Sotien välisenä aikana Tšekkoslovakia oli Euroopan vauraimpia ja demokraattisimpia maita, mutta maassa oli myös suuri saksalaisväestö, jonka asemaa erityisesti Hitlerin Saksa pyrki hyödyntämään. Vuoden 1938 Münchenin sopimuksessa Tšekkoslovakian saksalais- eli sudeettialueet luovutettiin maata itseään kuulematta kansallissosialistiselle Saksalle. Vuonna 1939 Saksa miehitti loputkin Tšekkoslovakiasta ja maa pilkottiin Saksan, Unkarin ja Puolan kesken. Tšekkialueista tuli Saksaan kuulunut Böömin-Määrin protektoraatti ja Slovakiasta akselivaltoihin kuulunut nukkevaltio. Sodan loppuvaiheessa 1944–1945 neuvostojoukot valtasivat Tšekkoslovakian alueen, jonka itsenäisyys palautettiin, tosin ilman Karpaatto-Ukrainaa, jonka Neuvostoliitto painosti luovuttamaan 29. kesäkuuta 1945 Ukrainan SNT:lle. Kommunistit kaappasivat vallan 1948 ja liittivät maan sosialistiseen leiriin. Kommunistivalta kaatui vuonna 1989 ja vuodenvaihteessa 1992–1993 Tšekkoslovakia jakautui rauhanomaisesti Tšekin ja Slovakian valtioiksi.[1]
Tšekkoslovakian itsenäisyysjulistukseen liittyvä mielenosoitus PrahanVenceslauksen aukiolla 28. lokakuuta 1918.Tšekkoslovakia 1928–1938
Kun Tšekkoslovakian tasavalta perustettiin 1918 (myös Tšekko–Slovakia 1918–1920[2]) siihen liitettiin kaksi historialtaan hyvin erilaista aluetta: toisaalta historiallisesti Böömin kuningaskunnan yhteyteen kuuluneet maat (joita olivat Böömin lisäksi Määri ja osa Sleesiaa), toisaalta Slovakia ja Karpatorutenia. Böömin kuningaskunta oli keskiajalla ollut keskeinen osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, kun taas nykyisen Slovakian alue ja Karpatorutenia olivat kuuluneet Unkarin kuningaskuntaan. 1500-luvulla molemmista kuningaskunnista tuli Habsburgien valtakunnan osia. Kun Unkari sai vuonna 1867 tämän valtakunnan sisällä autonomisen aseman, Slovakia ja Karpatorutenia jäivät Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian unkarilaiselle puolelle, kun taas Böömin, Määrin ja Sleesian asioista päätettiin Wienissä.
Böömi, Määri ja Sleesia olivat 1900-luvun alussa Itävalta-Unkarin taloudellisesti kehittyneimpiä alueita. Kansallisuuksien väliset suhteet olivat kuitenkin jännittyneet. Alueen asukkaiden enemmistö oli tšekkejä, jotka vaativat laajempaa itsehallintoa tai jopa itsenäisyyttä, mutta etenkin Böömissä oli myös runsas saksalaisväestö sekä vuoristoisilla reuna-alueilla että Prahassa ja muissa suurissa kaupungeissa. Slovakkien ja ruteenien asuinalueet olivat puolestaan paljon köyhempiä ja kehittymättömämpiä.
Vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyissä hajoavasta Itävalta-Unkarista itsenäistyi Tšekkoslovakian tasavalta. Läheiset kielisukulaiset tšekit ja slovakit hakivat yhteisestä valtiosta suojaa suurempia naapurikansoja saksalaisia ja unkarilaisia vastaan (sekä Itävalta että Unkari vastustivat kiivaasti aluemenetyksiä uudelle slaavivaltiolle). Valtion virallisiksi kieliksi tulivat tšekki ja slovakki. Valtioon jäivät kuitenkin erittäin suuret saksalais- ja unkarilaisvähemmistöt, mikä aiheutti vakavia kiistoja eri kansallisuuksien välillä.
