Siirtomaavallat osoittivat valtaansa muun muassa rakentamalla siirtomaihin. MumbainChhatrapati Shivaji Terminus edustaa brittiläistä siirtomaa-arkkitehtuuria.
Kolonialismi (latinan sanasta colonia ’siirtokunta’, ’asutus’) tarkoittaa prosesseja, jossa valtio tai ihmisryhmä valloittaa toisen maan ihmisineen omien alueellisten rajojensa ulkopuolella ja käyttää sitä hyväkseen sekä puuttuu sen paikallisiin poliittisiin rakenteisiin ja kulttuuriin.[1]
Kolonialismin osia ovat kolonisaatio eli uusien hallinto-alueiden valloittamisen prosessi, kolonisoitu alue tai siirtomaa eli kolonia, joka on tietynlainen sosiopoliittinen järjestelmä, sekä kolonialismi eli alueen ulkopuolisen vallan järjestelmä. Jürgen Osterhammelin mukaan jokaiseen näistä kuuluu yhteiskunnan laajeneminen sen alkuperäisen elinympäristön ulkopuolelle. Tämän laajenemisen prosessit voivat tapahtua usealla eri tavalla, joista jotkin voivat johtaa kolonialistiseen järjestelmään.[2] Kolonialismin ja imperialismin ero on siinä, että kolonialismi tapahtuu siirtomaassa kun taas imperialismi tapahtuu keskuksesta ulospäin.[1]
Kolonialismiin kuuluu paikallisiin poliittisiin rakenteisiin ja kulttuuriin puuttuminen. Siihen sisältyy usein myös siirtomaan työvoiman ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä sekä kaupankäyntiä, sekä usein myös ihmisten erottelua ja sellaisten hierarkioiden luomista, jotka perustuvat esimerkiksi rotuun, uskontoon, kansallisuuteen ja sukupuoleen.[1] Joskus siirtomaata hallitseva emämaa lähettää siirtomaahan siirtolaisia, jotka dominoivat uutta aluetta. Joskus siirtomaahan muuttaa vain pieni siirtomaaeliitti, joka tuottaa siirtomaan plantaaseilla hyödykkeitä vientiin. Joskus siirtomaa on pelkkä hallintoalue, jossa ei ole juurikaan siirtolaisia.[1] Siirtomaita on hankittu taloudellisten syiden ohella myös strategisista syistä, arvovallan nostamiseksi ja yksinkertaisesti ennalta ehkäisevästi, jotta toinen valtio ei voisi liittää aluetta siirtomaakseen. Lisäksi usein yritykset sekä paikalliset aktiiviset virkamiehet ja upseerit laajensivat siirtomaita omatoimisesti.[3]
Siirtomaakausi kesti 1500-luvulta aina 1900-luvun puoliväliin asti, jolloin suuri osa maailmaa oli eurooppalaisten siirtomaavaltojen hallinnassa. Etenkin vuosien 1871–1914 välistä aikakautta pidetään varsinaisena siirtomaaimperialismin aikakautena. Sen jälkeen kolonialistiset järjestelmät purkautuivat ja useimmat siirtomaat saivat itsenäisyyden. Kolonialismi alkoi useilla Afrikan seuduilla, kun eurooppalaiset alkoivat valloittaa Afrikan seutuja 1800-luvun lopulla. Ilmiötä kutsutaan nimellä Afrikan jako (Scramble for Africa). Useat Afrikan maat saivat itsenäisyyden vuoden 1960 tienoilla.[4] Siirtomaavallan purkautumista ja sen jälkeistä aikaa kutsutaan postkolonialismiksi.
Kolonialismi oli historiassa monitahoinen ja vaikeasti määriteltävä ilmiö, jonka todellisuutta muokkasivat erilaiset paikalliset olosuhteet, siirtomaavaltojen aikeet ja mahdollisuudet sekä kansainvälisen järjestelmän laajemmat suuntaukset.[2]
Siirtomaavallat ja niiden siirtomaat vuosina 1492–2008.
