Vaikka zaibatsuja oli olemassa 1800-luvulta saakka, termi tuli yleiseen käyttöön vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Määritelmänsä mukaan zaibatsut olivat suuria suvun hallitsemia monopoleja, jotka koostuivat huipulla olevasta holdingyhtiöstä, täysin zaibatsun omistuksessa olevasta varoja hankkivasta pankista ja useista teollisuutta harjoittavista tytäryhtiöistä, jotka hallitsivat tiettyä osaa markkinoista joko yksinään tai omien tytäryhtiöidensä kautta.lähde?
Vaikka termiä käytettiin joskus esimerkiksi Yhdysvalloissa 1980-luvulla viittaamaan suuriin japanilaisiin yrityksiin, Japanissa sitä käytetään ainoastaan historiallisessa kontekstissa.lähde?
Merkitys
Zaibatsut olivat Japanin keisarikunnan talouden ja politiikan ytimessä, osin merkittävien ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden kautta.[1] Niiden oli 1920-luvulla mahdollista kontrolloida hallitusta, ja ne pyrkivät pitämään maan olot vakaina ja laajentamaan taloudellista vaikutusvaltaa Aasiassa rauhanomaisin keinoin.[3]
Rikken Seiyūkai -puoluetta pidettiin Mitsui-ryhmän laajentumana, ja ryhmällä oli myös vahvat yhteydet keisarillisen Japanin armeijaan. Samoin Rikken Minseitō oli yhteydessä Mitsubishi-ryhmään, kuten myös keisarillisen Japanin laivasto.lähde? Puoluejärjestelmä ja parlamentti toimivat zaibatsuille välineinä pysyä perillä kansan mielipiteestä.[1] Toisen maailmansodan alkuun mennessä neljällä suurella zaibatsulla oli suoraan hallussaan yli 30 prosenttia Japanin kaivos-, kemian- ja metalliteollisuudesta ja lähes 50 prosenttia kone- ja laitemarkkinoista, merkittävä osa ulkomaankauppalaivastosta ja 60 prosenttia pörssistä.lähde?
Sekä vasemmisto että oikeisto suhtautuivat epäilyksellä zaibatsuja kohtaan 1920- ja 1930-luvuilla. Vaikka maailma oli vajonnut taloudelliseen lamaan, zaibatsut kukoistivat valuuttaspekulaatioiden, halvan työvoiman ja armeijan hankintojen kautta.lähde? Asiat kärjistyivät Ketsumeidan-välikohtauksessa maaliskuussa 1932, kun Mitsuin johtaja Dan Takuma ja Rikken minseitōn johtaja Junnosuke Inoue murhattiin.[4] Tämän jälkeen zaibatsut yrittivät parantaa julkista kuvaansa hyväntekeväisyystyön avulla.lähde?
Japanin siirryttyä 1930-luvulla sotilashallintoon zaibatsut saatiin tuottoisilla sopimuksilla vähitellen houkuteltua tuottamaan sotilasmateriaaleja.[5]
Miehitetyssä Japanissa toisen maailmansodan jälkeen zaibatsuja yritettiin hajottaa. Yhdysvaltalaiset pitivät zaibatsuja osoituksena Japanin taloudellisesta imperialismista: militaristien ja zaibatsujen tavoitteet olivat olleet samat, vaikka keinot erosivatkin toisistaan. Vaurauden keskittymistä harvoille oligarkeille pidettiin myös maan demokratisoitumisen kannalta haitallisena. Zaibatsujen hajottamiseen liittyi kuitenkin monia käytännön ongelmia, ja niitä vastaan kohdistetut toimet onnistuivat vain osittain.[1] Vuoteen 1949 mennessä liiketoiminnan jakautuminen pienten ja suurten yritysten välille oli palannut lähes samoihin lukuihin kuin vuonna 1939. Tämä oli myös tapahtunut vain kolmessa vuodessa, eli paljon nopeammin kuin sotaa edeltävillä zaibatsuilla, joilla oli kestänyt parikymmentä vuotta vastaavan markkinaosuuden saavuttamisessa.[6] Japanin talouden nykyiset löyhemmät keiretsu-yritysryhmät eroavat silti huomattavasti entisistä zaibatsuista.[2]
Karan, Pradyumna Prasad; Gilbreath, Dick: Japan in the 21st Century: Environment, Economy, and Society. University Press of Kentucky, 2005. ISBN 9780813191188Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Siniawer, Eiko Maruko: Ruffians, Yakuza, Nationalists: The Violent Politics of Modern Japan, 1860–1960. Ithaca/London: Cornell University Press. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
