Uuden-Seelannin saaret ovat suurelta osin tuliperäisiä. Ennen eurooppalaisten saapumista niillä asui polynesialaistaustaisia maoreja, jotka ovat onnistuneet säilyttämään osan kulttuuriperinteistään nykypäivään asti. Eurooppalaisia uudisasukkaita Uuteen-Seelantiin houkuttivat metsästys- ja kalastusmahdollisuudet sekä lyhytaikainen kultaryntäys. Maa oli Britannian siirtomaa vuoteen 1931, jolloin siitä tuli itsenäinen Kansainyhteisön jäsen. Sen talous nojaa edelleen maanviljelyyn, varsinkin karjanhoitoon. Matkailua kehitetään voimakkaasti, ja maa tekee itseään tunnetuksi myös houkuttelemalla kansainvälisiä elokuvaryhmiä.
Hollantilainen tutkimusmatkailija Abel Tasman oli ensimmäinen Uuden-Seelannin nähnyt eurooppalainen. Hän ei kuitenkaan koskaan noussut maihin. Tasman antoi maalle nimeksi Staten Landt.[7] Syy tälle oli se, että Tasman luuli Uuden-Seelannin olevan osa Etelä-Amerikassa sijaitsevaa Statenin saarta.[8]
Hollantilaiset kartantekijät antoivat maalle uuden nimen AlankomaidenZeelandin maakunnan mukaan (holl.Nieuw Zeeland).[9] Myöhemmin tämä nimi kääntyi ja omaksuttiin englannin kieleen.[8]
Elokuussa 2022 Uuden-Seelannin parlamentti perusti komitean, jossa on tarkoitus keskustella mahdollisuudesta muuttaa maan nimi siten, että vain maorinkielinen Aotearoa olisi virallinen. Tämän taustalla oli adressi, jonka oli allekirjoittanut yli 70 000 kansalaista.[10][11] Maorinkielinen nimi tarkoittaa "pitkä valkoinen pilvi".[12]
Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Lähin naapurivaltio on noin 1 500 kilometrin päässä sijaitseva Australia. Uuden-Seelannin kokonaispinta-ala on 267 710 neliökilometriä.[1]
Uuden-Seelannin pääsaaret ovat Pohjois- ja Eteläsaari, joiden välissä on Cookinsalmi. Näiden lisäksi valtioon kuuluu yli 700 pikkusaarta, joista suurin osa sijaitsee alle 50 kilometrin päässä rannikosta.[13] Noin 76 prosenttia Uuden-Seelannin asukkaista asuu Pohjoissaarella. Pohjoissaarella on toimivia tulivuoria, kuumia järviä ja geysirejä. Eteläsaari on hieman Pohjoissaarta suurempi, ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria, jotka muodostavat Etelä-Alpeiksi kutsutun vuorijonon. Saaren eteläosissa jäätiköt ovat kovertaneet kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä U- eli ruuhilaaksoja, jotka ovat mereen yltäessään synnyttäneet vuonoja.[14]
Uuden-Seelannin vesivarat ovat suuret, mutta epätasaisesti jakaantuneet. Eteläsaaren vuorten länsirinteillä sataa 6 000 mm vuodessa, niiden suojan puolella jopa vain 346 mm vuodessa. Vettä käytetään vesivoiman tuotantoon sekä viljelysten, etenkin viinitarhojen, hedelmätarhojen ja laidunten kastelemiseen. Joissakin asutuskeskuksissa, kuten Aucklandissa, on ajoittain pulaa käyttövedestä.[15] Toisaalta tulvat ovat Uuden-Seelannin yleisimpiä ja tuhoisimpia luonnononnettomuuksia. Niitä esiintyy sekä trooppisten syklonien että keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden rintamasateiden yhteydessä. Myös äkillinen lumen sulaminen vuoristossa voi aiheuttaa tulvia joissa.[16]
Cluthajoen keskivirtaama ja valuma-alue ovat Uuden-Seelannin suurimmat.[16] Se on 340 kilometriä pitkä. Pohjoissaaren suurimman joen, Waikaton pituus on peräti 400 kilometriä.[17] Ihmisen vaikutus on muuttanut Uuden-Seelannin jokien ekosysteemejä. Kun jokivarsien metsiä on raivattu laitumiksi, jokiin huuhtoutuu maa-ainesta ja ravinteita, eivätkä puut enää varjosta, joten monet vesistöt samentuvat ja rehevöityvät. Voimalaitospadot ovat rajoittaneet luonnollista virtaamaa ja vaelluskalojen lisääntymistä.[18]
Osa vedestä sataa vuoristoissa lumena ja muodostaa pieniä jäätiköitä. Viimeisen jääkauden aikana vuoristot olivat laajalti laaksojäätiköiden alla. Ne uursivat syviä laaksoja ja työnsivät edellään paksuja moreenivalleja. Kun jää suli, näiden luonnonpatojen taakse muodostui vuoristojärviä. Uuden-Seelannin suurin järvi on kuitenkin tulivuoren räjähdyksessä syntynyt kraatterijärviLake Taupo.[13]
