Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Tarkennus: Pitkiä jaksoja lähteetöntä ehkä ulkomuistista kirjoitettua. Joka tapauksessa epäluotettavaa.
Toisen maailmansodan syttymiseen vaikutti ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu Versailles’n rauhansopimus, joka ei ratkaissut Euroopan ongelmia.[4] Historioitsijoiden mukaan toisen maailmansodan siemen kylvettiin tuon rauhansopimuksen solmimisessa. Rauhansopimuksen negatiivisena seurauksena olivat saksalaisten kokema epäreilu kohtelu ja Saksan ajautuminen talousahdinkoon. Tämä johti Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja sen johtajan Adolf Hitlerin kannatuksen lisääntymiseen.[4] Hitler varustautui sotaan, liitti naapurimaita Saksaan ja teki Neuvostoliiton kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jolla maat jakoivat Euroopan itäosan etupiireihinsä. Toinen maailmansota käynnistyi Saksan hyökätessä Puolaan 1. syyskuuta 1939.[5] Britannia ja Ranska julistivat Saksalle sodan 3. syyskuuta 1939.[6] Neuvostoliitto hyökkäsi vajaan kahden viikon kuluttua Puolaan ja miehitti sen itäosan Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti.[1][7]
Konferenssissa presidentti Wilson korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisia aluejärjestelyjä (ns. Neljäntoista kohdan ohjelma). Clemenceau vaati puolestaan ankaraa kohtelua hävinneille osapuolille ja pyrki heikentämään Saksaa pysyvästi.[13]
Versailles’n rauhan – kuin myös ”häpeärauhan” (saks.Schandfrieden) – nimeä kantava rauha saatiin solmittua konferenssissa Ranskan Versailles’ssa 28. kesäkuuta 1919. Toisen maailmansodan kannalta merkittävintä sopimuksessa oli Saksan kohtalo; Saksa tuomittiin sotasyylliseksi ja määrättiin maksamaan suuret sotakorvaukset. Sopimuksen nojalla Saksa menetti myös kaikki siirtomaansa, Reininmaan alue demilitarisointiin, armeija rajoitettiin enintään 100 000 mieheen[13] ja asevelvollisuus kiellettiin.[14] Saksa menetti myös alueitaan, minkä myötä moniin sen naapurimaihin syntyi suuri saksalainen vähemmistö. Tämä kaikki johti katkeruuteen saksalaisten keskuudessa.[15][16]
Saksan keisariVilhelm II oli luopunut vallasta, siirtynyt maanpakoon Alankomaihin, ja maa oli julistettu tasavallaksi. Olot olivat epävakaita; kun Weimarin tasavalta ei suoriutunut ajallaan sotakorvauksistaan, Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin alueen 1923, ja hinnat nousivat hyperinflaation (heinä–marraskuu) aikana 726 000 000 000 prosenttia.[17]
Ääriliikkeitä
Saksa oli ollut Euroopan johtava teollisuusmahti aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan lopussa ruoka- ja tarvikepulasta kärsivässä maassa puhkesi niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin kapinoita. Keisari Vilhelmin eroamista ja sodan loppua seurasivat kohtuuttomina pidetyt rauhanehdot ja sotakorvaukset. Veteraanien keskuudessa suosittua selkäänpuukotusteoriaa noudattanut Adolf Hitler syytti sodan häviöstä juutalaisten, sosiaalidemokraattien ja kommunistien muodostamaa ”salaliittoa”. Nuori tasavalta suistui poliittisen epävakauden tilaan, joka avasi tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Hitlerin johtamalle Saksan kansallissosialistiselle työväenpuolueelle (NSDAP). Voimakas keskiluokan kurjistuminen ennakoi voimakkaita poliittisia reaktioita, jolloin kommunistien ja kansallismielisten välit tulehtuivat monissa Saksan kaupungeissa sodan partaalle. Kansalaisten usko demokratiaan hiipui jatkuvan kurjistumisen seurauksena. Epätoivoinen taloustilanne ja yleinen tyytymättömyys loivat otolliset olosuhteet. Hitlerin syyttävä ja uhmakas esiintyminen alkoi kiinnostaa myös niitä, jotka pitivät häntä vain itävaltalaisena populistina.
Myös Italiassa koettiin sodan jälkeen vakavia talousvaikeuksia, ja vuosina 1919 ja 1920 (Biennio rosso) pelättiin sosialistien vallankumousta.[18] Vaara väistyi, kun kuningas Viktor Emanuel III kutsui vuonna 1922 fasistien johtaja Benito Mussolinin muodostamaan hallitukset. Fasisteilla oli ollut oma puolisotilaallinen joukkonsa, jonka avulla he taistelivat anarkisteja, kommunisteja ja sosialisteja vastaan. Muutamassa vuodessa Mussolini hankki itselleen diktaattorin valtuudet ja muutti Italian poliisivaltioksi.[19]
Adolf Hitler valtaan Saksassa
1920-luvun lopussa alkanut maailmanlaajuinen suuri lama nosti työttömien määrän Saksassa kuuteen miljoonaan.[20] Adolf Hitlerin johtama natsipuolue lupasi äänestäjille poistaa työttömyyden, kumota häpeärauhan ja lopettaa Saksan ongelmista syyttämiensä juutalaisten ”juonittelut”. Hitlerin tavoitteisiin kuului myös Saksan alueiden laajentaminen varsinkin idässä, koska hänen mukaansa Saksan kansa tarvitsi lisää elintilaa (saks.Lebensraum). Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa, ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hindenburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit, jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Hitlerin etenemistä jarruttavat henkilöt ja organisaatiot raivattiin tieltä tarvittaessa väkivalloin. Esimerkiksi kommunistit eliminoitiin syyttämällä heitä Berliinin valtiopäivätalon palosta.[21]
Elokuusta 1934 eteenpäin uskollisuutta vannottiin Saksan valtion sijaan Führerille – kolmas valtakunta oli saanut alkunsa. Führeriksi noustuaan Hitler rikkoi Versailles’n rauhansopimuksessa Saksalle asetettuja määräyksiä, jotka rajoittivat maan asevoimien suuruutta. Yleisen asevelvollisuuden voimaanpano ja naisten poisto työmarkkinoilta paransivat työllisyystilannetta, kuten myös laajat julkiset rakennushankkeet, ja vuonna 1939 kolmannessa valtakunnassa oli enää 100 000 työtöntä.[22] Armeijan uudelleenkehittäminen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuosina 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu olikin täydessä vauhdissa.
Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan.[23] Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linnoitetun alueen hyökkäämällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska joutui seuraamaan vierestä Saksan varustautumista.
Aluksi Britannia kannatti Saksan varustautumista ja allekirjoitti muun muassa kesäkuussa 1935 Hitlerin ehdottaman englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston tonnisto sallittiin lisättäväksi korkeintaan 35 prosenttiin Kuninkaallisen laivaston koosta.[24][25][26] Laivastosopimus sopi hyvin yhteen Britannian Itämeren alueella sotien välillä harjoittaman tasapainopolitiikan kanssa. Tässä ajatuksena oli, että Saksa ja Neuvostoliitto tasapainottavat alueen voimasuhteet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Britannia oli itse joutunut operoimaan Itämeren alueella, joten Saksan kanssa tehty sopimus näytti takaavan sotilaallisen tasapainon säilymisen alueella. Kun nämä maat toteuttivatkin keskinäistä yhteistyötä, jonka huipennuksena voidaan pitää Molotov–Ribbentrop-sopimusta, seurauksena oli Britanniaan tukeutuneiden maiden miehitys Skandinaviassa ja Itä-Euroopassa, tai, kuten Suomen tapauksessa, talvisota ja myöhempi pakkovalinta yhteistyöstä jommankumman, Saksan tai Neuvostoliiton, kanssa.
Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 Rooman–Berliinin akseliksi kutsutun epämuodollisen liiton solmimiseen, minkä mukaan niitä alettiin kutsua akselivalloiksi. Toukokuussa 1939 maat solmivat muodollisen sotilasliiton niin sanotulla terässopimuksella. Japani liittyi liittoon vuonna 1940 kolmen vallan sopimuksella.
Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti Reininmaa oli demilitarisoitu alue. Hitler rikkoi myös tätä määräystä 7. maaliskuuta 1936, jolloin hän marssitti 30 000 miestä Kölniin.[28] Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin ”omalle takapihalleen”. Militarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 prosenttia äänestäjistä tuki hänen toimiaan.[29] Tämän jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, ”Westwallin”, Ranskaa vastaan.
Kun Neville Chamberlainista tuli Britannian pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan. Hitleriä pidettiin tehokkaana esteenä kommunismin leviämiselle, ja hänen ulkopolitiikkansa olikin kansallissosialistinen versio suositusta kansainyhteisön aatteesta. Hitler pystyikin pitkään, taitavalla ulkopolitiikallaan, valtaamaan Saksalle laajoja alueita asevoimia suoranaisesti käyttämättä.
Itävallassa ajatus maan liittämisestä Saksaan (Anschluss) oli saanut runsaasti kannatusta jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun entisestä laajasta valtakunnasta olivat jääneet jäljelle vain sen saksankieliset alueet.[30] Yhdistyminen oli kuitenkin Versailles’n sopimuksessa kielletty.[31] Sen jälkeen, kun Hitler oli noussut valtaan Saksassa, ajatusta kannattivat varsinkin Itävallan kansallissosialistit, mutta Itävallan konservatiivinen kansleri Kurt von Schuschnigg yritti pitää maan itsenäisenä. Italia oli aiemmin tukenut Itävaltaa, mutta Italian liittouduttua Saksan kanssa antikomintern-sopimuksella esteet Itävallan liittämiselle Saksaan poistuivat.[32] Saksan ja Italian välejä hiertänyt kiista Tirolin alueen saksankielisten asemasta ratkaistiin Hitlerin luvattua siirtää heidät tulevaisuudessa idästä valtaamalleen elintilalle. Ilman ulkovaltojen tukea von Schuschnigg tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, Anschluss, sai 99,07 prosentin tuen.[33]
Mussolini ja Hitler Münchenissä 29. syyskuuta 1938.
Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueetSaint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Édouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa ”rauhan meidän aikanamme”.[34] Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan.
Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen.[35]
Hitler keskittyi seuraavaksi Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa, erityisesti Danzigin alueeseen, joka erotti Itä-Preussin muusta valtakunnasta. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin, vaan tukeutui Ranskan ja Britannian kanssa solmimiinsa puolustusliittoihin. Hitlerille kostautui nyt Böömin ja Määrin miehitys, jota ei voitu perustella saksalaisella väestöllä. Sudeettialueiden ja niiden saksankielisen väestön liittäminen piti olla Saksan viimeinen laajentuminen Euroopassa. Julkisesti Hitler ilmoitti, ettei halua tšekkejä valtioonsa, joten Hitler toimi nyt suoraan lupauksensa vastaisesti. Miehityksen ansiosta Saksan sotilaallinen asema parani huomattavasti, mutta vastaavasti länsimaissa tehtiin päätös Hitlerin voittokulun pysäyttämisestä ja sotilaallisesta varustautumisesta.lähde?
Britannian ulkoministerin Edward Greyn kehittelemä ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin ajama järjestö perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versailles’n rauhansopimusta. Pian kuitenkin selvisi, että järjestöllä ei tulisi olemaan sellaista auktoriteettia kuin oli suunniteltu. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska maan kongressissa oli vallalla kansainvälistä eristäytymistä kannattava isolationistinen suuntaus. Myöskään hylkiövaltioina pidettyjä maailmansodan hävinnyttä Saksaa ja bolševististaNeuvosto-Venäjää ei huolittu vielä mukaan. Kansainliiton tärkeimmässä elimessä neuvostossa selkeimmin valtaa piti aluksi neljä pysyvää jäsentä: Britannia, Ranska, Italia ja Japani, joista kahden ensimmäisen voi sanoa olleen ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan rauhan takaajina.[37]
Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vuonna 1926, ja Neuvostoliitto puolestaan liittyi järjestöön vuonna 1934, mutta monetkaan hallitukset eivät kunnioittaneet järjestön päätöksiä. 1930-luvulla useat maat päättivät erota Kansainliiton jäsenyydestä. Japani erosi Kansainliiton esitettyä vuonna 1933 vastalauseen maan hyökkäyksestä KiinanMantšuriaan, Saksa erosi samana vuonna Adolf Hitlerin noustua valtaan, Italia 1937.[37]
Kansainliitto ei pystynyt ratkaisemaan vakavia konflikteja. Järjestöllä ei ollut omia sotavoimia, ja sen määräämiä talouspakotteita saattoi kiertää käymällä kauppaa järjestön ulkopuolisten maiden kanssa. Kansainliitto toimi sen ajatuksen varassa, että Britannian ja Ranskan sotilaallisen väliintulon pelote estäisi sodat. Käytännössä järjestö ei onnistunut estämään esimerkiksi Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Kansainliitto erotti maan jäsenyydestään ja kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Koska järjestö kykeni antamaan lähinnä vain julkilausumia, usko sen toimintakykyyn sotien estäjänä romahti lopullisesti toisen maailmansodan alkumetreillä, ja samalla järjestön toiminta hiipui.
Stalinin tarjoukset liittoutumisista
Vuodesta 1935 Neuvostoliiton Josif Stalin yritti rakentaa taktista rintamaa Hitleriä vastaan yrittäen vakuuttaa Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan hallitukset kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisen tarpeesta. Asiasta keskusteltiin vielä 15. huhtikuuta 1939 Moskovassa, jossa paikalla oli Ranskan ja Britannian delegaatiot. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin, myöhemmin Britannian Winston Churchill kirjoitti muistelmissaan, että Stalinin ehdotus kolmen valtion allianssista olisi kannattanut tuolloin hyväksyä.[38]
Länsimaille hyväksymisen teki kuitenkin mahdottomaksi Neuvostoliiton vaatimus oikeudesta puuttua lähinaapuriensa politiikkaan ennakolta. Suomi ja Baltian maat olivat itsenäisiä kansakuntia, jotka (varsinkaan Suomi) eivät antaneet Saksan, Britannian tai Neuvostoliiton puuttua maiden sisäisiin asioihin.[39]lähde tarkemmin?}[40]
Molotov–Ribbentrop-sopimus
Elokuun 23. päivänä vuonna 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov–Ribbentrop-sopimus),[41] jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja osittain Romaniakin (Bessarabia) olivat jaon kohteina.[42][43][44] Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Lisäpöytäkirjan solmimisesta seuranneet tapahtumat laajenivat suursodaksi. Eniten tarjonnut osapuoli (Saksa) oli voittanut sopimuksen ja sai vapaat kädet toimia niin Puolassa kuin lännessäkin.[45]
Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939Puolaan.[46][47]Ranska ja Britannia julistivat 3. syyskuuta Saksalle sodan Puolalle antamiensa turvatakuiden mukaisesti, mikä katsotaan toisen maailmansodan alkamishetkeksi. Brittiläisen kansainyhteisön jäsenmaat Australia, Kanada, Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka julistivat hieman myöhemmin sodan Saksalle. Ranska teki ponnettoman hyökkäyksenSaarin alueelle, ja Saksa asetettiin kauppasaartoon, mutta muuten tuki Puolalle oli vain poliittista sympatiaa.
