa[83]. Ihmiset alkoivat myydä toreilla ruokaa jota tuli yksityispuutarhoista[84]. Kiinasta alettiin tuoda monenlaisia tarvikkeita[85]. Kun suuri nälänhätä hellitti, laittomat markkinat jäivät[86]. Tämä johti maassa osittaiseen markkinatalousuudistukseen, vaikka komentotalous jäi voimaan.lähde?
Pohjois-Korea salli ruokapulaa lievittääkseen katukaupan vuonna 1999.[87] Maan torikauppa kasvoi huomattavasti eri suurkaupungeissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla.[88]
Hallitus teki seteliuudistuksen ja yritti kitkeä torikaupan pois rajoittamalla sitä huomattavasti vuonna 2009. Tämä nosti hinnat pilviin, ja ruokapula paheni.[89]. Hallitus peruutti kaupan rajoitukset 2010.[90]
Kim Jong-un salli pian valtaannousunsa jälkeen kansalaisille uusia taloudellisia vapauksia. Hän hyväksyi pienimuotoisen yksityisyritteliäisyyden, eikä valtio enää vainonnut pientä yksityistä liiketoimintaa harjoittaneita ihmisiä. Tämän seurauksena maan torikauppa vilkastui ja moni kansalainen pystyi nostamaan elintasoaan. Samaan aikaan tiukentunut rajavalvonta kuitenkin vaikeutti salakuljetusta, mikä nosti hintoja.[91]
Pjongjangiin ja Kiinan rajan lähelle on syntynyt harmaa markkinatalous ja keskiluokka.[92] Laaja torikauppa ja laittomat marketit välittävät monia länsimaisia tarvikkeita laittomasti.[93] Enimmäkseen naiset myyvät toreilla tavaroita ja maksavat korruptoituneille viranomaisille veroa[94], koska miehet ovat töissä tuottamattomissa tehtaissa.[95]
Matkailu ja turismi
Koska Pohjois-Korea on suurimmaksi osaksi eristäytynyt ulkomaailmasta, maassa ei esiinny massaturismia. Matkailijoilla on kuitenkin mahdollisuus hankkia käyntilupa maassa vierailuun. Etelä-Korean kansalaisia kävi aiemmin maiden välisen rajan lähellä sijaitsevalla Kŭmgang-vuorella tapaamassa sukulaisiaan valvotuissa oloissa, mutta vuoden 2008 ampumisvälikohtauksen jälkeen vierailut loppuivat.[96] Maahantulijoilta vaaditaan viisumi ja heidän liikkumistaan junalla on rajoitettu.[97]
Ulkomaalaiset saavat liikkua Pohjois-Koreassa vain hallituksen hyväksymien matkaoppaiden seurassa. Matkapuhelimia tai muuta elektroniikkaa (GPS) ei saanut ennen viedä maahan. Vuonna 2013 Pohjois-Korea salli turistien tuoda omat matkapuhelimet maahan.[98] Digitaalikamerat ovat sallittuja, mutta niiden sisältö voidaan tarkastaa ja kuvia tuhota tullissa.[97]
Pohjois-Koreassa oli vuonna 2015 asukkaita arviolta 25,155 miljoonaa, joista miehiä 48,5 % ja naisia 51,5 %. Syntyvyys tuhatta henkeä kohti vuonna 2014 oli 14,5 ja kuolleisuus 9,2. Miesten elinajanodote oli 66,0 vuotta ja naisten 73,9 vuotta. Alle 15-vuotiaiden osuus väestöstä oli 21,5 prosenttia.[99]
Pohjois-Korea on etnisesti yksi maailman homogeenisimmistä valtioista. Maassa on erittäin pienet kiinalais- ja japanilaisvähemmistöt.[100]
Väestöstä 99 prosenttia on lukutaitoisia.[101] Kaupungeissa asuu 60 prosenttia väestöstä.[99]
Pohjois-Korea on puolueen tiukasti kontrolloima poliisivaltio.[104] Valtion määräämistä velvoitteista voi tosin nykyisin usein ostaa itsensä vapaaksi lahjuksilla, sillä korruptio on yleistynyt.[105]
Pohjois-Korea on luokkayhteiskunta, jossa luokkajako (songbun) määrää yksilön aseman. Kim Il-sungin perustamassa luokkajärjestelmässä sosiaalinen nousu on hyvin hidasta, mutta eliitin jäsen voi jonkin virheen seurauksena romahtaa alimmalle asteelle, jota edustaa vankileiri. Luokka-asteita on 1960-luvun lopusta alkaen ollut 51. Luokitus on salainen ja siitä tietävät maan hallinnossa ne, jotka jakavat kansalaisille etuuksia tai velvollisuuksia. Ylimmälle luokalle annetaan parhaat asunnot, parhaat koulutuspaikat ja parhaat työpaikat sekä lievimmät rangaistukset rikoksista. Songbun-luokitus on tärkeä myös avioliittomarkkinoilla.[106]