Uuden-Seelannin kallioperä on nuorta, joten siitä pystyy havaitsemaan useita geologisia ja geomorfologisia ilmiöitä. Osa saarten kallioperästä on peräisin Gondwanamantereen ajoilta, mutta pääasiallisesti vuoret ovat syntyneet mesotsooisten ja kenotsooisten kausien välivaiheen poimutuksissa. Vanhimmat kivet ovat syväkivilajeja, nuorimmat taas vulkaanisen toiminnan synnyttämiä pintakivilajeja sekä sedimentoitumisen vuoksi syntyneitä kerroskivilajeja. Poimutuksessa on tapahtunut myös kivilajien muuttumista ja siten syntynyt metamorfisia kivilajeja.[19]
Uuden-Seelannin saarilla on kaikkialla havaittavissa vulkanismin merkkejä. Eteläsaarelta ne ovat sammuneet miljoonia vuosia sitten, mutta Pohjoissaari on edelleen aktiivista aluetta. Alue alkaa Ruapehu-tulivuorelta ja kulkee kohti koillista 30 kilometrin levyisenä vyöhykkeenä White Islandin saarelle. Törmäysvyöhykkeisiin muodostuu lähinnä kerrostulivuoria, jotka saattavat olla purkautuessaan hyvin rajuja. Uuden-Seelannin vulkaaniseen toimintaan kuuluvat myös laajat laavakentät.[20] Maassa on kymmenkunta aktiiviseksi luokiteltua tulivuorta, joista viisi on joissain määrin jatkuvasti aktiivisia. Tulivuoret purkavat runsaasti tefraa eli kivituhkaa. Tämä aines kerääntyy vuorten rinteille metrien paksuisiksi kerroksiksi. Kun ne vettyvät tai maanjäristyksen vuoksi lähtevät liikkeelle, syntyy vaarallisia lahareita.[21] Myös ihmisen toiminnan takia voimistunut eroosio on lisännyt laharien määrää.
Uudessa-Seelannissa tapahtuu yli 14 000 maanjäristystä vuodessa, mutta useimmat niistä ovat energiamäärältään alhaisia. Vuosittain on noin 20 yli magnitudin 5 järistystä. Vuonna 1855 sattui järistys, jonka voimakkuus oli 8,2–8,3 (Wairarapan maanjäristys).[22][23]
Ilmasto
Uusi-Seelanti sijaitsee länsituulten ja keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden vyöhykkeellä, ja sen ilmasto on hyvin merellinen. Vain Pohjoissaaren pohjoiskärjessä, Aucklandin seudulla, vallitsee subtrooppinen ilmasto, jossa talvet ovat leutoja ja kesät lämpimiä ja varsin kosteita. Saarten muissa osissa voi olla pakkasta, ja lunta voi sataa myös merenpinnan tasolla, mutta Pohjoissaaren pohjoisosassa yleensä vain vuoristossa.[24]
Keskilämpötila on maassa +10 ja +16 asteen välillä, ja vuodenaikaisvaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Lämpimintä on tammi-helmikuussa, jolloin päivän ylin keskimääräinen lämpötila on Christchurchissa +22 °C ja Aucklandissa +23 °C, ja kylmintä heinäkuussa, jolloin yölämpötila laskee Aucklandissa keskimäärin seitsemään asteeseen ja Christchurchissa lähelle nollaa. Sadetta saadaan ympäri vuoden.[25]
Kasvillisuus
Uudessa-Seelannissa on kaksi pääasiallista metsätyyppiä: etelänpyökkimetsät ja sekametsät, joissa kasvaa podokarpuakasveja ja lehtipuita. Pohjoisen sekametsät muistuttavat trooppisia sademetsiä liaaneineen.[26] Vuoristossa kasvaa kylmään, tuuleen ja auringonpaahteeseen sopeutunutta vuoristokasvillisuutta.[27] Kosteikoissa ja soilla kasvaa mangrovekasvillisuutta, ja yli 50-metriseksi kohoava kahikatea (Dacrycarpus dacrydioides).[28] Merenrannoille on kehittynyt suolaa sietäviä lajeja, ruohoja ja jopa puita.[29]
Saaren alkuperäisen eliöstön silmiinpistävin piirre oli se, että nisäkkäiden puuttuessa linnut hallitsivat myös muualla maailmassa yleensä nisäkkäille kuuluvia ekologisia lokeroita. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Maapetojen puuttuessa monet linnuista olivat kehittyneet suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Saaren alkuperäiseen linnustoon kuului muun muassa hanhia, erilaisia varpuslintuja, haukkoja, kyyhkyjä, papukaijoja, pingviinejä ja sorsalintuja. Kuuluisin, jo sukupuuttoon kuollut linturyhmä lienee moat, joita oli ihmisen saapuessa 11 lajia. Moat olivat täysin siivettömiä suuria lintuja, ja ne käyttivät ravintonaan kasveja. Moalintuja saalisti nykyään sukupuuttoon kuollut jättiläismäinen haastinkotka, jonka on väitetty tappaneen ja syöneen ihmisiäkin.[32] Uuden-Seelannin linnustosta lähes kolmannes on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen metsästyksen ja tulokaslajien takia.[33] Viimeisimmät sukupuuttoon kuolleet linnut ovat kirkupöllö ja piopio.[34][35] Vielä elossa olevia lentokyvyttömiä lintuja ovat kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui. lähde?