Neuvostoliitto hyökkäsi ja miehitti Puolan itäosat 17. syyskuuta alkaen[47] allekirjoitettuaan rajakiistat päättäneen tulitaukosopimuksen Japanin kanssa. Neuvostoliitolle läntiset suurvallat eivät kuitenkaan, vaikka esiintyivät Puolan takaajina, enää sotaa julistaneet. Puolan vastarinnan lakattua 6. lokakuuta Saksan ja Neuvostoliiton miehittämien alueiden rajaksi tuli suunnilleen Curzonin linja, jota jo vuonna 1919 oli ehdotettu Puolan itärajaksi. Puola perusti pakolaishallituksen Britteinsaarille,[47] ja noin 100 000 sotilasta pakeni Romanian ja Baltian maiden kautta liittyäkseen Saksaa vastaan taisteleviin joukkoihin.
Puolan itäosien miehityksen jälkeen Neuvostoliitto, Molotov-Ribbentrop-sopimukseen nojautuen, painosti Baltian maita ja Suomea alue- ja tukikohtaluovutuksiin. Baltian maat taipuivat painostuksen edessä, minkä seurauksena Neuvostoliitto sijoitti sotilastukikohtia niiden alueille ja myöhemmin miehitti ne. Kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa, Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 aloittaen talvisodan, joka päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940.[48][49] Talvisodassa Suomi menetti pääosin Karjalan ja Sallan-Kuusamon alueen sekä joutui luovuttamaan sotilastukikohdan Hangosta.[50][51] Talvisotaa seurattiin tarkkaan kansainvälisessä lehdistössä, koska muualla käytiin vain vähäisiä paikallisia taisteluja.[52]
Myöhemmin kesäkuun puolessa välissä 1940 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ja käynnisti terrorikampanjan, jossa maiden vanha yhteiskuntarakenne tuhottiin. Elokuun ensimmäisen viikon aikana maat julistettiin neuvostotasavalloiksi. Romanialle esitettiin uhkavaatimus Bessarabian alueen ja Pohjois-Bukovinan luovuttamisesta neljässä päivässä 26. kesäkuuta 1940. Romanian taivuttua Neuvostoliitto muodosti alueista Moldavian SNT:n ja itäosa liitettiin Ukrainan SNT:aan.
Vaikka Britannia ja Ranska julistivatkin jo 3. syyskuuta 1939 sodan Saksalle, ne eivät juuri käynnistäneet hyökkäysoperaatioita Westwallin taakse linnoittautuneita saksalaisia vastaan. Saksan ja Ranskan rajalla oli käynnissä ns. valesota, jota on nimitetty myös ”hullunkuriseksi sodaksi” (ransk.drôle de guerre). Liittoutuneet arvelivat Saksan uusivan ensimmäisen maailmansodan aikaisen suunnitelman Ranskan linnoituslaitteiden kiertämisestä Belgian kautta, joten brittiläinen siirtoarmeija ja vahvat ranskalaiset joukot ryhmitettiin Pohjois-Belgiaan.[53]
Saksa hyökkäsi huhtikuussa 1940 Tanskaan ja Norjaan (ks. operaatio Weserübung),[54] koska Britannia ja Ranska tiettävästi suunnittelivat jo Suomen talvisodan aikana Norjan satamien valloittamista ja aluevesien miinoittamista sekä Narvik–Kiiruna–Luulaja-rautatien haltuunottoa katkaistakseen Saksalle elintärkeät rautamalmitoimitukset.[55] Tanska kukistui kuuden tunnin taisteluiden jälkeen (ks. Tanskan miehitys) ja Norja kahdessa kuukaudessa (ks. Taistelu Norjasta).[56][57]
10. toukokuuta 1940 Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Tämä edesauttoi Britannian pääministeri Neville Chamberlainin eroa, ja samana päivänä kuningas nimitti pääministeriksi Chamberlainin politiikkaa vastustaneen Winston Churchillin.
Liittoutuneiden sodanjohto piti Ardenneja läpitunkemattomana alueena modernille sodankäynnille, joten alueen puolustus oli laiminlyöty. Saksalaiset osoittivat oletuksen vääräksi, ja vahva panssarihyökkäys mursi alueen puolustuksen, ja saksalaiset joukot etenivät vauhdikkaasti Englannin kanaalin rannalle eristäen kiilan pohjoispuolelle jääneet liittoutuneiden joukot.
Saksa hyökkäsi myös Alankomaihin, joka oli sodan alussa julistautunut puolueettomaksi. Hollantilaisten oletettua tehokkaamman vastarinnan vuoksi saksalaiset pommittivat Rotterdamia pakottaakseen sen antautumaan. Kaupungin antautumisesta oli jo sovittu, mutta saksalaislentäjät eivät olleet saaneet asiasta tietoa. Alankomaat antautui 15. toukokuuta ja Belgia 28. toukokuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquesta kanaalin yli pommituksen alla. Myös Ranskan puolustus oli revitty auki tällä liikkeellä, ja muutamassa viikossa Saksa miehitti laajat alueet Länsi-Ranskaa aina Bordeaux’hon saakka, ja lopulta Ranska antautui 22. kesäkuuta. Aseleposopimuksen mukaan koko Pohjois-Ranska ja Atlantin rannikko jäi Saksan miehittämäksi. Etelä-Ranskaa ja siirtomaita hallitsi tämän jälkeen Philippe Pétainin johtama Vichyn hallitus.
Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta – 17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta.
Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty, ja Hitler siirsi Englannin miehityksen eli operaatio Merileijonan tulevaisuuteen.[58]
Syyskuussa 1940 Italia hyökkäsi KreikkaanAlbaniasta, mutta sotamenestys oli surkea.[59] Keväällä 1941Jugoslaviassa tapahtunut Saksalle vihamielinen vallankaappaus provosoi Hitlerin toimimaan. Saksa, Italia, Unkari, Romania ja Bulgaria hyökkäsivät Jugoslaviaan, jonka puolustus romahti hetkessä. Jugoslavian sotavoimia ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan, vaan kommunistit ja kansallismieliset serbit muodostivat sissiosastoja, jotka ahdistelivat miehittäjiä sodan loppuun asti (ks. Jugoslavian partisaanit). Sissien lukumäärä on arvioitu yli sadaksituhanneksi.[60][61] Balkanin miehittäminen sitoi runsaasti Saksan joukkoja. Osia Jugoslaviasta liitettiin naapurimaihin, ja lopusta muodostettiin itsenäinen Kroatian valtio ja Serbia. Kroatiaa hallitsivat kiihkokansalliset kroaatit Ante Pavelićin johdolla. Kroatian alueella asuvia serbejä murhattiin joukoittain keskitysleireissä.[62][63][64]
Toisen maailmansodan kulku Euroopassa (animaatio, saksaksi). Värit: Sininen: akselivallat ja niiden miehittämät alueet; punainen: liittoutuneet ja niiden miehittämät alueet; vihreä: Neuvostoliitto ennen Operaatio Barbarossaa. Vaaleampi värisävy on alue jolla taistellaan. Valkoinen on puolueeton.
Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä suuri isänmaallinen sota. Saksa aloitti Operaatio Barbarossan eli suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941.[41] Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen.[66] Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrahanin-Arkangelin linjalle asti.[67] Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin, ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia, ja talven 1941–1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin.
Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä, sillä panssarijoukot kärsivät polttoaineen puutteesta. Saksa valloitti Kaukasuksen öljykentät, mutta heitä kohtasi pettymys, sillä neuvostoliittolaiset olivat peräännyttyään sytyttäneet koko öljykentän tuleen. Panssarijoukoille ei löydetty polttoainetta, ja tilanne kävi vaikeaksi, sillä polttoaine ei riittänyt enää hyökkäyksiin tai taisteluihin. Syksyllä eteneminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungistaVolgan varrella.[68] Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. armeijan Stalingradin alueelle (operaatio Uranus). Operaatiossa 300 000[69] saksalaissotilasta motitettiin raunioituneeseen kaupunkiin. Hitler ylensi 6. armeijan johtajan Friedrich Pauluksen marsalkaksi, määräten epäsuorasti tämän komentamat joukot puolustamaan kaupunkia viimeiseen mieheen.[69] Myöhemmin von Mansteinin johtama armeijaryhmä Don yritti auttaa saksalaisia Stalingradissa, päästen jopa noin 50 kilometrin päähän kaupungista. Pauluksen joukot eivät kuitenkaan lähteneet vastaan, mikä olisi voinut pelastaa 6. armeijan täydelliseltä tuholta. Lopulta armeijaryhmä ajettiin takaisin, ja saksalaisten taistelu Stalingradista alkoi olla toivotonta. Pauluksen armeijan rippeet, 91 000 miestä, antautuivat 2. helmikuuta 1943. Ankarien olojen vuoksi vangeista kuoli talven aikana yli puolet, ja lopullinen kuolleisuus oli 95 prosenttia. Se oli ensimmäinen kerta, kun saksalainen marsalkka on koskaan historiassa antautunut viholliselle. Hitler totesi Pauluksen ylennyksen olevan viimeinen kerta, kun hän ylentää ketään marsalkaksi sodan aikana.[69]
Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan.
Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella,[70] josta seuranneet rajut taistelut saivat lopulta Suomen ja Neuvostoliiton solmimaan erillisrauhan 19. syyskuuta. Hieman tätä ennen tapahtunut saksalaisten maihinnousuyritys suomalaisjoukkojen hallussa olleeseen Suursaareen johti Lapin sotaan.
22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 700 kilometrin pituisella rintamalinjalla[71]. Saksan 400 000 sotilaan Keskustan armeijaryhmä tuhottiin täysin, ja 85 000 sotilasta jäi vangeiksi[72]. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti.
14. huhtikuuta 1945 neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945. Itärintaman suurta merkitystä toisessa maailmansodassa kuvaa hyvin se, että peräti 80 prosenttia Saksan miestappioista tuli itärintamalla.[73]
Saksalaisen 21. panssaridivisioonan 39. panssarintorjuntapataljoona (Panzerjäger-Abteilung 39) etenee Pohjois-Afrikassa.
Pohjois-Afrikassa 1940 britit olivat torjuneet Italian hyökkäykset Egyptiin ja onnistuneet vastahyökkäyksissään hyvin, joten Saksa joutui lähettämään joukkoja Italian avuksi. Akselivallat kävivät välillä menestyksellistäkin sotaa vuoteen 1942 asti Erwin Rommelin johdolla, kunnes liittoutuneiden joukot löivät saksalais-italialaiset joukot El Alameinin taistelussa loka-marraskuussa 1942.[74]Tunisiassa vastarinta päättyi toukokuussa 1943.
Kun saksalaiset oli karkotettu Pohjois-Afrikassa, seurasi maihinnousuSisiliaan 10. heinäkuuta 1943.[80] Italiassa oltiin tyytymättömiä sotaan, ja maa vetäytyi sodasta: Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italian sosiaalista tasavaltaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.
Pohjois-Afrikka käsitti myös laajaa laivastosodankäyntiä. Brittien selviytyminen oli kiinni laivasaattueista, joita saksalaiset lentokoneet ja Italian laivasto kykenivät häiritsemään. Vaikka Italian laivastoa ei katsottu kovin todennäköiseksi uhaksi, sillä oli käytössä kuitenkin riittävästi aluksia pitämään Kuninkaallinen Laivasto varpaillaan Välimerellä.[81] Siksi britit järjestivät ilmaiskun Taranton satamaan lentotukialukselta.[82] Lentokoneet oli varustettu pommein ja torpedoin, ja ne lamauttivat italialaisen pintalaivaston lähes täysin vain kahden Swordfish-koneen tappiolla.[81]
Pohjois-Afrikan taisteluiden päätyttyä Tunisiassa olleiden akselivaltojen joukkojen antautumiseen, liittoutuneet aloittivat valmistelut toisen rintaman muodostamiseksi. Sisilian maihinnousu oli Churchillin ehdotus, joka lopettaisi samalla Maltan saarron.[83] Sisilian valtauksen jälkeen joukot siirrettiin Italian mantereelle Salernoon, mistä aloitettiin eteneminen kohti pohjoista. Liittoutuneiden eteneminen pysäytettiin Monte Cassinossa, jossa käytiin kiivaita taisteluita.[84] Puolustuslinjan murruttua eteneminen jatkui kohti pohjoista Roomaan.[85]
Vastoinkäymisten takia saksalaisten upseerien keskuudessa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944.[91][92] Vastarintaliike murskattiin, ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain sadan kilometrin päähän. Liittoutuneiden painostuksen alla Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse.
Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen, ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945.[93] Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta, ja Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta.[94][95][96]
Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta.[97] Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon.[1] Saksa jaettiin Ranskan, Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle, jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona.
Myöhemmin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välit kiristyivät, mikä johti kylmään sotaan.[98][99]
Kamikaze-hävittäjä iskeytymässä taistelulaiva USS Missouriin.
Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimat pommitti Yhdysvaltain laivastotukikohtaa Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys tuhosi suurimman osan Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastosta ja aiheutti Yhdysvaltain liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japani aloitti seuraavaksi suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten muun muassa Singaporen briteiltä. Japanilaisten voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltain laivaston vastustuksen ansiosta.
Kuukautta myöhemmin Japani lähetti voimakkaan laivasto-osaston valtaamaan keskellä Tyyntämerta sijaitsevaa Midwayn tukikohta-atollia, mutta yllättäen amerikkalaisten ilma-ase onnistui upottamaan neljä japanilaista lentotukialusta Midwayn taistelussa[100]lähde tarkemmin?[101]lähde tarkemmin? osittain hyvän onnen, osittain paremman taktiikan ja tiedustelun takia – syöksypommittajat saivat rauhassa pommittaa lentotukialuksia, joiden kannet olivat täynnä pommeja, torpedoja ja polttoainetta. Suonenisku merkitsi Japanin joutumista puolustuskannalle.
Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Merijalkaväki ja laivasto olivat avainasemassa, kun muun muassa Iwo Jima ja Okinawa vallattiin verisissä taisteluissa. Alakynteen joutuneet japanilaiset turvautuivat kamikaze-taktiikkaan, lentokoneiden ja baka-pommien itsemurhaiskuihin yhdysvaltalaisia aluksia vastaan. B-29-pommittajia vastaan kehitettiin erityisiä taktiikoita, kuten törmäämistä (ramming).[102]lähde tarkemmin?[103]
Vallatuilta saarilta Yhdysvallat aloitti voimakkaan ilmatoiminnan Japanin pääsaaria vastaan, ja esimerkiksi Tokion pommitus muodostui siihen asti suurimmaksi operaatioksi lajissaan. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.[104][10]
Toisessa maailmansodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin missään sodassa sitä ennen tai sen jälkeen. Arviot menehtyneiden määrästä vaihtelevat 50 miljoonan ja 70 miljoonan välillä. Sotilaita sai surmansa 22–25 miljoonaa, ja siviiliuhreja oli 40–52 miljoonaa. Sodassa suomalaisia kuoli noin 96 000, joka oli 2,5 prosenttia koko väestöstä[105].
Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli poliittisessa, taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kriisissä. Monet ennen sotaa kukoistaneet suurkaupungit oli hävitetty rauniokasoiksi, ja miljoonat ihmiset olivat jääneet kodittomiksi. Infrastruktuuri, maatalous ja teollisuus kärsivät suunnattomia tuhoja erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa. Britannia ja Ranska kuuluivat sodan voittajavaltioihin, mutta sodankäynti oli tuhonnut niiden aseman maailmanlaajuisina suurvaltoina. Yhdysvaltain ulkoministeri George C. Marshall käynnisti hänen mukaansa nimetyn Marshall-suunnitelman, jonka tarkoituksena oli rahoittaa Euroopan jälleenrakentaminen Yhdysvaltain lahjoittamalla 13 miljardilla dollarilla (noin sata miljardia dollaria nykyisillä vaihtoarvoilla).[11][106]Neuvostoliitto ei suostunut osallistumaan talousohjelmaan ja epäsi kehitysavun itäblokin mailta. 1950-luvulla Marshall-suunnitelmaan osallistuneet Länsi-Euroopan maat ylittivät sotaa edeltävät tuotantoluvut, ja niistä oli tullut Yhdysvaltain poliittisia ja sotilaallisia liittolaisia. Sodan jälkeen Länsi-Euroopan maat hylkäsivät aatteen valkoisesta ylivallasta ja tuomitsivat ihmisoikeusloukkausten ja sotarikosten suorittamisen. Ne alkoivat rakentaa ihmisoikeuksille, demokratialle, egalitarismille, laillisuusperiaatteelle ja multilateralismille perustuvia oikeusvaltioita. Länsi-Euroopan maat halusivat lujittaa demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista perustamalla yhteistyöjärjestöksi Euroopan neuvoston vuonna 1949.[107] Vuonna 1951 Ranska, Saksan liittotasavalta, Italia, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg perustivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, jotta Euroopan valtiot eivät pysty vapaasti saamaan hiiltä ja terästä asevarusteluun. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön tarkoituksena oli myös lopettaa vihamielisyydet Ranskan ja Saksan välillä. Euroopan valtioiden yhteistyöjärjestöjen perustaminen johti Euroopan yhdentymiseen seuraavina vuosikymmeninä. Euroopan yhdentyminen puolestaan huipentui Euroopan unionin perustamiseen vuonna 1992.[108]
Liittoutuneet miehittivät Saksan ja jakoivat maan miehitysvyöhykkeisiin, jotka olivat Yhdysvaltain, Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton valvonnassa.[109][110] Maan pääkaupunki Berliini jaettiin erikseen miehitysvyöhykkeiksi. Berliinin infrastruktuuri oli kokenut vakavia tuhoja kaupunkitaistelun jäljiltä, ja muut Saksan merkittävät asutuskeskukset, kuten Essen, Dortmund, Dresden, Frankfurt am Main, München, Hampuri, Köln ja Stuttgart, oli hävitetty maan tasalle ilmapommituksissa. Yhdysvaltalaiset takavarikoivat Saksasta teknologisen tietotaidon ja kaikki patentit (ks. Operaatio Paperclip). Ruhrin teollisuusalue oli kansainvälisessä valvonnassa, ja vuoteen 1957 asti Saarland oli ranskalaisten hallussa. Saksalaisten oli maksettava sotakorvauksia osittain pakkotyöllä Keski-Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Saksan yhteiskunta koki paitsi infrastruktuurin romahduksen myös syvän kansallisen nöyryytyksen. Entisen kansallissosialistisen järjestelmän purkamiseen suunnatussa denatsifikaatiossa saksalaiset laitettiin tuntemaan kollektiivista syyllisyyttä Hitlerin valtaannoususta, sodan syttymisestä ja natsien tekemistä joukkomurhista. Kansallissosialistisen Saksan symboleiden, kuten hakaristin ja Heil Hitler -tervehdyksen, julkisesta esittämisestä tehtiin lailla rangaistavia tekoja. Miljoonat Saksan kansalaiset ja etniset saksalaiset karkotettiin muun muassa Saksan Puolalle menettämiltä alueilta sekä Tšekkoslovakian sudeettialueilta, ja karkotusten yhteydessä kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kylmän sodan kiristyessä länsivallat sallivat saksalaisten Saksan alueelle perustettavaksi 1948 Saksan parlamentaarisen komitean, joka laati vuonna 1949 perustuslain Saksan liittotasavallalle (Länsi-Saksa), joka oli kapitalistinen. Vastaavasti Neuvostoliiton miehittämässä osassa Saksan aluetta syntyi kommunistinen Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa), jonka johtajat pääosin tulivat neuvostojoukkojen mukana Saksaan sodan lopulla. Myöhemmin Berliinin kahtia jakaneesta muurista (1961–1989) tuli Euroopan kapitalistiseen länteen ja kommunistiseen itään jakavan rautaesiripun ja koko kylmän sodan symboli. Saksan diktatuurin lakkauttaminen johti poliittisiin muutoksiin: Saksan liittotasavalta demokratisoitui nopeasti ja omaksui Weimarin tasavallassa jo olleen monipuoluejärjestelmän, kun taas Itä-Saksasta eli DDR:stä tuli kommunistinen yksipuoluediktatuuri. Liittotasavallan talous vaurastui 1950-luvulla, ja maalla oli yksi Euroopan vakaimmista talouksista, mutta DDR:n talous oli heikko Neuvostoliitolle maksettujen sotakorvausten takia ja sen suunnitelmatalous ei ollut yhtä kilpailukykyinen kuin Saksan liittotasavallan avoin markkinatalous. Vuonna 1989 Berliinin muuri murtui, ja vuonna 1990 Saksat yhdistyivätSaksan liittotasavallaksi eli DDR liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Itävalta oli myös liittoutuneiden miehityksessä ja koki denatsifikaation, mutta miehitys päättyi lopullisesti jo vuonna 1955. Maa omaksui sekatalouden ja puolueettomuuspolitiikan nousten Euroopan kehittyneiden teollisuusmaiden joukkoon.
Britannian ja Ranskan hiipuessa Neuvostoliitosta tuli poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen maailmanmahti, mutta se oli myös sodan tuhoja pahiten kärsinyt valtio. Itärintama oli ollut koko sodan laajamittaisin taistelutanner, koska se oli tapahtumapaikka sodan tuhoisimmille taisteluille ja joukkomurhille sekä lähes kaikille kuolemanmarsseille, tuhoamisleireille ja getoille. Neuvostoliitto rahoitti jälleenrakentamisen akselivalloilta saaduilla sotakorvauksilla ja aloitti taloudellisen toipumisen. Neuvostoliitto myös saavutti huomattavia aluelaajennuksia liittämällä itseensä Euroopassa Baltian maat kokonaisuudessaan, Suomelle ennestään kuuluneet Suomenlahden ulkosaaret, Sallan ja Kuusamon kuntien itäosat, Petsamo sekä enemmistön Suomelle kuulunutta Karjalaa, puolet Saksalle ennestään kuuluneesta Itä-Preussista (Kaliningradin alue), Puolalle kuuluneet Curzonin linjan itäpuoliset alueet, Romanialle ennestään kuuluneet Bessarabia ja Pohjois-Bukovina sekä Aasiassa Japanille kuuluneet Etelä-Sahalinin ja Kuriilit. Toisaalta Puolaan liitettiin itäisin osa Saksan entisistä alueista Oder–Neisse-linjalle saakka. Näiltä Puolaan liitetyiltä alueilta samoin kuin Tšekkoslovakialle palautetuilta sudeettialueilta karkotettiin sodan jälkeen koko niissä asunut saksalaisväestö. Saksan hyökkäyssodan toistumisen pelossa Neuvostoliitto päätti luoda puskurimaiden suojavyöhykkeen esteeksi uusille hyökkäyksille lännestä. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto miehitti Saksan valloittamina olleet Puolan ja Tšekkoslovakian sekä myös akselivaltoihin kuuluneet Romanian, Unkarin, ja Bulgarian, ja näihin maihin jäi neuvostojoukkoja sodan jälkeenkin. Neuvostoliiton tuella kommunistiset puolueet nousivat sodan jälkeen valtaan kaikissa näissä maissa samoin kuin DDR:ssä, ja ne pysyivät vallassa 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen asti.