Valtion vallankäytön alin porras ovat asuinyhteisöjen kansanyksiköt eli korttelikomiteat (inminban), joiden kautta valtio valvoo ja ohjaa kaikkien kansalaisten elämää. Yhteen inminbaniin kuuluu keskimäärin 20–40 perhettä, kaupungeissa tavallisesti yhden porraskäytävän asukkaat ja maaseudulla samansuuruinen joukko omakotitaloja. Korttelikomiteassa on asukkaiden keskuudesta valittu johtaja sekä poliisin ja salaisen poliisin edustajat, jotka raportoivat väärinkäytöksistä. Korttelikomiteat määräävät asukkaille muun muassa kunnossapitotehtäviä, talkoita, pakollista romumetallin keräämistä sekä siisteyskilpailuja. Asukkaat hoitavat kerrostalojen kunnossapidon itse, sillä maassa ei ole huoltoyhtiöitä. Korttelikomiteat järjestävät myös yllätystarkastuksia, joissa asunnoista etsitään kiellettyjä tavaroita ja varmistetaan että asunnoissa ei asu sinne kuulumattomia ihmisiä.[107]
Toinen ruohonjuuritason organisointi- ja valvontajärjestelmä ovat valtion työpaikkojen työyksiköt. Niiden kautta valtio muun muassa järjestää suuret juhlaparaatit ja massatanssiesitykset. Työyksikkö vastaa myös ideologisesta kasvatuksesta, johon kansalaisten tulee osallistua kahdesti viikossa. Lauantaiaamuisin työyksiköissä järjestetään kritiikkikokous, jossa osallistujat kritisoivat itseään ja toisiaan ideologisista lipsahduksista.[108]
Valtio kontrolloi myös pohjoiskorealaisten pukeutumista ja hiustyyliä. Miehiltä vaaditaan lyhyttä hiustyyliä, ja esimerkiksi farkut ja liian lyhyet minihameet ovat kiellettyjä.[109]
Varusmiehillä teetetään paljon palkatonta työtä valtiolle ja upseereille maatiloilla ja rakennustyömailla. Valtio teettää orjatyötä myös erilaisten työprikaatien kautta. Pohjois-Koreassa arvioidaan olevan yli 2,6 miljoonaa orjan asemassa olevaa ihmistä.[110]
Pohjois-Koreasta alkoi paeta ihmisiä 1990-luvun nälänhädän aikana. Moni loikkari ylittää ensin Kiinan rajan ja jatkaa sitten Kiinasta Kaakkois-Aasian ja Thaimaan kautta Etelä-Koreaan. Sinne on loikannut 1990-luvun lopun jälkeen noin 33 000 pohjoiskorealaista. Etelä-Koreassa loikkarit saavat aina maan kansalaisuuden. Heitä koulutetaan aluksi kolmen kuukauden ajan sisäoppilaitoksessa uuteen elämään, minkä jälkeen he saavat rahallista tukea valtiolta. Moni loikkari alkaa lähettää rahaa kotimaahan jääneelle perheelleen. Loikkarien elintaso nousee heidän aiempaan elämäänsä verrattuna, mutta ammattitaidottomina heidän sosiaalinen asemansa usein laskee. Loikkareiden sopeutumisvaikeudet ja itsemurhat ovatkin yleisiä, ja muutama kymmenen loikkaria on muuttanut takaisin Pohjois-Koreaan. Moni loikkari toimii Etelä-Koreassa kuitenkin aktiivisesti Pohjois-Korean järjestelmän kaatamisen puolesta.[111]
Loikkaaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. Koreoiden välinen raja on maailman vartioiduin valtioiden välinen raja, jossa on maailman suurin miinakenttä. Pohjois-Korean rajavartioita on määrätty ampumaan kaikki rajan ylitystä yrittävät, minkä lisäksi maa pyrkii myös ehkäisemään loikkauksia vahingoittamalla loikkarien perheitä, kun loikkausyritys huomataan. Jotkut yrittävät pakoa meriteitse pyrkimällä Japaniin, sillä sieltä loikkarit lähetetään Etelä-Koreaan. Tämä edellyttää kuitenkin taifuuniherkän Japaninmeren ylittämistä, mikä tekee selviytymisestä epätodennäköistä – vaikka jotkut ovat siinä silti onnistuneet. Jotkut pyrkivät myös kiertämään Koreoiden välisen rajan meriteitse, mutta Pohjois-Korean meripartiot tekevät tästä vaikeaa.[112]