Vuonna 2017 Uuden-Seelannin suojeluministeri ilmaisi tavoitteeksi hävittää suururakkana saarilta lintuja tuhoavat ihmisen mukana tulleet nisäkkäät, lähinnä rotat, opossumit ja kärpät.[36]
Uuden-Seelannin asutushistorian varhaisvaiheesta ei ole kovinkaan täsmällisiä arkeologisia todisteita, mutta yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaisesti ensimmäiset asukkaat tulivat 1200-luvun alkupuoliskolla. Polynesialaiset saapuivat kanooteilla itäisestä Polynesiasta.[37]Maorien esivanhemmat toivat mukanaan koiran ja polynesianrotan sekä luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa kasvavan bataatin eli kumaran. Aikaisemmin Uudessa-Seelannissa ei ollut ollut ollenkaan nisäkkäitä.[38]
Ihmiset asettuivat pääasiassa saarten itärannikoille ja metsästivät saarilla silloin runsaina eläneitä lentokyvyttömiä moalintuja. Moan luista saatiin tarvekaluja, lihasta ja munista ravintoa ja höyheniäkin käytettiin. Maorien kivikautisessa kulttuurissa luuta käytettiin monipuolisesti kiven rinnalla.[39] Maorikulttuurin arkaaisessa vaiheessa asutus keskittyi rannikolle, mutta klassisessa vaiheessa maorit olivat levittäytyneet jo sisämaahan ja perustaneet kevyesti linnoitettuja kyliä sekä aloittaneet puutarhaviljelyn.[37]
Eurooppalaisten saapuessa maoreita oli noin sata tuhatta.[40] Maorien käyttämä nimi Uudesta-Seelannista on Aotearoa, "Pitkän valkoisen pilven maa".[41]
Eurooppalaisten tulo
Uusi-Seelanti James Cookin kartoittamana.Uuden-Seelannin suffragetteja kunnioittava muistomerkki Christchurchissa.
Tiettävästi ensimmäisenä eurooppalaisena Abel Tasman näki saaret vuonna 1642. James Cook nousi 1769 ensimmäisenä eurooppalaisena maihin. Hän kartoitti molempien saarten rannikot ja vieraili niillä vielä kaksi kertaa, 1773–1774 ja 1777. Hän tuli maorien kanssa yleensä hyvin toimeen toisin kuin 1770-luvun puolivälissä käynyt ranskalainen Jean de Surville. Cookin raportit houkuttelivat saarille hylkeiden ja valaanpyytäjiä sekä kauppiaita Amerikasta, Englannista, Ranskasta ja Australiasta.[40]
Ensimmäiset Uuteen-Seelantiin muuttaneet eurooppalaiset menivät sinne taloudellisista syistä. Pohjoissaaren Kororārekaan perustettiin valaanpyytäjien tukikohta. Maorit toivottivat alkujaan uudisasukkaat tervetulleiksi ja alkoivat käydä kauppaa heidän kanssaan. Maoripäällikkö Hongi Hika sai eurooppalaisten yhteyksiensä ansiosta tuliaseita ja aloitti muskettisodat, mikä epävakautti aluetta.[37]
Maorikulttuuri kävi 1800-luvun alussa suuren murroksen. Väkiluku laski radikaalisti sodankäynnin ja eurooppalaisten tuomien tautien seurauksena. 1800-luvun puoliväliin mennessä suurin osa maoreista oli kääntynyt kristinuskoon, ja kapitalistinen järjestelmä muutti taloutta. Eurooppalaiset perustivat siirtokuntia, ja australialaiset farmarit ostivat maata maoreilta.[37]
Maori-päälliköt luovuttivat saaret Britannialle vuonna 1840 allekirjoitetulla Waitangin sopimuksella.[41] Sopimuksen mukaan maorit antoivat kruunulle kāwanatangan, jonka merkityksestä ei täysin olla varmoja, vastineeksi suojelusta ja maanhallintaoikeudesta.[37]
Uuden-Seelannin uudisasukkaat alkoivat 1840-luvulla vaatia parlamentaarista edustusta kuvernööri George Greyn yksinvaltiuden sijaan. Grey vastusti ajatusta, mutta hän auttoi silti uuden, vuoden 1852 perustuslain luomisessa.[37] Se perusti parlamentin, joka kokoontui ensimmäisen kerran kaksi vuotta myöhemmin.[42]
Vuonna 1858 laskettiin, että eurooppalaisia oli enemmän kuin maoreita, joita oli enää 58 000. Lisääntyvä eurooppalainen väestö tarvitsi myös lisää maata, mikä johti maorien ja uudisasukkaiden maakiistoihin. Ne saivat aikaan maorisodiksi kutsutut sodat, jotka päättyivät vuonna 1872. Taistelujen tuloksena maorit menettivät suuren osan maistaan.[40]