Ensimmäiset siirtomaahallinnot
Euroopan merivallat alkoivat laajentua 1500-luvun alkupuolella Intiaan ja vasta löydettyyn Amerikkaan. Aasiassa portugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat vaiheittain ottaa haltuunsa kauppareittejä, ja 1700-luvulla Britannia nousi itäisten merten johtavaksi kauppavallaksi. Kaikki kolme maata perustivat Aasiaan aluksi rannikkolinnoituksia, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne alkoivat perustamaan siirtomaita vasta 1700-luvun lopulla. Itä-Intian kauppakomppaniat perustivat Aasiaan suuret organisaatiot. Amerikassa Espanjan kruunu perusti oman, laajuudeltaan ennennäkemättömän siirtomaahallintonsa, jonka piirteet säilyivät yli kaksi vuosisataa.[5]
Kolonialismi Länsi-Intiassa
Amerikan Länsi-Intia oli kolonialismin keskuspaikka 1600-luvun puolivälistä 1700-luvun lopulle. Vuosien 1630–1680 aikana espanjalaiset ja portugalilaiset ja heidän jälkeensä hollantilaiset, ranskalaiset ja britit perustivat Karibialle plantaasitalousjärjestelmän teknisine ja yhteiskunnallisine rakenteineen. Amerikan siirtomaissa tuotettiin hyvin laajamittaisesti raaka-aineita ja jalostettuja tuotteita kuten sokeria orjatyövoimalla.[6]
Kolonialismi Aasiassa
Länsi-Intian kolonialismin kultakausi päättyi 1800-luvulla kun orjuus lakkautettiin vaiheittain ja Haiti itsenäistyi vuonna 1806. Kolonialismin painopiste siirtyi Aasiaan, missä etenkin Britannia laajeni tekemällä Australiasta ja Intiasta siirtomaansa. Intiassa britit hallitsivat vuodesta 1818 alkaen satoja näennäisesti itsenäisiä ruhtinaskuntia, ja Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania perusti maahan siirtomaarakenteet. Intiasta tuli prototyyppinen esimerkki siirtomaasta, jota emämaa hyödynsi ilman uudisasutusta. 1800-luku oli vapaakauppaimperialismin aikaa. Alankomaat ottivat haltuunsa Indonesian.[7]
Kolonialismi Afrikassa
1800-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä eurooppalaiset jakoivat Afrikan siirtomaiksi; sitä ennen vain Etelä-Afrikka ja Algeria olivat olleet siirtomaita.[8]
Kolonialismin huippukausi
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanien valtakunnan provinssit asetettiin Ranskan ja Brittien mandaateiksi. Maailman siirtomaiden yhteinen laajuus saavutti huippunsa 1920-luvulla. Kolonialismista tuli samalla entistä intensiivisempää, kun siirtomaavallat tekivät siirtomaahallinnoistaan järjestelmällisempiä ja tieteellisempiä. Samalla ylettömän väkivallan käytöstä luovuttiin. Siirtomaavallat rakensivat näyttäviä siirtomaarakennuksia ja kaupunkikortteleita kaikkialle siirtomaihinsa, ja siirtomaiden infrastruktuuria kehitettiin. Myös siirtomaiden vientikauppa voimistui.[9]
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siirtomaavallan purkautumisen eli dekolonisaation aikaa. Aasian ja Afrikan siirtomaiden vapautuminen kolonialistisista hallinnoista huipentui 1950–1960-luvuilla.[10] Vuonna 1960 17 afrikkalaista valtiota tuli itsenäiseksi.[11]
Joissakin brittisiirtolaisten asuttamissa brittiläisen imperiumin maissa dekolonisaatio tapahtui asteittain ja rauhanomaisesti. Joissain toisissa siirtomaissa dekolonisaatio tapahtui väkivaltaisilla vallankumouksilla, joita ruokki kansallismielisyys. Euroopan siirtomaavalloilla ei toisen maailmansodan jälkeen enää ollut varaa tai poliittista tukea tukahduttaa vallankumouksia, ja myös Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat nousseet vastustamaan kolonialismia.[12]
Kolonialismin jälkeen
Jotkin maat, kuten Intia, säilyttivät itsenäistymisensäkin jälkeen läheiset talousyhteydet entiseen emämaahansa.[13] Joissain kehitysmaissa on taas alettu arvostaa kolonialisteja ja jopa odottaa kolonialistien paluuta. Kenia on kiitollinen mau-mau-kapinan kukistamisesta, joka esti sisällissodan ja ehkä kansanmurhan.[14]
