Kristittyjen vainot ovat uskonnollisia vainoja, jotka kohdistuvat kristittyihin joko suoraan henkilökohtaisesti tai heidän instituutioihinsa ja pyrkimyksiinsä harjoittaa uskontoaan. Kristittyjen vainoja on ollut niin historiassa kuin nykyäänkin.
Italialaisen tutkimuksen mukaan kristinuskon kaksituhatvuotisen historian aikana arviolta 70 miljoonaa kristittyä on menettänyt henkensä uskonsa takia, joista 45,5 miljoonaa 1900-luvun aikana.[1] International Society of Human Rights -järjestön mukaan kaikista uskontonsa takia vainotuista maailman ihmisistä kristittyjen osuus on jopa 80 prosenttia.[2]
Kristityt lähetyssaarnaajat, kuten myös heidän työnsä seurauksena kristinuskoon kääntyneet ihmiset ovat monissa tapauksissa olleet vainojen kohteena, jopa marttyyrikuolemaan saakka.
WEA:n YK:lle tekemän raportin mukaan nykyään arviolta 200 miljoonaa kristittyä kärsii jonkinasteisesta vainosta.[7] Tarkkoja arvioita kristittyjen marttyyrikuolemien määrästä nykyään ei ole. Professori Thomas Schirrmacher arvioi määrän olevan 7 000–8 000 luokkaa vuosittain[8]. Kristillinen Open Doors -järjestö esittää marttyyrikuolemille arvion 1 200 vuodessa[9].
Kristinusko sai alkunsa juutalaisuuden parista, ja Raamatun Uuden testamentin mukaan fariseukset, mukaan lukien Paavali Tarsoslainen ennen kristityksi kääntymistään, vainosivat varhaisia kristittyjä. Varhaiset kristityt julistivat Messiasta joka ei sopinut aikakauden odotuksiin.[10] Kristityt uskoivat että Jeesus oli Jesajan kirjassa ja muissakin juutalaisten kirjoituksissa ennustettu Herran kärsivä palvelija, ja olivat toiveikkaita että heidän maanmiehensä hyväksyisivät uuden uskon ja näkemyksen uudesta Israelista. Huolimatta monista yksittäisistä kääntymyksistä kristinuskoon, voimakas vastustus oli havaittavissa heidän maanmiestensä keskuudessa.[10]
Erimielisyydet alkoivat suhteellisen pian Stefanuksen opetuksista Jerusalemissa (opetukset olivat epäortodoksisia tuon ajan juutalaisten oppien näkökulmasta) ja eivät koskaan lakanneet kaupungin olemassaolon aikana.[10] Apostolien tekojen mukaan vuosi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Stefanus kivitettiin syytettynä harhaoppisuudesta.[11] Saul (joka myöhemmin kääntyi kristityksi ja muutti nimensä Paavaliksi) katseli kivitystä.
Vuonna 41 Agrippa I joka jo piti hallussaan Antipaksen ja Filipin alueita, sai arvonimen Juutalaisten kuningas, ja tavallaan muodosti uudelleen Herodeksen kuningaskunnan. Hän tavoitteli juutalaisten alamaistensa suosiota ja jatkoi kristittyjen vainoja, joissa Jaakob vanhempi menetti henkensä, Pietari pääsi pakoon täpärästi ja muutkin apostolit pakenivat.[10]
Rooman valtakunnassa
Neron soihdut, Henryk Siemiradzkin maalaus vuodelta 1876. Tacituksen mukaan Nero syytti kristittyjä Rooman palosta.