Maorisodat hidastivat Pohjoissaaren talouskasvua, ja samaan aikaan villa teki Eteläsaaren Canterburystä maan rikkaimman provinssin. Dunedin puolestaan kasvoi maan suurimmaksi kaupungiksi, kun Otagon provinssin keskiosista löytyi kultaa.[42] Siirtokunnan valtiovarainministeri Julius Vogel aloitti 1870 kunnianhimoisen kehitysohjelman. Maahan rakennettiin 1870-luvun aikana melkein 2 000 kilometriä rautateitä. Rakennushankkeiden toteuttamiseen hän lainasi paljon rahaa, mutta ne vaativat myös paljon siirtotyöläisiä. Väkiluku tuplaantui vuosikymmenessä 500 000:nteen. Vaikka Vogelin aikana kansakunta modernisoitui, se syöksi valtion lopulta myös 1880-luvulla lamaan, joka päättyi vasta 1895.[42][37]
LiberaalipuolueenJohn Ballancesta tuli pääministeri 1891. Maan poliittinen kenttä mullistui liberaalien valtakaudella, jota kesti vuoteen 1912. Poliittiset puolueet alkoivat toimia yhtenäisinä järjestöinä, ja vuonna 1893 naiset saivat kahden vuosikymmenen kampanjoinnin jälkeen äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa.[37] Samoihin aikoihin alkoi muodostua myös kansallistunne. Suurin osa eurooppalaistaustaisista oli vuoden 1886 jälkeen syntyperäisiä uusiseelantilaisia. Maasta tuli itsehallinnollinen dominio 1907.[42]
Uudesta-Seelannista lähti paljon joukkoja ensimmäiseen maailmansotaan, ja jopa kolmannes 20–40-vuotiaista miehistä kaatui tai haavoittui sodassa. Uutta-Seelantia alettiin monin paikoin pitää sodan jälkeen itsenäisenä toimijana, sillä pääministeri William Massey oli kirjoittamassa Versailles’n rauhaa ja liittämässä maata Kansainliittoon.[37] Britannia antoi 1931 Westminsterin säädöksen, jonka nojalla entiset dominiot olivat Britannian kanssa tasavertaisia itsenäisiä valtioita.[43] Uuden-Seelannin parlamentti ratifioi säädöksen 1947.[37]
Uusi-Seelanti lähetti toisessakin maailmansodassa joukkoja Eurooppaan, mutta se joutui keskittymään vuodesta 1941 entistä enemmän oman maansa puolustamiseen, kun Japani alkoi suoraan uhata sitä. Sodan jälkeen Uusi-Seelanti alkoi tukeutua entistä enemmän Yhdysvaltoihin, ja maat sekä Australia tekivät 1951 ANZUS-sotilasliiton.[37]
Uusi-Seelanti ajautui 1970- ja 1980-luvuilla taloudellisiin vaikeuksiin kalliin energian ja Britannian kaupan tyrehtymisen takia. Britannia liittyi 1970-luvun alussa Euroopan talousyhteisöön, minkä takia Uusi-Seelanti menetti vakiintuneen maataloustuotteiden kauppakumppanin. Inflaatio ja työttömyys räjähtivät käsiin, ja tuhnnet muuttivat Australiaan.[37][44] Työväenpuoluetta edustanut pääministeri David Lange tuli valtaan vuonan 1984 ja sai käsiinsä Uuden-Seelannin erittäin vaikeat rakenteelliset talousongelmat. Lange toteutti radikaaleja talousuudistuksia, jotka lisäsivät markkinoiden vapautta ja vähensivät valtion menoja. Uudistukset muuttivat syvästi Uuden-Seelannin taloutta ja puhuttiin Uuden-Seelannin ihmeestä, joka herätti kansainvälisesti valtavaa kiinnostusta. Toisaalta Langen vuonna 1984 aloittamia uudistuksia muun muassa sosiaalietuuksien leikkauksia ja työmarkkinoiden vapauttamista on myös kritisoitu.[45][46]
Vuonna 1985 Langen hallitus epäsi yhdysvaltalaisilta ydinkäyttöisiltä tai ydinaseita kuljettavilta aluksilta pääsyn satamiinsa.[47] Tämä katkaisi Yhdysvaltain ja Uuden-Seelannin ANZUS-puolustusliiton.[48] Vuonna 1985 sattui myös ydinaseisiin liittynyt niin sanottu Rainbow Warriorin tapaus, jossa Ranskan tiedustelupalvelu räjäytti GreenpeacenRainbow Warrior -aluksen Aucklandin satamassa.[47]
Maorit olivat 1970- ja 1980-luvuilla aktivoituneet sekä poliittisesti että kulttuurisesti. Maorit alkoivat vaatia muun muassa maorin kielen käyttöä opetusta sekä alkuperäisen taiteen ja kulttuurin suojelemista. Uuden-Seelannin hallitus myöntyi 1990-luvun alussa korvaamaan historiallisia vääryyksiä. Yhden suurimmista korvauksista sai Eteläsaaren Ngāi Tahun heimo, jonka maavaatimus oli myös maan vanhimpia ja suurimpia.[37]
Talouslama koetteli Uutta-Seelantia pahoin vuosina 2008–2009. Helmikuussa 2011 maanjäristys tuhosi osia Christchurchin kaupungista ja surmasi sen asukkaita.[47]
Lokakuun 2017 vaalien jälkeen työväenpuolueen johtajasta Jacinda Ardernista tuli Uuden-Seelannin nuorin pääministeri 150 vuoteen. Uusi hallitus otti päätavoitteekseen ilmastonmuutokseen vastaamisen, köyhyyden vähentämisen ja alueellisen kehityksen tukemisen[49] Maaliskuussa 2019 Christchurchin kaupungissa tehtiin terrori-isku, jossa ihmisiä ammuttiin kahdessa eri moskeijassa. Terroriteoissa kuoli 49 ihmistä.[50] Ardern vaati heti tämän jälkeen Uuden-Seelannin aselakien tiukentamista.[37]