Maateitse pohjoisen kautta pakeneminen on myös vaikeaa, sillä Pohjois-Korean pohjoiset rajanaapurit Kiina ja Venäjä palauttavat kaikki loikkausta yrittävät takaisin Pohjois-Koreaan. Venäjän kautta pakoa yrittävä voi pyrkiä Vladivostokissa sijaitsevaan Etelä-Korean konsulaattiin, mutta korealainen erottuu Venäjällä melko hyvin ja siksi kiinnijääminen on todennäköistä. Venäjän ja Pohjois-Korean rajan lyhyys myös tekee sen partioimisesta helppoa, joten todennäköistä on kiinni jääminen jo rajaa ylittäessä. Pohjois-Korean ja Kiinan välinen raja on pitkä ja kevyesti vartioitu, ja se myös seuraa Tumen- ja Yalu-jokia. Ne madaltuvat kesällä ja jäätyvät talvella, mikä tekee rajan ylittämisestä melko helppoa. Rajan lähellä on myös Yanbianin korealaisten autonominen prefektuuri, jonka asukkaista noin kolmasosa on etnisiä korealaisia, joten loikkari sulautuu joukkoon hyvin, ja jotkut loikkarit ovat viettäneet siellä vuosia jäämättä kiinni. Rajaa lähin Etelä-Korean konsulaatti sijaitsee Shenyangissa, mutta se on 200 kilometrin päässä rajasta ja Kiinan poliisi vartioi sitä tarkasti.[112]
Jotkut loikkarit pyrkivät Mongoliaan, joka lähettää loikkarit Etelä-Koreaan. Mongoliaan pääseminen tarkoittaa Gobin autiomaan ylittämistä, minkä vuoksi jotkut loikkarit pyrkivät mieluummin kaukaisempaan Thaimaahan. Myös Thaimaa lähettää loikkarit Etelä-Koreaan, mutta Thaimaahan pääsemistä vaikeuttaa pitkä välimatka ja yhteisen maarajan puuttuminen. Kiinan ja Thaimaan välissä ovat Laos, Myanmar ja Vietnam, jotka lähettävät Kiinan tapaan loikkarit Pohjois-Koreaan. Kaakkois-Aasian viidakot ja Mekong-joki myös vaikeuttavat maihin pääsemistä. Intian niemimaan valtiot todennäköisesti lähettäisivät loikkarin Etelä-Koreaan, mutta tämä tarkoittaisi Himalajan ylittämistä, mikä tekee sinne pyrkimisestä lähes mahdotonta.[112]
Viestintä
Pohjois-Koreassa ei ole sanan- tai lehdistönvapautta. Mediasisällön monopoli on valtiollisilla televisio- ja radioasemilla sekä sanomalehdillä. Ne julkaisevat valtion propagandaa kuten Kimien dynastian henkilökultin pönkittämistä ja juche-ideologiaa.[113]Korean Central Television on Pohjois-Korean työväenpuolueen televisiokanava. Sen lisäksi toimii kulttuurikanava Mansudae. Työväenpuolueella on myös radiokanava. Korealainen radiokanava Voice of Korea lähettää radio-ohjelmaa koreaksi, kiinaksi, japaniksi ja englanniksi ulkomaalaisille.[114]
Kansalaiset seuraavat yleisesti eteläkorealaisia viestimiä, kuten radioasemia sekä rajaseudulla televisiokanavia, vaikka se on ankarasti kiellettyä. Etelä-Korean televisiosta tallennettuja ohjelmia levitetään DVD-levyillä ja USB-tikuilla. Myös eteläkorealainen popmusiikki on suosittua. Pohjoiskorealaisista yhtyeistä suosituin on Moranbong-tyttöbändi.[115]
Pohjois-Koreassa on käytössä maan sisäinen valtiollinen intranet-verkko kwangmyong, josta ei ole yhteyttä maailmanlaajuiseen internetiin. Kwangmyongia saavat käyttää kaikki pohjoiskorealaiset, mutta normaalisti eivät maassa asuvat ulkomaalaiset. Verkossa on pohjoiskorealaisia tietokantoja ja uutissivustoja, veikkaussivuja sekä esimerkiksi kirjastojen, valtionhallinnon yksiköiden, oppilaitosten ja yritysten sivuja, yhteensä arviolta joitakin tuhansia sivustoja.[116]