Ensimmäiset kristittyjen vainot alkoivat keisari Neron hallituskaudella, kun Rooman kaupunkia kohtasi suuri onnettomuus, Rooman palo, vuonna 64. Keisarin lahjoitukset ja jumalien lepyttely eivät pystyneet hälventämään ikäviä huhupuheita jotka väittivät, että tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kristityt ja rankaisi heitä kidutuksin.[12]
Myöhemmät vainot johtuivat kristittyjen vakaumuksellisesta ideologiasta, jonka nähtiin kiistävän maallisen vallan, keisarin, auktoriteetin. Vaikka Rooman valtakunta oli uskonnollisesti monikulttuurinen ja suvaitsevainen, oli jokaisen sen kansalaisen palvottava keisaria jumalana [13][14], mistä kristityt kieltäytyivät. Tämä johti järjestelmällisiin vainoihin keisari Domitianuksen aikana 81–96. Ilmestyskirja kirjoitettiin samoihin aikoihin lohdutukseksi vainojen kohteeksi joutuneille kristityille.[15]
Kristinuskon leviäminen Rooman valtakuntaan laajemmalle loi vakavan jännitteen kristittyjen ja Rooman valtakunnan välille.[16] Uskonvainojen laajuus ja voimakkuus riippuivat poliittisista ja taloudellisista suhdanteista ja henkilöityivät usein keisariin. Kirkkohistoriassa on perinteisesti puhuttu kymmenestä kristittyjä vainonneesta keisarista, jotka olivat:
Kerrotaan, että vainojen aikaan kristityt käyttivät tätä Iktys-symbolia kreik.ἰχθύς
Todellisuudessa vainot olivat kuitenkin 200-luvulle saakka lähinnä paikallisia. Vasta vuonna 250Decius määräsi ensimmäisenä koko valtakunnassa toimeenpantavaksi järjestelmälliset vainot kristinuskon hävittämiseksi kokonaan. Viimeiset ja kaikkein ankarimmat vainot aloitettiin Diocletianuksen kaudella 300-luvun alussa.
Konstantinus Suuri lopulta antoi kristinuskolle tasavertaisen aseman 313, ja myöhemmin kristinuskoa alettiin myös poliittisista syistä suosia Rooman valtakunnan yhteisenä uskontona. Lopulta keisari Theodosius I:n aikana Kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 380 ja keisari kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa 392. Saatuaan virallisen valtionuskonnon aseman kristityt aloittivat puolestaan vanhan pakanallisen kulttuurin ilmenemismuotojen hävittämisen eli vainoamisen.
Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityiksi nimittämät, rikostensa takia vihatut henkilöt, ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin. Nimitys oli saanut alkunsa Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus oli teloittanut Tiberiuksen aikana. Turmiollinen taikausko talttui hetkeksi mutta levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan, josta paha oli saanut alkunsa, vaan jopa Roomaankin. Kaikki inhottava ja hävettävä näet kerääntyy tänne ja viihtyy täällä. Ensiksi vangittiin ne jotka tunnustivat, ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei syytetty niinkään tuhopoltosta kuin vihasta ihmissukua kohtaan. Tuhoontuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuna koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan. Nero oli luovuttanut puutarhansa tätä näytelmää varten ja pani siellä toimeen kilpa-ajot … Tämä sai kuitenkin aikaan sääliä uhreja kohtaan vaikka he olivatkin syyllisiä ja ansaitsivat mitä ankarimpia rangaistuksia, sillä heitä ei uskottu tuhottavan yleisen edun vuoksi vaan yhden henkilön julmuuden tyydyttämiseksi.[17][18]
Japanin vainot 1600-luvulla
Japanissa 1600-luvulla Tokugawojen valtakaudella niin sanottu ”kristitty ongelma” oli Kyūshūn kristittyjen daimioiden sekä heidän eurooppalaisten kanssa käymänsä kaupan kontrollointi. Vuoteen 1612 saavuttaessa shōgunin palkollisten ja Tokugawan mailla asuvien oli käsketty luopua kristinuskosta. Lisää rajoituksia tuli vuonna 1616 (ulkomaisen kaupankäynnin rajoittaminen Nagasakiin ja Hiradoon, joka on saari Kyūshūsta koilliseen), 1622 (120 lähetyssaarnaajan ja käännynnäisen teloitus), 1624 (espanjalaisten karkotus) ja 1629 (tuhansien kristittyjen teloitukset). Vuoden 1635suljetun maan käsky kielsi kaikkia japanilaisia lähtemästä Japanista, ja lähteneitä kiellettiin koskaan palaamasta takaisin. Vuonna 1636hollantilaiset rajoitettiin Dejimaan, pienelle keinotekoiselle saarelle, joka täten ei ollut todellista japanilaista maaperää, Nagasakin satamassa.[19]
Shōgunaatti piti katolilaisia erittäin häiriötä aiheuttavina tekijöinä, mikä aiheutti katolilaisten vainon. Vuosina 1637–1638 käytiin Shimabaran kapina, missä tyytymättömät katolilaiset samurait ja talonpojat kapinoivat bakufua vastaan,[20] ja Edo kutsui hollantilaiset alukset pommittamaan kapinallisten tukikohtaa.[19] Tapahtuma merkitsi kristillisen liikehdinnän loppua, vaikkakin jotkut katoliset kristityt selviytyivät maan alla, niin kutsuttuina Kakure Kirishitanina.