Uusi-Seelanti omaksui koronaviruspandemian alkuvaiheessa vuonna 2020 tiukan politiikan, jonka tavoitteena oli nolla tartuntaa. Se oli kova isku maan matkailuvetoiselle taloudelle, sillä bruttokansantuote laski peräti 12 prosentilla vuoden 2020 ensimmäisen neljänneksen aikana. Koronatartunnat pysyivät kuitenkin pitkään aisoissa, ja työväenpuolueesta tuli lokakuun vaaleissa ensimmäinen puolue 24 vuoteen, joka sai yksinkertaisen enemmistön parlamenttiin. Uusi-Seelanti joutui kuitenkin lopulta luopumaan nollan tartunnan taktiikastaan, kun koronan aiempaa helpommin leviävät delta- ja omikronvariantit alkoivat levitä maassa.[37]
Uusi-Seelanti on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia. Uuden-Seelannin muodollinen valtionpäämies on Uuden-Seelannin kuningas, joka on samalla myös maan entisen siirtomaaisännän Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki (vuodesta 2022 Charles III[51]), mutta käytännössä ylin valta on pääministerillä. Uuden-Seelannin monarkkia edustaa Uuden-Seelannin kenraalikuvernööri, joksi monarkki nimittää pääministerin suositteleman ehdokkaan. Lokakuusta 2021 alkaen kenraalikuvernöörinä on ollut Cindy Kiro.[1]
Uudessa-Seelannissa on yksikamarinen, 120-jäseninen edustajainhuone. 70 jäsentä valitaan yhden edustajan vaalipiireistä, 50 puoluelistoilta. Edelliset parlamenttivaalit olivat vuonna 2017, seuraavat 2020.[1] Maoreilla on ollut oma kiintiö 1800-luvulta asti, heillä oli aluksi oma vaalipäivänsä ja eri vaalitapa. Myöhemmin maoritaustaiset henkilöt saivat valita, rekisteröityivätkö äänestämään maorien, vai yleisissä vaaleissa. Vuodesta 1993 maoripaikkojen määrä on riippunut siitä moniko rekisteröityy maoriäänestäjäksi.[52]
Vuonna 1996 käyttöönotettu vaalitapa on edesauttanut pienempien puolueiden mahdollisuuksia, mutta tästä huolimatta Uuden-Seelannin selvästi suurimmat puolueet ovat Kansallispuolue ja Työväenpuolue. Kummallakin on melko vakiintunut kannattajakunta. Näiden lisäksi 2000-luvulla parlamentissa ovat olleet muun muassa vihreä puolue, ACT New Zealand, New Zealand First ja Maoripuolue.[53] Vuoden 2020 vaaleissa Työväenpuolue sai 65 paikkaa ja Kansallispuolue 33 paikkaa.[54]
Puolustusvoimat
Uuden-Seelannin armeijan sotilaita harjoituksissa.
Uuden-Seelannin laivasto, ilmavoimat ja maavoimat muodostavat Uuden-Seelannin puolustusvoimat (New Zealand Defence Force). Vuonna 2011 puolustusvoimien palveluksessa oli 8 758 vakituista sotilasta, 2 368 reserviläistä ja 2 669 siviiliä. Uuden-Seelannin puolustusministeriö vastaa puolustusvoimien käytännöistä ja varustehankinnoista. 1990-luvulta lähtien puolustusvoimat ovat ottaneet osaa YK:n ja muiden järjestämiin rauhanturvaoperaatioihin muun muassa Itä-Timorilla, Balkanilla ja Afganistanissa. Puolustusvoimat ovat toimineet myös luonnonkatastrofeihin vastaamisessa esimerkiksi Canterburyn maanjäristyksien aikana vuosina 2010 ja 2011. Naiset ovat saaneet palvella taistelutehtävissä vuodesta 2000 lähtien.[55]
Uuteen-Seelannin yhteyteen kuuluvat lisäksi Cookinsaaret, Niue, Tokelau ja Uuden-Seelannin Antartiksesta vaatima Rossinmaa.[57] Cookinsaaret on käytännössä itsenäinen mutta pitää yllä perustuslaillisia yhteyksiä Uuteen-Seelantiin (”Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue”). Uusi-Seelanti vastaa maan puolustuksesta ja ulkopolitiikasta mutta konsultoi Cookinsaarten johtoa tarvittaessa.[58] Niuen kohdalla on jopa määritelty, että Uusi-Seelanti toimii Niuen ulkopolitiikkaa ja puolustusta koskevissa asioissa vain Niuen erityisestä pyynnöstä.[59] Tokelau on itsehallinnollinen territorio. Sille luonnosteltiin samantyyppinen ”vapaasti assosioituneen hallintoalueen” perustuslaki, mutta YK:n järjestämässä kansanäänestyksessä 2007 laki ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä taakseen.[60]