Saksan toimeenpanemat joukkomurhat aiheuttivat valtavaa tuhoa siviiliväestölle kaikkialla Itä-Euroopassa. Natsit yrittävät tuhota Puolan kansallisvaltion täysin saksalaista uudisasutusta varten pakkosiirtäen väestöä keskitysleireille ja ryöväten kaikki taloudelliset resurssit. Yli puolet Puolan aatelistosta, papistosta, älymystöstä ja akateemisesti koulutetuista ihmisistä murhattiin. Valko-Venäjä menetti neljänneksen väestöstään ja lähes koko juutalaisvähemmistön. Ukrainan ja Jugoslavian väestöt kokivat myös suunnatonta hävitystä. Neuvostoliitossa siviilejä kuoli miljoonittain[111] paitsi taisteluissa ja joukkomurhissa myös nälänhädässä ja natsien orjatyöohjelmassa. Saksan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton valtio, asuttaa Venäjä saksalaisilla uudisraivaajilla ja alistaa slaavit saksalaisten pakkotyövoimaksi. Maailman 15 miljoonasta juutalaisesta kolmasosa hävitettiin lopullisen ratkaisun viimeisessä vaiheessa, holokaustissa.[112]Aškenasijuutalaisten sydänmaan Puolan kolmesta miljoonasta juutalaisesta tapettiin jopa 90 prosenttia.[113] Holokaustissa kuoli myös miljoonia muiden etnisten ryhmien jäseniä kuten slaaveja ja romaneja sekä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ei-toivottuja henkilöitä.
Japanin antautuminen liittoutuneille johti Yhdysvaltain miehityshallintoon. Japanin yhteiskunta oli ensimmäiset miehitysvuodet sekasorron tilassa ja pommitetuissa kaupungeissa vallitsi kodittomuus ja elintarvikkeiden pula. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman nimitti kenraali Douglas MacArthurin Japanin miehityshallinnon ylipäälliköksi ja SCAP-valvontakomission komentajaksi johtamaan maan demokratisoitumista ja aseistariisuntaa.[114] Miehitykseen osallistui yhdysvaltalaisten lisäksi myös kansainvälisiä joukkoja Brittiläisestä kansainyhteisöstä. Vuonna 1952 Japanista tuli suvereeni valtio, mutta Okinawa oli Yhdysvaltain hallussa vuoteen 1972 asti,[115] ja saarella on toiminut nykypäivään asti yhdysvaltalainen sotilastukikohta. Alueluovutuksissa Japani menetti 1900-luvun alussa valtaamansa Korean Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle, Taiwanin saaren Kiinalle, Etelä-Sahalinin ja Kurillit Neuvostoliitolle ja Ryūkyūsaaret Yhdysvalloille, mutta viimeksi mainitut annettiin takaisin Japanille Okinawan miehityksen päätyttyä. Mantšukuossa, Koreassa ja Taiwanissa asuneet japanilaiset karkotettiin kotimaahansa. MacArthur jätti keisari Hirohiton ja keisarillisen perheen sotarikosoikeudenkäyntien ulkopuolelle saadakseen symbolin Japanin kansan yhtenäisyydelle. Keisarin virasta tuli seremoniallinen instituutio, ja keisarikultin purkamiseksi Hirohiton oli ilmoitettava kansalle, ettei hän ollut jumalallista alkuperää.[116] Sotatappio oli suunnattoman kansallisen häpeän ja syvän nöyryytyksen aihe japanilaisille, joilla oli ikivanhoista kansanperinteistä juontuva vahva kunniantunto. Yhdysvallat aloitti Japanin modernisoimisen ja länsimaalaistamisen, joka kulminoitui pasifistiseen vuoden 1947 perustuslakiin.[117] Sen mukaan Japani on parlamentaarinen demokratia ja ihmisoikeuksia noudattava oikeusvaltio. Perustuslain yhdeksännessä artiklassa varmistettiin Japanin demilitarisointi kieltämällä Japanilta sodankäynti kaikissa poliittisissa ja sotilaallisissa selkkauksissa sekä asevoimien ylläpito. Maassa myös annettiin naisille äänioikeus, hajotettiin zaibatsuiksi kutsutut konglomeraatit ja toimeenpantiin maa- ja koulutusreformit. 1950-luvulla Japani koki ilmiömäisen talouskasvun yhdeksi maailman teknologisesti kehittyneimmistä maista ja johtavista talousmahdeista.[118]
Japanin keisarikunnan sotilasmahdin murtumisella ja sen valloittamien maiden miehitysvallan päättymisellä oli kauaskantoisia poliittisia vaikutuksia Itä- ja Kaakkois-Aasian maihin. Sodan aikana Japani oli miehittänyt monet Euroopan maille kuuluneet Kaukoidän siirtomaat ja lakkauttanut niiden eurooppalaisen kolonialistisen hallinnon. Sodan jälkeen emämaat yrittivät valloittaa siirtomaansa takaisin, mutta näissä maissa vaikuttaneiden itsenäisyysliikkeiden vaikutuksesta emämaat eivät enää saavuttaneet poliittista jalansijaa. Vuonna 1947 itsenäistyi Britannian tärkein siirtomaa Intia, jonka itsenäistymissopimus loi hinduenemmistöisen Intian ja muslimienemmistöisen Pakistanin valtiot.[119] Ranskan yritys saada takaisin Indokiinan siirtomaiden hallinta johti Indokiinan sotaan. Vuoden 1954 Geneven konferenssissa Ranska tunnusti Vietnamin itsenäisyyden, ja Ranskan häviö sodassa johti myös Laosin ja Kambodžan itsenäistymiseen. Vietnamin kahtiajako Pohjois- ja Etelä-Vietnamiin kuitenkin johti myöhemmin Vietnamin sotaan. Vuonna 1949 Alankomaiden Itä-Intian paikalle syntyi itsenäinen Indonesian valtio.[120] Aasian maiden itsenäistymisaalto johti osaltaan siihen, että muuallakin maailmassa siirtomaat itsenäistyivät muutaman seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Japanin miehitysvallan päätyttyä Filippiinit jatkoi itsenäisyysprosessin loppuun ja muuttui suvereeniksi valtioksi vuonna 1946. Vuonna 1948 Korean miehitysvyöhykkeille syntyivät kapitalistinen Korean tasavalta (Etelä-Korea) ja kommunistinen Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea). Etelä- ja Pohjois-Korea kävivät vuosina 1950–1953 Korean sodan, josta ei allekirjoitettu lopullista aseleposopimusta. Kiinassa kenraali Tšiang Kai-šek hävisi sisällissodanMao Zedongille, joka vuonna 1949 perusti Kiinan kansantasavallan.[121] Tšiang Kai-šek kannattajineen pakeni Taiwanin saarelle, joka itsenäistyi vuonna 1950 Kiinan tasavallaksi. 1960-luvulla Etelä-Korea, Taiwan, Hongkong ja Singapore muuttuivat taloudellisesti kehittyneiksi ”Aasian tiikereiksi”, ja Kiinan kansantasavallasta tuli Aasian poliittinen ja sotilaallinen mahtimaa.[122][123][124]