Uuskolonialismilla tarkoitetaan kehittyneiden maiden sekä monikansallisten yritysten ja järjestöjen harjoittamaa kehitysmaiden epäsuoraa taloudellista hyväksikäyttöä, joka muistuttaa kolonialismia.[15]
Kolonialistisen hallinnon vaiheet
Kolonialistinen hallinto on yleensä muodostunut vaiheittain. Maan ”löytämisen” jälkeen rannikkoa alettiin hyödyntää ja paikallisten kanssa käydä vaihtokauppaa. Tulijat levittäytyivät rannikolta sisämaahan, minne he perustivat tukikohtia. Alueelle julistettiin suvereenisuus, luotiin hallinto ja perustettiin omavarainen siirtokunta. Sinne alettiin tuoda emämaasta siirtolaisia, ja lopulta siirtomaassa oli täydellinen siirtomaahallinto. Tämä historioitsija Donald W. Meinigin malli pätee etenkin Brasiliaan ja Pohjois-Amerikkaan sekä osaan Karibiasta ja Etelämeren saarista, mutta vain osittain Aasiaan ja suureen osaan Afrikkaa. Suvereenisuuden julistamisen ja siirtokunnan perustamisen välillä saattoi kulua pitkiäkin aikoja, jos paikalliset olivat sotilaallisesti vahvoja tai ilmasto vaikeutti siirtokunnan perustamista. Sillä välin eurooppalaiset ja paikalliset vallanpitäjät ylläpitivät rauhaa sopimuksin.[16]
Vallankäyttö
Eurooppalaisia siirtomaaviranomaisia ja paikallisia päällikköjä Sierra Leonessa vuonna 1934.
Siirtomaan hallinto kontrolloi siirtomaan lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä, lainvalvontaa ja lukemattomia muita alueita. Se päätti infrastruktuurin kuten rautateiden, kanavien, katujen ja lennätinlinjojen rakentamisesta liike-elämän tarpeisiin. Emämaat yleensä odottivat siirtomaiden rahoittavan oman toimintansa.[17]
Emämaasta tulleiden siirtomaavirkamiesten lukumäärän suhde siirtomaan väestöön vaihteli huomattavasti siirtomaasta toiseen. Brittejä oli koko Intiassa vain 12 000 kun siirtomaan väkiluku oli 340 miljoonaa, mikä tarkoittaa suhdetta 1:28 000. Brittiläisessä Nigeriassa suhde oli peräti 1:54 000. Toisessa ääripäässä oli japanilaisten määrä 1930-luvun Koreassa, jossa 52 000 japanilaista virkamiestä valvoi 20 miljoonaa korealaista suhteessa 1:420. Useimmissa siirtomaissa siirtomaavallan virkamiesten ja paikallisen väestön suhde oli lähempänä Brittiläisen Intian kuin Korean suhdetta. Siirtomaavaltojen olikin valloituksen jälkeen välttämätöntä tukeutua yhteistyöhön paikallisten asukkaiden kanssa.[18] Etenkin brittien hallinta siirtomaissaan oli usein epäsuoraa hallintaa, jossa valta oli annettu enemmän tai vähemmän paikallisten päälliköiden käsiin.[19]
Siirtomaavalta säilytti siirtomaassa vallan viidellä tavalla. Ensinnäkin se käytti sotilaallista voimaa tai sillä uhkaamista. Se otti käyttöön paikalliset roolit ja symbolit siirtomaavaltion korkeimmille edustajille. Se käytti keskitettyjä instituutioita informaation keräämiseksi, käsittelemiseksi ja levittämiseksi. Se hyödynsi ”hajota ja hallitse” -periaatetta käyttämällä hyväkseen siirtomaan sisäisiä etnisiä vihamielisyyksiä. Se myös hyödynsi siirtomaan yhteiskunnan vaikutusvaltaisen segmentin halua ylläpitää kolonialistista järjestelmää, mikä oli myös yhteistyön edellytys.[20]
Siirtomaavallat laativat omat lakinsa eivätkä tunnustaneet paikallisten väestöjen lakeja, etenkään jos niitä ei ollut kirjattu ylös. Siirtomaahallinnot pyrkivät myös tukahduttamaan joitakin paikallisia tapoja, jotka olivat eurooppalaisten lakien vastaisia, kuten leskien polttamisen Intiassa, useimmat orjuuden muodot, moniavioisuuden, vauvojen surmaamisen ja lapsiavioliitot. Siirtomaissa oli usein käytössä kaksi lakijärjestelmää, yksi ulkomaalaisille ja toinen paikallisille.[21] Siirtomaahallinnot suhtautuivat suvaitsevaisesti islamiin. Muslimien annettiin pitää uskontonsa, ja he saivat usein myös oikeuden osittaiseen itsehallintoon šarialain pohjalta.[22]