Keskinäiset vainot
Kristityt ovat vainonneet runsaasti myös toisiaan historiansa aikana. Ristiretket innostivat hyökkäykseen myös kristittyä Konstantinopolianeljännen ristiretken aikana vastaan vuonna 1204. Katolisen kirkon piirissä oli inkvisitio kerettiläisesti ajattelevia kohtaan. Ranskassa katolilaiset vainosivat 1500-luvulla hugenotteja[21], minkä johdosta suuri osa Ranskan protestanteista pakeni Saksaan, Englantiin ja Alankomaihin. Englannissa alettiin Uskonpuhdistuksen jälkeen puolestaan vainota katolilaisia. 1500–1600-luvut olivat Euroopassa katolisten ja protestanttien välisten uskonsotien aikaa. Suurimpana tämän kauden sotana oli kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvun alkupuolella. Uskonnonvapautta ei ollut, vaan kunkin maan hallitsija määräsi uskonnon harjoittamisesta.
Vainot islamilaisessa maailmassa
Islamilaisen lain mukaan kristityt ja juutalaiset ovat dhimmejä eli suojeltuja. Heille suodaan oikeudet harjoittaa uskontoaan, mutta asema ei ole tasaveroinen muslimeihin verrattuna. Tämän takia valtaosassa islamilaista maailmaa kristityt joutuvat kokemaan syrjintää.[22]
Vaikka historian aikana on kristittyjen asema ollut islamilaisissa maissa välillä hyväkin, on ajoittain ollut myös vainojen kausia. Turkissa murhattiin 1900-luvun alussa toista miljoonaa armenialaista, kreikkalaista ja assyrialaista kristittyä (Armenialaisten kansanmurha).[23] Turkissa kristityn vähemmistön asema ei Euroopan unionin mukaan ole vieläkään tyydyttävä.[24]
Irakissa esiintyi Saddamin syrjäyttämisen jälkeen kristittyjen vastaista toimintaa. Vaikka kristittyjä on arviolta vain viisi prosenttia väestöstä, vastaavat kristityt UNHCR:n mukaan 40 prosenttia Irakin pakolaisista.[25][26] Arviolta yli puolet Irakin kristitystä väestöstä on paennut maasta sodan alkamisen jälkeen.[27] Viime vuosina Isis-järjestö on vainonnut kristittyjä hallitsemillaan alueilla mm. Syyriassa, Irakissa ja Libyassa. Libanonin sisällissodan aikana niin kristityt kuin muslimitkin rikkoivat ihmisoikeuksia. SudanissaJanjaweed on syyllistynyt kristittyjen murhiin.[5] Kristittyjen kaltoin kohtelusta on syytetty myös Saudi-Arabiaa, Egyptiä[28] ja Irania.[29]Indonesiassa ja Pakistanissaislamistimilitantit ovat tehneet kristittyjä vastaan terrori-iskuja.[30][31] Sudanissa kristittyjä on myyty orjiksi.[32][33]
Vainot kommunistisissa maissa
Kommunismi ideologiana suhtautuu uskontoon ja Jumalaan lähtökohtaisesti kielteisesti, mistä syystä monissa sosialistisissa maissa on esiintynyt uskontoihin kohdistuvaa vainoa.[34][35]Neuvostoliitossa, Itä-Saksassa ja Albaniassa avoin uskonnon harjoittaminen tai levittäminen oli kiellettyä, mutta Puolassa ja Kuubassa kristinuskon perinteillä on ollut näkyvämpi asema. Puoluejohdon vaihdokset tai poliittinen tilanne saattoivat vaikuttaa uskonnon asemaan vaihtelevasti. Josif Stalin tarvitsi kirkon tukea sotaponnisteluihin, kun taas Nikita Hruštšovin aikaan uskontokielteisyys oli jälleen avoimempaa. Kiinassakulttuurivallankumouksen aikana uskonnon harjoittajiin kohdistettiin suuriakin sortotoimenpiteitä, kun nuorisokaaderit Maon kehotuksesta pyrkivät kitkemään uskonnolliset ja porvarilliset perinteet kansankerroksista.[35]Pohjois-Koreassaateismi on edelleen virallinen dogmi.[4] Jopa 300 000 pohjoiskorealaisen kristityn arvellaan menettäneen henkensä vuoden 1953 jälkeen.[36]
Kristittyjen vainot nykyään
Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti tai hyvin kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Arviointikriteerejä on kolme: miten virallinen uskonnonvapaus ja käytännön uskonnonvapaus eroavat toisistaan, seurakuntien asema yhteiskunnissa ja seikat, jotka voivat estää uskonnonvapauden toteutumisen maassa. Vuoden 2021 luettelossa kymmenen kristittyjen uskonnonvapauden kannalta hankalin maa oli Pohjois-Korea. Sitä seuraavat olivat joko muslimimaita tai sellaisia maita kuten Intia, joissa on suuri muslimivähemmistö.