Saksan aikainen kiivas antisemitismi ja juutalaisten kansanmurha holokaustissa voimistivat sionismin kannatusta ja vaatimuksia itsenäisen valtion perustamisesta turvapaikaksi maailman juutalaisille. 29. marraskuuta 1947 Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous päätti juutalaisvaltion luomisesta Palestiinan brittiläiselle mandaatilleLähi-idässä, joka oli laajalti selvinnyt sodan tuhoista koskemattomana.[125] Suunnitelman mukaan entiselle mandaattialueelle oli perustettava juutalaisvaltion viereen myös valtio islaminuskoisille arabeille. Juutalaisyhteisö hyväksyi suunnitelman, mutta vastaavasti lähes kaikki arabijohtajat torjuivat sen, koska he eivät suostuneet jakamaan Palestiinaa juutalaisten kanssa. Ristiriitaa sionismin ja arabinationalismin välillä syvensi uskonnollinen kiista Palestiinassa sijaitsevasta Jerusalemista, joka on sekä juutalaisuuden että islamin pyhä kaupunki. Vuonna 1948 Israelin juutalaisvaltio antoi itsenäistymisjulistuksen, jota seurasivat Israelin itsenäisyyssota arabimaita vastaan ja Palestiinan pakolaiskysymys maanpakoon lähteneiden palestiinalaisten kohtalosta. Arabien–Israelin konfliktiksi kutsuttu vihamielisyys ja poliittinen jännitys arabimaiden ja Israelin välillä on jatkunut nykypäivään saakka.[126]
Toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltiot halusivat lujittaa kansojen välistä yhteisymmärrystä ja taata kansainvälisen rauhan ylläpitämisen allekirjoittamalla 26. kesäkuuta 1945 Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan ja perustamalla 24. lokakuuta 1945 Yhdistyneet kansakunnatKansainliiton seuraajaksi.[127] Kansainliitto oli perustettu rauhanjärjestöksi estämään ensimmäistä maailmansotaa seuraava suursota, mutta sen katsottiin epäonnistuneen tehtävässä ja organisaatio lakkautettiin vuonna 1946.[36] Vuonna 1948 Yhdistyneiden kansakuntien kolmas yleiskokous hyväksyi Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, jossa korostettiin ihmisoikeuksien merkittävyyttä maailmanrauhalle ja ihmiskunnan hyvinvoinnille. Julistuksen sanoma heijasti maailman vallinnutta yksimielisyyttä, jossa tuomittiin Saksan aloittama hyökkäyssota ja holokausti. 18. heinäkuuta 1950 Unesco antoi The Race Question -nimisen lausunnon, jossa tuomittiin rotusyrjintä ja rotuhygieniapolitiikka kaikissa muodoissaan ja kumottiin perättömiksi 1900-luvun alkupuoliskolla vallinneet kiihkonationalistiset ja näennäistieteelliset käsitykset tiettyjen ihmisrotujen alempiarvoisuudesta. Kansainvälisiä suhteita korostavassa uudessa maailmanpoliittisessa ilmapiirissä totalitarismille, militarismille, nationalismille ja rasismille perustavat äärioikeistolaiset poliittiset aatteet eivät enää saavuttaneet jalansijaa Euroopan maissa, paitsi falangistisessaEspanjassa, joka demokratisoitui diktaattori Francisco Francon kuoleman jälkeen vuonna 1975. 1930-luvulla vallinneet fasismi ja kansallissosialismi katosivat Euroopan poliittiselta kartalta lähes täysin, ja erityisesti natseja alettiin vieroksua Saksan laajentumispolitiikan vaikutuksesta maailmansodan syttymiseen, aggressiivisesta sodankäynnistä ja etnisten vähemmistöjen kansanmurhasta. Sodan voittajavaltiot katsoivat akselivaltojen äärioikeistolaisten hallitusten kansansuosion syyksi 1930-luvun laman taloudellisen kaaoksen ja sitä seuranneen yhteiskunnallisen ahdingon, joten Kansainvälinen valuuttarahasto, Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehittämispankki ja Bretton Woodsin järjestelmä perustettiin maailmantalouden uuden romahduksen estämiseksi.
Sodan päätyttyä liittoutuneet järjestivät Euroopassa ja Aasiassa sotarikosoikeudenkäyntejä akselivaltojen poliittisille ja sotilaallisille johtajille osoittaakseen, että kansainvälinen oikeus ei hyväksy sodan sääntöjen rikkomista. Saksassa kansallissosialistinen työväenpuolue, Gestapo, SS ja SD julistettiin laittomiksi rikollisjärjestöiksi, joiden jäsenet oli vangittava ja tuomittava sotarikoksistaan ja ihmisoikeusloukkauksistaan. Vuonna 1946 käydyissä Nürnbergin oikeudenkäynneissä Saksan korkea-arvoisimmat sodasta selvinneet poliitikot ja sotilasjohtajat tuomittiin kuolemaan tai vankeusrangaistuksiin. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Oikeudenkäynneillä laadittu Nürnbergin säännöstö on yksi nykyaikaisen lääketieteen etiikan kulmakivistä. Oikeudenkäynneillä myös luokiteltiin määritelmät ”rikos ihmisyyttä vastaan” ja ”rikos rauhaa vastaan” vakaviksi ihmisoikeusloukkauksiksi, joihin syyllistyneet henkilöt on saatettava kansainvälisen oikeuden tuomittaviksi. Puolassa järjestetyissä seitsemässä sotarikosoikeudenkäynnissä julistettiin entinen Puolan kenraalikuvernementti laittomaksi ja langetettiin kuolemanrangaistuksia kenraalikuvernementissa holokaustiin osallistuneille natsisotarikollisille. Euroopassa käytiin oikeudenkäyntejä myös Saksan liittolaisten johtajille ja yhteistoiminnalla saksalaisten miehittäjien kanssa maanpetokseen syyllistyneille poliitikoille, kuten Romanian diktaattorille Ion Antonesculle, Vichyn Ranskan valtionpäämiehelle Philippe Pétainille ja Norjan nukkehallituksen pääministerille Vidkun Quislingille. Tokion kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa Japanin keisarikunnan hallituksen jäsenet ja sotilasjohtajat tuomittiin vastaavanlaisiin rangaistuksiin kuin Nürnbergissä Euroopassa. Tokion kansainvälisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäynneissä tuomittiin myös Mantšuriassa, Filippiineillä ja muilla Japanin miehittämillä alueilla sotarikoksiin osallistuneita keisarillisen Japanin armeijan päällystön jäseniä. Sotarikosoikeudenkäyntien tuomiot perustuivat vuoden 1928 Kellogg–Briand-sopimukseen, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä.