Uusi-Seelanti on tunnettu lampaistaanAucklandin liikekeskustaa
Uudella-Seelannilla on moderni, kehittynyt talous, joka on kuitenkin maailman mittakaavassa varsin pieni.[61] Elintaso on korkea, ja vuonna 2021 maa oli inhimillisen kehityksen indeksissä sijalla 13.[62]Bruttokansantuote asukasta kohden oli vuonna 2021 noin 48 800 dollaria. Bruttokansantuote oli koronapandemian takia laskenut vuonna 2020, mutta vuonna 2021 nousua oli taas 5,6 prosenttia ja vuonna 2022 myös 2,3 prosenttia.[4]
Uuden-Seelannin talouden pohjalla on voimakas maatalousala sekä palvelut, kuten matkailu sekä vähittäis- ja tukkukauppa. Maatalouden osuus vuonna 2022 bruttokansantuotteesta oli 5,7 prosenttia työvoimasta 6 prosenttia. Talouden haasteita ovat riippuvuus Kiinasta, matalapalkka-alojen työvoiman puute, tutkimuksen ja tuotekehityksen vähyys, asuntojen puute sekä kotitalouksien ja hallituksen korkea velka-aste.[4]
Kiina on Uuden-Seelannin suurin kauppakumppani. Vuonna 2022 viennistä 28,2 prosenttia suuntautui Kiinaan. Australian osuus oli 12 prosenttia ja Yhdysvaltojen 10,9 prosenttia. Tuonnista Kiinasta tuli 23,2 prosenttia. Ulkomaankauppa on tärkeässä asemassa Uuden-Seelannin taloudelle, joka on myös yksi maailman avoimimpia. Uusi-Seelanti oli vuonna 2020 allekirjoittamassa maailman suurinta vapaakauppasopimustaRCEP:tä.[63] Maa kirjoitti 2008 ensimmäisenä OECD-maana vapaakauppasopimuksen Kiinan kanssa.[64]
Maatalous ja kalastus
Uuden-Seelannin maatalous keskittyy erityisesti laitumiin, joilla kasvatetaan lampaita ja nautaa. Tehokkaan karjatalouden mahdollistaa sopiva ilmasto, maan kehittämiseen tehdyt laajat investoinnit ja osaavat työntekijät.[61] Uudessa-Seelannissa oli vuonna 2022 yli 25 miljoonaa lammasta ja yli 10 miljoonaa nautaeläintä.[65] Lampaiden määrä on ollut 2000-luvulla selvässä laskussa, sillä vielä vuonna 2002 lampaita oli melkein 40 miljoonaa.[66] Laskun taustalla on villan hinnan heikkeneminen ja metsätalouden kannattavuus. Monet lammasfarmarit ovatkin vaihtaneet metsätalouteen.[67]
Niinpä Uusi-Seelanti onkin merkittävä maataloustuotteiden viejä. Maatalouspolitiikassa tehtiin 1990-luvulla suuri muutos. Uusi-Seelanti on ollut aktiivinen WTO:n kansallisia maataloustukia rajoittavien päätösten tukija ja toteuttaja.[68] Uuden-Seelannin tärkeimpiä maataloustuotteita ovat maitotuotteet, liha, puutavara, hedelmät, vihannekset, merenelävät, vehnä ja ohra.[4] Maa oli vuonna 2023 maailman seitsemänneksi suurin maidon tuottaja. Viininviljely on myös menestyksekästä, ja maasta tulee monia maailman parhaimmiksi luokiteltuja viinejä.[61]
Kylmät ja suolaiset merivirrat tuovat hyvät kalastusmahdollisuudet Uuden-Seelannin aluevesille, mutta El Niño–La Niña -vaihtelu aiheuttaa kalansaaliiden vaihtelua vuodesta toiseen.[69] Metsätalous on myös merkittävää, ja maa tuottaa erityisesti puutavaraa Aasian ja Tyynenmeren alueen markkinoille.[61]
Mineraalivarat ja teollisuus
Mineraalivarojen suhteen Uutta-Seelantia pidetään ”köyhänä” maana. Tämä voi kuitenkin johtua siitä, että maan kehittäminen on keskittynyt suuresti maataloussektorille ja geologinen tutkimus on ollut vähäistä esimerkiksi Australiaan verrattuna.[70] Maasta on kuitenkin kaivattu muun muassa kultaa, joka oli ensimmäisille siirtolaisille merkittävä vientituote, hiiltä ja rautahiekkaa.[61]
Uudella-Seelannilla on merkittävät vesivoima- ja maakaasuvarat. Australian ja Uuden-Seelannin väliltä on 2000-luvulla löydetty lisää kaasukenttiä. Tuotantotalouden osa-alueita ovat elintarvike-, puunjalostus- ja metalliteollisuus, palvelusektorilta etenkin rahoitus- ja vakuutusala ovat tärkeitä.[41]
Matkailu on yksi Uuden-Seelannin suurimmista talouden aloista, ja ennen koronapandemiaa sen suora vaikutus bruttokansantuotteeseen oli 16,4 miljardia dollaria eli 5,5 prosenttia. Ala myös työllisti joko suoraan tai välillisesti 13,6 prosenttia Uuden-Seelannin työvoimasta.[71] Vuonna 2019 maassa vieraili 3,4 miljoonaa ulkomaalaista matkailijaa.[72]