Siirtomaahallinnon perustaminen oli tärkeimpiä keinoja luonnonrikkauksien ja ihmistyövoiman hankkimiseksi kiihtyneen maanosienvälisen kaupan tarpeisiin. Kolonialismin vaikutukset imperiumien reuna-alueisiin vaihtelivat suuresti eri paikoissa ja eri aikoina. Amerikassa valloituksista seurasi maanosan kytkeminen kansainväliseen talousjärjestelmään. Vanhassa maailmassa kytkökset olivat jo olleet olemassa ennen kolonialismia.[23]
Ensimmäistä valloitusta seurasi usein anarkistinen ryöstely ja helposti saatavien resurssien tuhoisa hyödyntäminen. Taloudellinen hyödyntäminen saattoi muuttua järjestelmällisemmäksi vasta kun kolonialistiset poliittiset rakenteet olivat vakiintuneet. Koloniaalisen talouden ehtona oli mahdollisuus kerätä veroja, harjoittaa ulkomaankauppaa ja käyttää omaa valuuttaa yksinvaltaisesti. Näin siirtomaasta tuli itserahoittava ja se voitiin yhdistää ulkoisiin markkinoihin. Siirtomaan ulkomaankauppa oli aina ulkomaisten liikemiesten hallinnassa. Kaupan tarkoitus oli hyödyttää emämaata, ei paikallisia asukkaita.[24]
Kolonialismin seurauksena Afrikassa otettiin ensi kertaa käyttöön nykyaikainen valuutta. Ranskan imperiumi oli rahataloudellisesti erityisen yhtenäinen, mikä vaikutti vielä Afrikan maiden itsenäistyttyäkin. Brittien siirtomaat sen sijaan olivat yleensä rahataloudellisesti itsenäisiä.[25]
Kun viennin kehittämisestä tuli siirtomaiden talouden tärkein tavoite, ne kehittivät infrastruktuuriaan kuten rautateitä, kanavia, satamia ja kastelujärjestelmiä.[25]
Siirtomaiden asukkaat olivat etupäässä maanviljelijöitä. Kolonialistit ottivat maaseutujen tuotannon haltuunsa ja ryhtyivät kaupallistamaan maataloutta. Asukkaat laitettiin työskentelemään valloittajien hyväksi, joskin täydellinen orjuutus oli harvinaista. Ajan myötä siirtomaaherrat, kuten espanjalaiset Amerikassa, useimmiten luopuivat pakkotyön vaatimuksesta ja ryhtyivät sen sijaan verottamaan asukkaita. Etenkin Algeriassa ja Etelä-Afrikassa paikallisilta viljelijöiltä pakkolunastettiin paljon parhaita viljelysmaita, ja pienviljelijöistä tehtiin pelkkiä renkejä ja kiertäviä työläisiä. Orjuudella oli suuri merkitys Amerikan siirtomaiden maataloudessa mutta vähemmän vanhassa maailmassa.[26]
Maataloustuotannosta vastasivat maatilat ja plantaasit. Maatilalla perhe viljeli omaa tai vuokrattua maata. Suurten ja kapitalististen plantaasien omistajia olivat usein ulkomaiset osakeyhtiöt, ja tuotanto suunnattiin vientiin. Plantaasien pääoma, työntekijät ja johtajat tuotiin ulkomailta, ja työläisten olot olivat usein rankat.[27] Alkuperäisväestöön kohdistuneet raakuudet huipentuivat Belgian kuningas Leopold II:n omistamassa Kongossa, jossa miljoonia afrikkalaisia silvottiin ja tapettiin kumiplantaaseilla.[28]
Afrikkaan ei syntynyt Australian kaltaisia kokonaan eurooppalaisia siirtomaita siitä syystä että Afrikassa riitti maatyövoimaa omasta takaa, eikä sinne tarvinnut tuoda valkoisia työläisiä Euroopasta. Afrikan suurin merkitys ei 1800-luvun lopussa ollut maataloudessa vaan kaivostoiminnassa. Aasian siirtomaissa kaivostoiminta ei öljyä ja muutamaa muuta poikkeusta lukuun ottamatta ollut viennin kannalta merkittävää.[27]
Afrikkalaisista maista vain Etelä-Afrikka onnistui teollistumaan 1920-luvulta alkaen kullankaivuun myötä. Japani perusti siirtomaihinsa Koreaan, Taiwaniin ja Kiinaan teollisuuslaitoksia, mikä antoi näille maille hyvän perustan teollistumisensa jatkamiselle siirtomaa-ajan jälkeen.[29]