Toinen maailmansota vaikutti osaltaan vuosisatoja kestäneen imperialismin ja kolonialismin sekä erityisesti eurooppalaisten siirtomaavallan päättymiseen. Liittoutuneet olivat korostaneet sodassa kansojen itsemääräämisoikeutta ja vapautta, joten länsivaltojen oli vaikea perustella siirtomaavaltaansa. Lisäksi sodan aikana esimerkiksi Britannia oli luvannut monille siirtomaille itsenäisyyden sodan jälkeen. Sota oli rasittanut siirtomaita ja ne joutuivat rahoittamaan emämaidensa uudelleenrakentamista. Emämaiden politiikka herätti närää siirtomaissa, joissa toisen maailmansodan katsottiin pääasiassa olevan Euroopan sota, eikä heidän sotansa. Aasialaisen Japanin keisarikunnan menestys toisessa maailmansodassa oli myös osoittanut, etteivät eurooppalaiset siirtomaaisännät ole voittamattomia, mikä osaltaan rohkaisi siirtomaita vaatimaan itsenäisyyttä. Euroopan siirtomaiden itsenäistymispyrkimykset aloittivat 1900-luvun loppuun asti jatkuneen dekolonisaation Aasiassa ja Afrikassa. Vielä 1900-luvun alussa kukoistaneen Brittiläisen imperiumin lopullinen murtuminen johtui paitsi sodan taloudellisista menetyksistä myös siirtomaiden dekolonisaatiosta. Itsenäistymisen jälkeen Brittiläisen imperiumin entiset siirtomaat kuitenkin päättivät liittyä Kansainyhteisöön, jonka Britannia ja sen eräät jo aikaisemmin itsenäistyneet entiset siirtomaat olivat perustaneet vuonna 1931.
Britannian, Ranskan, Saksan ja Japanin paikalle johtaviksi valtioiksi nousivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, joiden maailmanlaajuinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta teki niistä supervaltoja. Yhdysvallat oli säästynyt sodassa infrastruktuurin ja teollisuuden tuholta, joten se oli heti sodan päätyttyä maailman voimakkain ja teknologisesti kehittynein valtio. Neuvostoliitto kuitenkin saavutti sotilaallisen ja poliittisen yliherruuden miehittämällä Itä-Euroopan ja perustamalla uusia kommunistidiktatuureja eli kansandemokratioita. Saksan romahdettua Eurooppa oli jaettu ideologisesti kapitalistiseen länteen ja kommunistiseen itään, ja supervaltojen väliset poliittiset ja taloudelliset erimielisyydet johtivat lähes seuraavat viisi vuosikymmentä kestäneeseen kylmään sotaan. Supervallat hankkivat liittolaisia kolmannen maailman kehitysmaissa ja kävivät niissä epäsuoraa sodankäyntiä sijaissodan keinoin. Ne myös perustivat eurooppalaisten liittolaisten kesken sotilasliitot, Yhdysvallat Naton ja Neuvostoliitto Varsovan liiton. Molemmilla supervalloilla oli myös hallussaan toisessa maailmansodassa keksitty ydinase, joka antoi ensimmäistä kertaa ihmiskunnalle kyvyn hävittää itsensä sukupuuttoon hyvin lyhyellä aikavälillä. Itä-Euroopan kommunistidiktatuurien kaatuminen vuoden 1989 vallankumouksissa ja Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 päättivät kylmän sodan.
Presidentti Harry S. Truman julisti vihollisuudet Saksan kanssa loppuneen 31. joulukuuta 1946.[128] 10. helmikuuta 1947 solmitussa Pariisin rauhansopimuksessa Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto neuvottelivat rauhansopimukset akselivaltoihin kuuluneiden Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen kanssa.[129] 8. syyskuuta 1951 49 maata allekirjoitti San Franciscon sopimuksen, joka astui voimaan 28. huhtikuuta 1952. Sopimus lopetti muodollisesti toisen maailmansodan, solmi rauhan Japanin ja liittoutuneiden välille sekä määräsi sotakorvauksia Japanin sotarikosten uhreille. Sotatila Yhdysvaltain ja Saksan välillä päättyi presidentti Trumanin ja Yhdysvaltain kongressiin päätöksellä 19. lokakuuta 1951, mutta sotatila Neuvostoliiton ja Saksan välillä päättyi vasta vuonna 1955. 12. syyskuuta 1990 Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Neuvostoliitto, Länsi-Saksa ja Itä-Saksa solmivat Saksojen yhdistymissopimuksen, joka astui voimaan 15. maaliskuuta 1991. Sopimus teki Saksan liittotasavallasta täysin suvereenin valtion, antoi sille itsemääräämisoikeuden pääkaupunkiin Berliiniin ja päätti lopullisesti toisen maailmansodan Euroopassa. Neuvostoliiton hajottua Venäjän federaation asevoimien viimeiset joukot poistuivat Saksasta vuonna 1994.[130]
Lähteet
William L. Shirer: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I. (Kansallissosialistisen Saksan historia) Gummerus, 2001.
William L. Shirer: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho II. (Kansallissosialistisen Saksan historia) Gummerus, 2001.
Kurt Von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia 1: Saksan alkumenestykset. WSOY, 1972.
Kurt Von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia 4: Saksan luhistuminen. WSOY, 1962.
Jeremy Isaacs & Taylor Downing: Cold War: The book of the ground-breaking TV series. Bantam Press, 1998 (englanniksi).
Hutchinson, Walter: Kansakuntien vaiheet IV: Keski- ja Pohjois-Eurooppa. (Suomentanut Eino E. Suolahti, Antero Manninen ja Kalle Salo) WSOY, 1952.
Beevor, Antony: Toinen maailmansota. ((The Second World War, 2012.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen) Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia. ((The Third Reich: A New History, 2000.) Suomentanut Seppo Hyrkäs) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0
Carell, Paul: Poltettu maa: Taistelut Volgan ja Veikselin välillä. (Verbrannte Erde: Schlacht zwischen Wolga und Weichsel, 1964.) Suomentanut Raimo Arhela. Näköispainos (1. painos 1967) Jyväskylä: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6814-1
Hastings, Max: Maailma tulessa. ((All Hell Let Loose: The World at War 1939–1945, 2011.) Suomentanut Panu Väänänen) Jyväskylä: Docendo, 2012. ISBN 978-952-5912-39-5
Heikkonen, Esko – Ojakoski, Matti – Väisänen, Jaakko: Muutosten maailma: Kainsainväliset suhteet. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33918-3
Housden, Martyn: Hitler – Study of a Revolutionary? Routledge, 2000. ISBN 0-203-17930-7
Maiolo, Joseph A.: The Royal Navy and Nazi Germany, 1933–39. Lontoo: Palgrave Macmillan, 1998. ISBN 0-312-21456-1
Roberts, Andrew: Sodan myrskyssä: Toisen maailmansodan uusi historia. ((The Storm of War: A New History of the Second World War, 2009.) Suomentanut Simo Liikanen) Ajatus, 2010. ISBN 978-951-20-8264-3
Spector, Ronald H.: Eagle Against the Sun – The American War With Japan, s. 95. Cassell, 2001. ISBN 0-304-35979-3
Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1
Taranto 1940 2006. royalnavy.mod.uk. Viitattu 9. lokakuuta 2007.
Torbacke, Jarl: ”Akselivallat ja Kominternin vastainen sopimus”, Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 176–178. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13623-2
Torbacke, Jarl: ”Mussolinin sota”, Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 245–246. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13623-2
Trueman, Chris: Treaty of Versailles historylearningsite.co.uk. Viitattu 10. lokakuuta 2007.
Viitteet
↑ abcdWorld War II Britannica.com. Viitattu 9.10.2023 (englanniksi).
The Senate Military Affairs Subcommittee on War Mobilization (Kilgore Committee), headed by Senator Harley M. Kilgore, held several hearings throughout the second half of 1945 that focused on German economic penetration of neutral countries, elimination of German resources for war, German's resources for a third world war, etc. Archives are at NARA's Center for Legislative Archives in the Archives I building. See the National Archives finding aid for Holocaust research.
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