Matkailu keskittyy lähinnä luontomatkailuun. Maalla on hyvä maine turvallisena ja puhtaana matkakohteena. Maassa on lukuisia kansallispuistoja.[73][74]
Uudessa-Seelannissa on vasemmanpuoleinen liikenne.[75] Tieverkko on kattava ja laadukas jopa maaseudulla, ja valtatiet yhdistävät suurimpia kaupunkeja.[61] Rautatietä on yhteensä 4 128 kilometriä.[1] Rautatieliikenne on kuitenkin hidasta, minkä takia uusiseelantilaiset eivät juurikaan käytä junaliikennettä. Rautatieverkko on erityisesti rahtiliikenteen käytössä. Sekä rahti- että matkustajaliikennettä operoi valtion omistama KiwiRail.[61] Matkailijoille on tarjolla kolme maisemarataa, ja Wellingtonissa ja Aucklandissa on kaupunkijunaliikennettä.[76]
Lentoliikenne on korvannut haastavan maaston seurauksena muita liikennemuotoja, ja suurimmissa osassa maaseutukeskuksista on oma lentoasemansa. Air New Zealand on kansallinen lentoyhtiö, ja suurimmat kansainväliset lentoasemat ovat Aucklandin, Christchurchin ja Wellingtonin lentoasemat. Tärkeimmät satamakaupungit ovat puolestaan Auckland, Wellingon ja Christchurchia palveleva Lyttelton.[61]
Uuden-Seelannin tilastokeskuksen maaliskuussa 2023 maassa asui 5 199 100 ihmistä.[2] Vuoden 2018 väestönlaskennassa asukasluku oli ollut 4 699 755. Väestönkasvu oli ollut edellisestä, vuoden 2013 väestönlaskennasta 2,1 prosenttia vuodessa. Väestönkasvu oli aiempaa korkeampi, mikä johtui kasvaneesta nettomuuttoasteesta.[77] Väestönkasvu riippuu vahvasti muuttoliikkeestä, sillä luonnollinen väestönkasvu on matala, kuten monissa muissakin teollistuneissa valtioissa. Maahanmuuttajista iso osa tulee nykyään Tyynenmeren saarivaltioista ja Aasiasta, kun aiemmin muuttajat tulivat Britanniasta ja Alankomaista. Maastamuutto suuntautuu erityisesti Australiaan.[78]
Uusiseelantilaisista suurin osa asuu Pohjoissaarella. Vuoden 2018 väestönlaskennan mukaan sen asukasluku oli noin 3,6 miljoonaa, kun Eteläsaarella asui 1,1 miljoonaa ihmistä.[79] Suurin osa väestöstä asuu kaupungeissa, sillä maaseudun osuus asukkaista on vain 13,5 prosenttia. Tärkeimmät kaupunkikeskukset ovat Auckland, Hamilton, Wellington, Christchurch ja Dunedin.[78] Aucklandissa asuu noin kolmasosa koko väestöstä eli yli 1,57 miljoonaa ihmistä.[77]
Useimmat uusiseelantilaiset ovat eurooppalaista alkuperää. Eurooppalaisten osuus vuonna 2018 oli 70,2 prosenttia, kun se vuonna 2015 oli 74,0 prosenttia. Uuden-Seelannin alkuperäsiasukkaiden maorien osuus oli kasvanut viidessä vuodessa 14,9 prosentista 16,5 prosenttiin. Aasialaisten määrä on kovassa nousussa, sillä vuonna 2018 heitä oli 15,1 prosenttia väestöstä. Osuus oli vuonna 2013 ollut 11,8 prosenttia ja vuonna 2008 vain 9,2 prosenttia. Tyynenmeren saarilta oli peräisin 8,1 prosenttia uusiseelantilaisista.[77]
Uusi-Seelanti on nimellisesti kristitty valtio, sillä sen asukkaista melkein puolet (48,2 %) ilmoitti vuoden 2018 väestönlaskennassa olevansa uskonnottomia. Viisi vuotta aiemmin uskonnottomien osuus oli ollut 41,9 prosenttia ja vuonna 2001 vain 29,6 prosenttia. Vuonna 2018 kristittyjä väestöstä oli 37 prosenttia. Suurimmat ryhmittymät olivat anglikaanit (6,7 %), katoliset (6,3 %) ja presbyteerit (4,7 %). Maahanmuuton seurauksena monien uskontojen osuus on myös kasvussa. Hinduja on 2,6 prosenttia väestöstä, muslimeja 1,3 prosenttia, buddhalaisia 1,1 prosenttia ja sikhejä 0,9 prosenttia.[83][84][85]
Koulunkäynti on pakollista 6–16-vuotiaille, ja 100 prosenttia ikäluokasta käy koulua.[41] Vuoden 2006 PISA-arvioinnissa Uusi-Seelanti menestyi hyvin: vain Suomi ja Hongkong saivat paremmat pisteet.[86] Koulunkäynti on ilmaista. 86 prosenttia oppilaista on valtionkouluissa. Maassa on myös yksityiskouluja, joista useimmilla on uskonnollinen tausta. Tarjolla on sekä poika- ja tyttökouluja että yhteiskouluja. Pääasiallinen opetuskieli on englanti. Maorinkielisiä alakouluja on jonkin verran, mutta yläkoulun opetusta saa maorinkielellä vain muutamassa paikassa. Yläkoulussa (varsinkin luokilla 11–13) voi valita enemmän ammatillisesti tai teoreettisesti suuntautuneita kursseja, mutta tämä ei rajoita mahdollisuuksia jatkaa opintoja yliopistossa. Korkea-asteen koulutusta antavat yliopistojen lisäksi ammattikorkeakoulut, yksityiset oppilaitokset ja teollisuuden ylläpitämät oppilaitokset.[87]