Moniin siirtomaihin muodostui kaksi erillistä yhteiskuntaa, pienempi eurooppalainen ja suurempi alkuperäisväestön muodostama. Siirtomaiden eurooppalaiset säilyivät kulttuurisesti melko eurooppalaisina eivätkä esimerkiksi juuri koskaan vaihtaneet uskontoaan. Ryhmien sekoittumisista syntyneet sekarotuiset väestöt eivät koskaan nousseet riittävän suuriksi ollakseen poliittisesti merkittäviä. Eurooppalaisten rakentamissa siirtomaakaupungeissa väestöt oli yleensä eroteltu omiin kaupunginosiinsa roturajojen mukaan, ja eurooppalaisten korttelit oli rakennettu väljemmin. Kun siirtomaa-aika päättyi, alkuperäisväestöön sekoittumaton eurooppalainen siirtomaaeliitti vain palasi takaisin Eurooppaan.[30]
Siirtomaa-aikana suuri osa maailmaa länsimaistui. Tässä prosessissa tärkeässä osassa oli kristillinen lähetystyö, etenkin espanjalaisten levittämä katolilaisuus, jonka kautta alkuasukkaat käännytettiin ja ”sivistettiin”. Lähetystyöntekijät kansallisuudesta ja uskonnosta riippumatta yleensä tukivat kolonialismia ja siihen liittyvää kulttuurista arroganssia. Lähetystyöhön liittyi alkuperäisasukkaiden koulutusta ja sosiaalityötä, ja sen sivutuotteena siirtomaihin levisivät länsimaiset kulttuuriset arvot. Lähetystyön onnistuminen vaihteli suuresti: joissain siirtomaissa alkuasukkaiden kultit väistyivät valtion tukeman kristinuskon tieltä, joissain siirtomaissa syntyi omia kirkkokuntia, mutta islamilaisissa siirtomaissa kristillisellä lähetystyöllä ei ollut lainkaan vaikutusta. Eurooppalaisten perustamat koulut olivat opetussisällöltään eurooppalaislähtöisiä, ja niitä pitivät osin lähetystyöntekijät, osin valtio. Koulujen kautta Intia ja jotkin muut monikieliset siirtomaat saivat englannin kielestä yhteisen kielen, jota kaikki ymmärsivät.[31]
Useimmat siirtomaat ovat olleet osa jotain siirtomaaimperiumia, johon on kuulunut useita emämaasta hallittuja reuna-alueita. Joillain siirtomaavalloilla kuitenkin oli vain pari siirtomaata, kuten Belgialla ja Yhdysvalloilla.[32]
Siirtomaavallan ja sen imperiumiin kuuluvien alusmaiden suhteen voi jakaa kolmeen asteeseen. ”Virallisessa” imperiumissa paikalliset hallitsijat korvataan vierasmaalaisilla hallitsijoilla. Siirtomaa-aikaa edeltänyt poliittinen järjestys lakkaa toimimasta vapaasti tai loppuu kokonaan. Siirtomaavallan edustajat ottavat hoitaakseen muun muassa verojen keräämisen, oikeuden jakamisen, poliisin ja armeijan toiminnot sekä diplomaattiset suhteet. ”Epävirallisessa” imperiumissa siirtomaa säilyttää itsenäisyytensä ja oman poliittisen järjestelmänsä. Taloudellisissa asioissa maan asioihin vaikuttaa myös ulkomainen hallinto. Siirtomaavallalla on kuitenkin tiettyjä etuoikeuksia, kuten sen kansalaisten suojattu asema paikallisilta laeilta, vapaakauppajärjestelmä mataline tulleineen sekä oikeus sijoittaa sotilasjoukkoja aluevesille ja maalle. Siirtomaavaltaa edustavat konsulit, diplomaatit tai ”asukkaat”, jotka sekaantuvat paikalliseen politiikkaan neuvonantajan ominaisuudessa. Tällaiset epäviralliset imperiumit tarjosivat siirtomaavalloille ennen kaikkea taloudellisia hyötyjä. Vahvemman ja heikomman maan välillä voi olla myös suhde, joka ei ole kolonialistinen tai toisen dominoima, vaan vahvemmalla maalla on vahvuutensa myötä vain paremmat mahdollisuudet vaikuttaa toisen maan politiikkaan kuin tämän heikommilla naapureilla.[33]
Sisäinen kolonialismi on kolonialismin muoto, jossa emämaa ja siirtomaa sijaitsivat samassa paikassa. Tällaisia kolonialismeja olivat apartheidin aikainen Etelä-Afrikka sekä Latinalaisen Amerikan jotkin osat.[34]
Kolonialistinen ajattelutapa
”Valkoisen miehen taakkaa” eli barbaareja kohti sivistystä kantamassa Britannia ja Yhdysvallat. Pilakuva vuodelta 1899.