Maailmansotien välisenä aikana, jolloin suuri osa Euroopan valtioista joutui toinen toisensa jälkeen eriasteisten totalitaaristen hallitusten valtaan, Tšekkoslovakia oli toimiva parlamentaarinen demokratia. Maan presidenttinä sen perustamisesta lähtien toiminut Tomáš Masaryk jätti virkansa 85-vuotiaana vuonna 1935 ja häntä seurasi Edvard Beneš. Tšekkoslovakia vaurastui teollisuuden nopean kehityksen ansiosta, mutta käytännössä maata johdettiin Böömistä käsin ja tärkeimmät päätökset tehtiin Prahassa. Samaan aikaan Slovakia pysyi maatalousvaltaisena, monin paikoin suorastaan takapajuisena alueena, ja slovakit tunsivat jäävänsä osattomiksi yleisen elintason noususta.[3]
Tšekko-Slovakia (1938–1939)
Huhtikuussa 1938, muutamia päiviä sen jälkeen, kun Itävalta oli liitetty Saksaan (Anschluss), Adolf Hitler määräsi esikuntapäällikkönsä kenraali Wilhelm Keitelin aloittamaan uuden valtaussuunnitelman laatimisen, ja kohteena oli tällä kerralla Tšekkoslovakia. Tšekkoslovakia symboloi Hitlerille samanaikaisesti kahta hänen vihansa kohdetta: Habsburgien imperiumia ja vuoden 1918 Versailles’n rauhansopimusta. Saksa taivutteli 1938 länsivallat myöntymään Tšekkoslovakian saksalaisvähemmistön asuttamien sudeettialueiden liittämiseen Saksaan. Asiasta sovittiin Münchenin sopimuksella, jonka allekirjoittivat Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler, Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain, Ranskan pääministeri Édouard Daladier ja ItaliandiktaattoriBenito Mussolini. Tšekkoslovakialla ei ollut sopimusta tehtäessä edustajaa. Samalla Unkari miehitti Etelä-Slovakian sekä eteläosan Karpatoruteniasta ja Puola pienempiä kiisteltyjä raja-alueita. Muu Slovakia ja Karpatorutenia saivat itsehallinnon. Lokakuussa 1938 Hitler julisti sudeettialueet Saksalle kuuluvaksi maakunnaksi ja nimitti sen päälliköksi sudeettisaksalaisten separatistien johtajan Konrad Henleinin.[4]
Sopimuksen seurauksena Tšekkoslovakia menetti 28 160 km2:n laajuisen alueen[5], noin 20 prosenttia pinta-alastaan. Alueella asui noin 2 800 000 saksalaista, mutta myös 800 000 tšekkiä.
Menetetyt alueet olivat olleet Tšekkoslovakialle sekä taloudellisesti että sotilaallisesti erittäin tärkeitä, sillä siellä oli noin 60 % maan kivihiili- ja 80 % ruskohiilivaroista, 86 % kemikaali- ja 80 % sementtiteollisuudesta, 70 % rauta- ja terästeollisuudesta, 70 % sähköntuotannosta ja 50 % metsävaroista.[5] Uusi raja pirstoi pahasti myös maan rautatie-, maantie- ja puhelinlennätinverkoston.[5] Lisäksi maa tuli käytännössä puolustuskyvyttömäksi, sillä menetetyllä alueella olivat kaikki maan linnoituslaitteet.[5]
Münchenin sopimuksen jälkeen valtion nimi muutettiin muotoon Česko-Slovensko, ”Tšekko-Slovakia”.[6] Tässä jäljelle jääneessä Tšekkoslovakian osissa muodostui maan hallintoa dominoineille tšekeille maan sisäisesti koossa pitämiseksi tarve osoittaa yhteistyöhalua muidenkin kuin saksalaisten osalta.