Myös listan kuusi seuraavaa maata olivat islamilaisia, ja sijalla 17 oli Kiina.[37]
Marttyyrikuolemien määrien arviot
Julkisuudessa on esiintynyt vaihtelevia arvioita nykyajan kristittyjen marttyyrien määristä. Usein esiintyviä lukuja ovat esimerkiksi 100 000[38][39] ja 250 000[40][41] uskonsa vuoksi tapettua vuosittain. BBC tutki laajemmin levinneen 100 000 marttyyrikuoleman lukumäärää tarkemmin. Luku perustuu Center for the Study of Global Christianityn tekemään tutkimukseen, jossa kymmenen vuoden ajalta oltiin löydetty miljoona marttyyrikuolemaksi laskettua kuolemaa. Näistä kuitenkin esimerkiksi 900 000 oli Kongon sisällissodan uhreja, jossa sodassa molemmat osapuolet olivat kristittyjä[8]. Professori Thomas Schirrmacher International Society for Human Rights -järjestöstä arvioi määrän olevan 7 000–8 000 luokkaa vuosittain[8]. Kristillinen Open Doors -järjestö esittää marttyyrikuolemille arvion 1 200 vuodessalähde?.
Intian Odisha
Marttyyrien Ääni -järjestön mukaan IntianOdishassa on vainottu kristittyjä joulukuusta 2007. Kristittyjä on pahoinpidelty ja karkotettu kodeistaan ja rakennuksia on poltettu.[42] Hindut ovat pakottaneet eräässä kylässä lähes 40 kristityn perhettä kääntymään hinduismiin.[43] Vuonna 2008 äärihindut aloittivat kristittyjen vainot arvostetun hindulaisen hengellisen johtajan Swami Lakshmanananda Saraswatin murhan jälkeen. Maolainen ääriliike ilmoittautui murhan tekijäksi, mutta vainot kohdistuivat paikalliseen kristittyyn väestöön.[44] Osallisuudestaan mellakoihin sai tuomion mm. paikallinen Intian kansanpuolueen edustaja Manoj Pradhan.[45]
Odishan pääministeri Naveen Patnaik ilmoitti myöhemmin lopettavansa yhteistyön Intian kansanpuolueen kanssa, jolla väitettiin olevan yhteyksiä vainojen taustalla toimiviin yksilöihin ja järjestöihin.[46][47]
10 Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.
11 Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa.
12 Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä.
10 Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.11 Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa.12 Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.
↑Daniel Philpott: Pope Francis and Religious FreedomReligious Freedom Project. 5.4.2014. Georgetown University, Religious Freedom Project. Viitattu 19.11.2014.
↑ abcdWand, John Williams Charles: A History of the Early Church to AD 500, s. 12-13. Routledge, 1990. Teoksen verkkoversio.
↑Burke, John J.: Characteristics Of The Early Church, s. 101. Read Country Books, 2008.
↑Tacitus, Publius Cornelius: ”Rooman palo ja sen seuraukset”, Keisarillisen Rooman historia, s. 441-443. Suomentanut Kajanto, Iiro. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-16172-1