Historioitsija Jürgen Osterhammelin mukaan kolonialistisessa ajattelutavassa oli kolme osatekijää. Ensinnäkin siihen kuului se eurooppalainen ajatus, että eurooppalaiset ja ei-eurooppalaiset ovat perustavanlaatuisesti täysin erilaisia. Ei-eurooppalaisia pidettiin älyllisesti ja fyysisesti eurooppalaisia heikompina, minkä katsottiin tekevän heistä kykenemättömiä modernien eurooppalaisten laajamittaisiin kulttuurisiin saavutuksiin ja sankaritekoihin. Tämän aikanaan yleisesti hyväksytyn ajattelutavan lievempi muoto on uskomus afrikkalaisen, itämaisen ja intialaisen kansanluonteen olemassaoloon, joka laiskana ja lapsenomaisena tekee tasaveroisen kanssakäymisen eurooppalaisten kanssa mahdottomaksi.[35]
Toinen kolonialistisen ajattelun osatekijä oli käsitys, että eurooppalaisten tehtävä oli ottaa holhoukseensa ohjausta kaipaavat epäkypsät rodut ja kulttuurit. Kolonialistit oikeuttivat kolonialisminsa yleismaailmallisella historiallisella tehtävällä vapauttaa tyranniasta ja hengellisestä synkeydestä. Länsimaisen sivistyksen levittäminen nähtiin moraalisena velvollisuutena samoin kuin käyttämättömien luonnonrikkauksien aktivoiminen maailmantalouden hyväksi. Tähän vastuuseen viitattiin usein ”valkoisen miehen taakkana”, ja kolonialistinen hallinto miellettiin humanitaariseksi väliintuloksi.[36]
Kolmas kolonialistisen ajattelun osatekijä oli utooppinen visio puhdistavasta hallinnosta, joka hävittäisi kaiken korruption ja tehottomuuden.[37]
Vaikutukset
Maailman imperiumit ja siirtokunnat vuonna 1898, juuri ennen Espanjan - Yhdysvaltain sotaa, boksarikapinaa ja toista buurisotaa.
Infrastruktuurin kehittämisen lisäksi monet siirtomaahallinnot kehittivät etenkin 1900-luvulla siirtomaiden asukkaiden koulutusta ja terveydenhuoltoa sekä loivat esimerkiksi vakuutusjärjestelmän, eläkejärjestelmän sekä perhe- ja äitiystukia.[38] Eurooppalaiset veivät maailmalle myös eurooppalaisen valtiokäsityksen. Afrikkaan eurooppalaiset myös vetivät valtionrajat, joskin mielivaltaisesti, mikä on aiheuttanut myöhemmin ongelmia.[39]
Kolonialismin taloudelliset vaikutukset olivat erittäin moninaiset, ja aiheesta väitellään edelleen tiiviisti. Yhden näkökulman mukaan ennen kolonialismia olleet yhteiskunnat olivat kehittymässä itsenäisesti ennen kolonialismia, ja olisivat jatkaneetkin kehitystään, ellei kolonialismi olisi tuhonnut kehityksen edellytyksiä. Siirtomaista tehtiin alihinnoiteltujen raaka-aineiden tuottajia eurooppalaisille markkinoille, tai halvan työvoiman tuottajia. Tuotot ja verotulot eivät menneet siirtomaiden kehittämiseen vaan siirtomaaisännille, ja siirtomaiden koulutuksen ja infrastruktuurinkin kehitys tapahtui vasta poliittisen paineen alla siirtomaakauden loppuvaiheissa. Tästä seurasi siirtomaavallasta itsenäistyneiden maiden alikehittyneisyys, riippuvaisuus ja köyhyys, mikä on johtanut niiden joutumiseen monikansallisten yhtiöiden ja rahoituslaitosten vaikutuksen alle. Vastakkaisen näkökulman mukaan kolonialismi oli edistyksellistä, sillä se levitti eurooppalaista teknologiaa, kulttuuria ja instituutioita, joiden avulla Eurooppa itsekin aikoinaan kehittyi ja teollistui. Sen seurauksena lähes kaikki siirtomaat kehittyivät nopeammin kuin ne olisivat kehittyneet itsenäisinä. Siirtomaavallan vaihtoehtona ei olisi ollut itsenäinen kehitys vaan anarkia tai taantuminen. Kolonialismin kautta siirtomaat saivat tuotteilleen suuremmat markkinat kuin ilman sitä. Myös siirtomaahallintojen on esitetty olleen tehokkaampia ja rehellisempiä kuin niitä edeltäneet hallinnot, ja itsenäistyneiden siirtomaiden ongelmat on nähty postkolonialististen hallitsijoiden ja eliittien syynä.[40]