Böömin ja Määrin protektoraatti ja Slovakian tasavalta (1939–1945)
Sopimuksen yhteydessä Hitler vakuutti, että tämän jälkeen Saksalla ei olisi enää mitään muita aluevaatimuksia. Kuitenkin jo seuraavan vuoden maaliskuussa Saksa miehitti maan tšekkiläisen osan ja liitti sen suoraan omaan hallintoonsa Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraattina. Slovakia puolestaan julistautui Saksan vaatimuksesta itsenäiseksi, mutta oli käytännössä Saksan ylivallan alainen nukkevaltio. Myös maan itäisin osa, Karpato-Ukraina, yritti maaliskuussa 1939 itsenäistyä, mutta joutui nopeasti Unkarin valloittamaksi. Vuoden 1939 aikana alkoivat alueella asuneiden juutalaisten ja romanien sekä muiden Hitlerin Saksan ”ali-ihmisiksi” luokittelemien etnisten ryhmien vainot.[7]
Kesäkuussa 1942 saksalainen Böömin ja Määrin valtakunnanprotektori Reinhard Heydrich kuoli tšekkiläisten vastarintataistelijoiden iskussa saamiinsa vammoihin. Saksalaiset miehittäjät kostivat teon erittäin julmasti hävittämällä Lidicen kylän maan tasalle. Kylä valikoitui kohteeksi sen vuoksi, että eräs attentaatin tekijöistä oli yöpynyt siellä. Kaikki kylän yli 15-vuotiaat miespuoliset asukkaat ammuttiin paikan päällä ja naiset ja lapset vietiin keskitysleireihin.[8]Toisen maailmansodan aikana sai surmansa kaikkiaan liki 365 000 tšekkiä ja slovakkia eli noin 2,4 prosenttia maan väestöstä.[9]
Toisen maailmansodan lopulla 1945 pääasiassa neuvostoliittolaiset joukot vapauttivat tasavallan saksalaisten miehityksestä. Myös sudeettialueet liitettiin takaisin Tšekkoslovakiaan, ja niiden koko saksalaisväestö (3 miljoonaa) karkotettiin maasta ja arviolta 30 000 teloitettiin.[10] Sitä vastoin maan entinen itäisin osa Karpatorutenia joutui Neuvostoliitolle ja liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Tšekkoslovakian pakolaishallitusta sodan ajan Lontoossa johtanut Edvard Beneš palasi Prahaan ja vuonna 1946 järjestettiin Tšekkoslovakian ensimmäiset sodanjälkeiset parlamenttivaalit, joissa kommunistit saivat noin 40 prosentin kannatuksen. Beneš jatkoi presidenttinä ja kommunistien johtaja Klement Gottwald muodosti uuden hallituksen.[11]
Kommunistit tekivät vallankaappauksen lyhyen demokraattisen vaiheen jälkeen 1948 ja liittivät maan kansandemokratiana Neuvostoliiton johtamaan itäblokkiin. Maa liittyi Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon ja Varsovan liittoon. Maassa kuitenkin kyti ajatus suuremmasta itsenäisyydestä. Vuonna 1968 Tšekkoslovakian kommunistisessa puolueessa pääsi valtaan vapaamielisempiä henkilöitä. Puoluejohtaja Alexander Dubčekin Prahan keväänä tunnetut uudistukset ”ihmiskasvoisen sosialismin” rakentamiseksi koettiin Neuvostoliitossa ja muissa liittolaismaissa uhkana. Niinpä Varsovan liiton maat (lukuun ottamatta Romaniaa) miehittivät 21. elokuuta Tšekkoslovakian, ja valtaan asetettiin Neuvostoliitolle myötämielisempi hallitus. Miehitys tunnetaan nimellä Tšekkoslovakian kriisi.
Miehityksen jälkeen enimmät Prahan kevään aikana toteutetut uudistukset peruutettiin ja alkoi niin sanottu olosuhteiden normalisoinnin kausi. Vuoden 1969 alussa kuitenkin toteutettiin jo aiemmin aloitettu hanke maan muuttamisesta liittovaltioksi, jonka osavaltioita olivat Tšekki ja Slovakia.