Kulttuuri
Arkikulttuuri
Maoriopiskelijoita tekemässä perinteisiä puuveistoksia
Uusiseelantilaisessa kulttuurissa on vaikutteita eurooppalaisilta ja maoreilta, vaikka jotkin Tyynenmeren saarilta tulleet ovat myös säilyttäneet omia kulttuuripiirteitä. Maorikulttuuri kärsi paljon 1900-luvulla, jolloin maoreihin kohdistui valtavia assimilaation paineita. Kulttuuri on 1950-luvun jälkeen kuitenkin kokenut uutta herätystä, minkä seurauksena taidetta ja yhteisöllisiä perinteitä on elvytetty. Myös eurooppalaiset eli pākehāt ovat ottaneet vaikutteita maoreilta.[88]
Maorit ovat säilyttäneet perinteitä sukupolvelta toiselle kokoontumistalojensa rakenteissa ja tatuoinneissaan. Esi-isien merkitys on suuri sekä maoreille että nykyisin myös eurooppalaisperäisille, usein viidennen polven siirtolaisille.[89]
Noin vuoteen 1975 asti uusiseelantilaisten perusruokaa olivat liha, perunat ja kauden vihannekset (kaali, porkkana, pinaatti), leipä, maitotuotteet ja kala. Broileri oli ravintoloiden herkkuruokaa, ja suosituin pikaruoka oli lihapiirakka. Tuon ajan jälkeen ruokavalioon on tullut tropiikin hedelmiä ja vihanneksia, ja saarilla on alettu tuottaa viiniä. Varsinaisesta uusiseelantilaisesta keittiöstä ei voi puhua, vallalla ovat kansainvälinen ja brittiläinen ruokaperinne. Maorien ruokia ovat riista ja bataatit, jotka on valmistettu hauduttamalla maauunissa rosvopaistin tapaan.[89]
Ensimmäinen maailmalla mainetta saanut uusiseelantilainen kuvataiteilija oli Frances Hodgkins. Hänen jälkeensä 1960-luvulla alkoi ilmestyä uusi taiteilijasukupolvi, johon kuuluivat muun muassa Colin McCahon ja Don Binney. Maorien taide on alkanut saada arvostusta 1900-luvun puolivälin jälkeen, ja sitä on myös paljon esillä museoissa ja gallerioissa.[88] Maailmalla menestynein uusiseelantilainen muusikko on laulajatar Kiri Te Kanawa.[91]
Uusiseelantilaiset ja Uudessa-Seelannissa kuvatut elokuvat ovat menestyneet hyvin 1990-luvulta alkaen. Monet ohjaajat käyttävät osaksi ulkomaalaisia näyttelijöitä ja rahoitusta. Menestyselokuviin ovat kuuluneet Jane CampioninPiano (1993), Lee TamahorinKerran sotureita (1994) ja Peter JacksoninTaru sormusten herrasta -trilogia (2001–2003).[92] Hallitus on houkutellut kuvausryhmiä maahan jopa muuttamalla työlainsäädäntöä tarpeen mukaan.[47]
Urheilu
Uuden-Seelannin rugbymaajoukkue esittää haka-tanssin
Uusi-Seelanti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1920, mutta sen urheilijat olivat mukana jo 1908 Australaasian joukkueessa. Sillä on tyypillisesti talvikisoissa 5–15 urheilijan joukkue, kun taas kesäkisoihin se on vuodesta 1988 alkaen osallistunut useimmiten yli sadan urheilijan joukkueella. Eniten mitaleita maa on saanut soudusta, yleisurheiluta ja ratamelonnasta. Menestynein olympiaurheilija on viisi olympiakultaa voittanut ratameloja Lisa Carrington.[98][88]
Lähteet
Blyth & Dalziel & Hosking Oliver & Moran & Sinclair & Vowles: New ZealandEncyclopedia Britannica. 9.6.2023. Viitattu 10.6.2023. (englanniksi)
Te Ara – The Encyclopedia of New Zealand 2005-2014. Wellington, Uusi Seelanti: Manatū Taonga Ministry for Culture and Heritage. Viitattu 2.2.2019. (englanniksi)
Viitteet
↑ abcdefNew ZealandThe World Factbook. Washington, DC: Central Intelligence Agency. (englanniksi)
↑National Anthems – Protocols (Kaksi kansallislaulua, joiden status on yhtäläinen) Ministry for Culture & Heritage. Arkistoitu 11.5.2011. Viitattu 14.7.2015. (englanniksi)
↑ abEileen McSaveney: New Zealand’s number one hazard FloodsTe Ara – the Encyclopedia of New Zealand. 2009. Manatu Taonga New Zealand Ministry for Culture & Heritage.
↑John Wilson: The later 20th centuryTe Ara Encyclopedia of New Zealand. 1.4.2020. Manatū Taonga Ministry for Culture and Heritage. Viitattu 31.5.2023. (englanniksi)
.png)
,_Christchurch,_New_Zealand_04.jpg)
.jpg)
.svg)