Portlandin yliopiston politiikan tutkimuksen professori Bruce Gilleyn todistelun mukaan kolonialismi tarjosi hyvinvointia ja paremman hallinnon, ja se oli useimmille alueille hyödyllistä ja pitkälti alkuperäisväestön hyväksymää.[41] Miljoonat paikalliset asukkaat muuttivat intensiivisemmän kolonialistihallinnon lähelle tai vapailta alueilta kolonisoiduille, lähettivät lapsensa kolonialistisiin kouluihin ja sairaaloihin sekä raportoivat rikoksia siirtomaapoliisille. Kolonialistien yhteistyökumppaneita oli paljon enemmän kuin vastustajia, ainakin ennen loppuaikoja. Siksi kolonisointi onnistui pienellä joukolla. Brunein sulttaani asetti englantilaismatkaajan kaoottisen maakuntansa hallitsijaksi vuonna 1841. Järjestys ja vaurastuminen saivat sulttaanin jättämään maakunnan matkaajan perheen hallintaan yli vuosisadaksi.[14] Gilley mainitsee myös Kongon itsenäisyysjohtaja Patrice Lumumban ja nigerialaiskirjailija Chinua Acheben puheenvuorot siirtomaahallinnosta – Acheben mukaan Britannian siirtomaita johdettiin kutakuinkin asiantuntevasti, vaikka hän ei kolonialismia halunnut puolustaakaan. Sen sijaan kolonialismin vastainen aate ja taistelu ovat Gilleyn mukaan aiheuttaneet kurjuutta ja estävät vieläkin kehitystä. Singapore, Belize ja Botswana ovat rakentaneet maansa siirtomaavallan pohjalta ja menestyneet. Siksi Gilleyn mielestä hauraiden maiden pitäisi ottaa oppia siirtomaahallinnosta.[41]
Jyväskylän yliopiston tutkija Timo Särkän mukaan imperiumien tuodessa länsimaista oikeuskäytäntöä ja rakentaessa rautateitä, terveydenhuoltoa, koulutusta ja asuntoja, alkuperäisväestön hyvinvointi oli toissijainen tavoite ja oma hyöty ensisijainen. Taloustieteilijät William Easterly ja Ross Levine osoittivat eurooppalaisten tuoneen inhimillistä pääomaa, joka ajan mittaan koitui siirtomaiden eduksi. Mitä suurempi osuus alueen väestöstä oli eurooppalaisperäistä siirtomaa-aikana, sitä paremmin valtiolla nykyisin menee. Taloustieteilijät Leander Heldring ja James Robinson puolestaan arvioivat, että ilman kolonialismia Afrikalla olisi mennyt paremmin. Tampereen yliopiston professori Jukka Pirttilä kertoo monen pohtineen, voisiko nykyäänkin romahtanut valtio tuoda hallintoa ulkomailta.[41]
KehitysministeriPekka Haaviston mukaan monessa afrikkalaisessa valtiossa vallitseva epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta on eurooppalaista perua. Kansainvälisen kehitystyön professori Jeremy Gouldin mukaan kolonialismin perintö näkyy yhä kehitysyhteistyössä, jossa eurooppalaisten tieto arvioidaan oikeammaksi kuin muiden tieto. African Care ry:n puheenjohtaja Batulo Essakin mukaan siirtomaavalta vei Afrikan mailta luottamuksen omaan osaamiseensa ja omien kulttuuriensa vahvuuksiin, eivätkä afrikkalaiset nyt koe eurooppalaisperäisiä instituutioitaan täysin omikseen.[42]