Kommunistivalta sortui laajojen mielenosoitusten jälkeen rauhanomaisesti loppuvuonna 1989 (niin sanottu samettivallankumous). Huhtikuussa 1990 valtion viralliseksi nimeksi tuli Tšekin ja Slovakian liittotasavalta.[12] Kesäkuussa 1990 pidetyissä parlamenttivaaleissa kommunistit menettivät valta-asemansa ja saivat vain 13 prosentin kannatuksen, kun taas samettivallankumouksen organisoinut Kansalaisfoorumi voitti yli puolet parlamenttipaikoista. Sen sijaan muissa Itä-Euroopan entisissä kansandemokratioissa hyvin menestyneet kristillisdemokraatit saivat Tšekkoslovakiassa kommunistejakin heikomman kannatuksen. Vuonna 1990 Tšekkoslovakian johdossa olivat presidentti Václav Havel, parlamentin puhemies ja vuoden 1968 Prahan kevään sankari Alexander Dubček, sekä kommunistisesta puolueesta eronnut pääministeri Marián Čalfa. Maan suurimmiksi tulevaisuuden haasteiksi arvioitiin talouselämän jälkeenjääneisyyden ja mittavien ympäristövahinkojen korjaaminen.[13] Tammikuussa 1991 Tšekkoslovakia hyväksyttiin Euroopan neuvoston jäseneksi.[14] Helmikuussa 1992 Tšekkoslovakia ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvästä naapuruudesta, mutta Tšekkoslovakian pettymykseksi Saksa ei vieläkään julistanut vuoden 1938 Münchenin sopimusta alusta alkaen laittomaksi.[15]
Jo syksyllä 1991 osoittautui, että samettivallankumouksen luoma Tšekkoslovakian kansallinen yhtenäisyys oli haihtunut. Etenkin Slovakiassa kansallisuusaate oli alkanut täyttää kommunismin jättämää tyhjiötä. Slovakian äänekäs kansallismielinen vähemmistö vaati järjestämissään mielenosoituksissa täyttä itsenäisyyttä, ja maltillisemmatkin slovakit tunsivat elävänsä Prahan ”köyhällä takapihalla” ja toivoivat ainakin laajempaa itsemääräämisoikeutta. Toisaalta myös osa tšekeistä oli alkanut pitää slovakkeja taakkana, josta oli enemmän kustannuksia kuin hyötyä. Talouselämän modernisointi, jolle etenkin tšekit halusivat vauhtia, aiheutti ongelmia Slovakiassa, jossa oli runsaasti neuvostoajalta periytynyttä raskasta ja vanhanaikaista teollisuutta. Kesään 1992 mennessä työttömyys nousi Slovakiassa liki 13 prosenttiin, mikä oli tuntuvasti enemmän kuin muualla maassa. Tšekkoslovakian lopullinen hajoamisprosessi käynnistyi kesäkuussa 1992 pidetyissä parlamenttivaaleissa, joissa menestyivät tšekkien ja slovakkien kansallismieliset puolueet. Tšekkoslovakian yhtenäisyyttä kannattanut presidentti Havel erosi virastaan heinäkuussa 1992. Erityisen pettyneitä maan hajoamiseen olivat Slovakiassa asuneet noin puoli miljoonaa unkarilaista, koska Slovakian uusi perustuslaki vei heiltä vähemmistökansallisuuden aseman.[16] Liittovaltio pysyi koossa vain vuoden 1992 loppuun; 1. tammikuuta 1993 se jakaantui niin sanotussa samettierossaTšekiksi ja Slovakiaksi. Maassa oli ennen hajoamista noin 15,5 miljoonaa asukasta.[17]
Tšekkoslovakia saavutti menestystä myös talviurheilun saralla. Jääkiekossa maa voitti useita mitaleita olympialaisissa ja MM-kilpailuissa. Sittemmin molemmat seuraajavaltiot ovat jatkaneet jääkiekossa maailman huipputasolla, Tšekki on voittanut yhden olympiakullan ja kuusi maailmanmestaruutta, Slovakia yhden maailmanmestaruuden. Mäkihypyssä olympiakultaa voitti Jiří Raška 1960-luvulla.
↑ Kimmo Kiljunen: Valtiot ja liput, s. 133. Helsinki: Otava, 2002.
↑ Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 513. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
↑ abcdWilliam L. Shirer: ”Münchenin seuraukset”, Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I: Kansallissosialistisen Saksan historia, s. 484. Suomentanut Tapio Hiisovaara. Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6633-5
↑ Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 79–86. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
.svg)
.jpg)