Pohjois-Korean hallinto pyrkii valvomaan digitaalista viestintää mahdollisimman tarkasti, minkä vuoksi maan tietokoneissa käytetään oman maan ohjelmistoja. Internet sekä VPN:n ja pienten USB-tallennusvälineiden yleistyminen vaikeuttavat valvontaa. Internetiin on vapaa pääsy vain korkeimmalla eliitillä. Maan verkkotunnus .kp otettiin käyttöön vuonna 2007, ja vuonna 2016 internetissä oli tiettävästi 28 pohjoiskorealaista verkkosivustoa.[117]
Pohjoiskorealaisista matkapuhelimista ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Ulkomaalaiset voivat soittaa ulkomaille omasta puhelinverkostaan, josta ei ole yhteyttä pohjoiskorealaiseen verkkoon.[118]
Kulttuuri
Kim Jong-iliä ja Kim Il-sungia ympäröivä henkilökultti hallitsee Pohjois-Korean kulttuuria. Merkittävä osa pohjoiskorealaisesta kirjallisuudesta, elokuvasta, musiikista ja teatterista keskittyy kahden johtajan ympärille.lähde?
Merkittäviä tapahtumia Pohjois-Koreassa ovat massaliikuntatapahtumat. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä.[120]
Fifield, Anna: Loistava toveri Kim Jong Un. (alkuteos The Great Successor: The Divinely Perfect Destiny of Brilliant Comrade Kim Jong Un, 2019) Suomentanut Raudaskoski, Seppo. Bazar, 2019. ISBN 978-952-279-747-6
Mäkeläinen, Mika: Kimlandia: Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena, 2019. ISBN 978-952-300-496-2
Salter, Christopher L. & Gritzner, Charles F.: North Korea. Infobase Publishing, 2007. ISBN 9780791095133
Viitteet
↑ abcdefghiKorea, NorthThe World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
↑Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet
↑Official webpage of the Democratic People's Republic of Korea (DPRK): Is North Korea a dictatorship?, haettu 18.6.2008 (Arkistoitu – Internet Archive) "No, the DPRK is a single-united-party constitutional democracy guaranteeing freedom of speech and assembly to all citizens. DPRK citizens play an active role in their nation's political life at the local, regional and national levels, through their trade unions or as members of one of the nation's three political parties, which include the Workers' Party of Korea, the Chondoist Chongu Party and the Korean Social Democratic Party."
↑Official webpage of the Democratic People's Republic of Korea (DPRK): Is North Korea a 'Stalinist state'?, haettu 18.6.2008 (Arkistoitu – Internet Archive) "The term 'Stalinism' is highly loaded and is most frequently employed not as a descriptive term but as an insult. The DPRK political system is based on the Juche Idea, an original theory developed by the late President Kim Il Sung stressing national self-reliance and development according to the unique characteristics of individual nations. 'Stalinism,' on the other hand, was articulated as a universalistic political ideology. The DPRK is indeed a socialist state, meaning that all the means of production are socially owned. However, the central implication of the 'Stalinist' accusation--simply that the DPRK is a dictatorship--is inaccurate. Korea is a socialist democracy guaranteeing its citizens the full range of individual liberties and rights provided by many liberal regimes, and more."
↑ abcVille Similä, Kim Jong-un on Suuri seuraaja - toistaiseksi, Helsingin Sanomat 22.12.2011 sivu B 3
↑Koreankielinen ilmaisu 영명한 kääntyy suomeksi paremmin ilmeisesti "nerokas" kuin usein nähty "loistava", joka on käännetty epätarkasti englannin kielen sanasta "brilliant".
Demick, Barbara: Suljettu maa: Elämää Pohjois-Koreassa. ((Nothing to envy: Ordinary lives in North Korea, 2009.) Suomentanut Antti Immonen) Jyväskylä: Atena, 2011. ISBN 978-951-796-751-8
.svg)
.jpg)