Kolonialistisen politiikan osuudesta Intiassa tiheään esiintyneisiin nälänhätiin on esitetty erilaisia teorioita. Esimerkiksi intialaisen taloustieteilijän Amartya Senin mukaan brittiläisen siirtomaahallinnon passiivisuus oli osasyyllinen Bengalin nälänhätään 1943, sillä Senin mukaan kolonialistinen hallintomuoto ei tunne yhteiskunnallista velvollisuutta helpottaa nälänhätää. Tätä argumenttia on sen jälkeen sovellettu myös joihinkin muihin trooppisiin nälänhätiin. Vastaväitteenä tähän on esitetty se, että nälänhätiä on ollut ennen siirtomaakauttakin, ja vuodesta 1915 alkaen nälänhädät surmasivat Intiassa suhteellisesti vähemmän ihmisiä kuin aiemmin, vaikka kolonialistinen järjestelmä säilyi paljon pidempään. Nälänhätien vähenemisen syiksi siirtomaakaudella on nähty muun muassa Intian rautatieverkon laajeneminen sekä sää- ja maataloustilastotiedon lisääntyminen.[43]Saksan Lounais-Afrikassa kolonialistinen hallinto käytti tietoista nälkiinnyttämistä kansanmurhan välineenä vuosina 1904–1907.[44]
Maailmanpankin myöhempi pääekonomisti Paul Romer ehdotti vuonna 2009, että rikkaat maat rakentaisivat charter-kaupunkeja köyhiin maihin, koska Hongkong, tuo pieni brittisiirtokunta, "vähensi maailman köyhyyttä enemmän kuin kaikki 1900-luvun apuohjelmat yhteensä."[14]
Siirtomaavallat kokivat vastustusta paikallisten väestöjen taholta lähes kaikkialla. Siirtomaavaltojen vahvemmat ja paremmin järjestäytyneet asevoimat pystyivät kuitenkin yleensä tukahduttamaan kapinat. Siirtomaahallinto värväsi suuren osan sotilaistaan paikallisesta väestöstä, eivätkä siirtomaiden alkuperäiskansat onnistuneet yhdistymään siirtomaavaltoja vastaan. Aseellisten kapinoiden ohella paikalliset asukkaat saattoivat vastustaa siirtomaahallintoa esimerkiksi lakkoilemalla ja välttelemällä veroja.[45]
Kolonialismin voimakas vastustaminen, vaatimus siirtomaista luopumisesta ja yleismaailmallisen kansallisen itsemääräämisoikeuden kannatus oli harvinaista Euroopassa ennen 1920-lukua. Edes useimmat varhaiset sosialistit tai marxistit eivät olleet tiukkoja antikolonialisteja. Ensimmäisiä kolonialismin arvostelijoita olivat uskonnolliset hahmot kuten 1500-luvulla elänyt espanjalainen piispa Bartolomé de las Casas, jota on kutsuttu ensimmäiseksi eurooppalaiseksi antikolonialistiksi. Kristilliset lähetystyöntekijät hänen jälkeensäkin arvostelivat usein imperialistiseen politiikkaan kuulunutta hyväksikäyttöä, orjuutusta ja rasismia.[46]
Adam Smith kirjoitti teoksessaan Kansojen varallisuus, että Britannian tulisi vapauttaa kaikki siirtokuntansa. Hän myös huomautti tämän olevan taloudellisestikin edullista Britannian kansalaisille keskimäärin, vaikka merkantilistisia etuoikeuksia saaneet kauppiaat jäisivät tappiolle.[47][48]
Historiallisen kolonialismin vastustusta esiintyy 2000-luvullakin. Kolonialismi on nähty rasismin ilmentymänä ja aiheuttajana, siihen osallistuneiden maiden tai yksilöiden osuudesta ja syyllisyydestä sortoon käydään keskustelua, ja protestoijat ovat vaatineet kolonialisteille pystytettyjä patsaita poistettaviksi.[49]
↑ abcKolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaajärjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa Helsingin Sanomat. 27.2.2018. Arkistoitu 27.2.2018.
.jpg)
