Albert oli lapsena sairaalloinen ja hänet jätettiin usein kuninkaallisen lastenhoitajan hoiviin. Hän kärsi vakavasta änkytyksestä. Hänen puheterapeutikseen hankittiin australialainen Lionel Logue. Tämän avulla hän sai änkytyksensä vähenemään siedettäväksi vuoteen 1927 mennessä, jolloin prinssi piti avajaispuheen Australian parlamentissa.[1] Yrjö ja Longue pysyivät läheisinä ystävinä loppuun asti ja Yrjö nimitti tämän Royal Victorian Order -ritarikuntaan vuonna 1944.[2] Lisäksi hänet pakotettiin kirjoittamaan oikealla kädellä, vaikka hän oli vasenkätinen.[3][4] Lisäksi hän kärsi kroonisista vatsavaivoista ja pihtipolvista, joiden takia hän joutui käyttämään tukia.
Vuonna 1920 Albert sai Yorkin herttuan, Invernessin jaarlin ja Killarneyn paronin arvonimet ja alkoi edustaa isäänsä kuninkaallisissa velvollisuuksissa.
Hän nai lady Elizabeth Bowes-Lyonin 26. huhtikuuta 1923 Westminster Abbeyssa.[5] Juuri perustettu radioyhtiö BBC olisi halunnut tallentaa ja lähettää tilaisuuden, mutta arkkipiispan mielestä avioliittoon vihkiminen ei sopinut radio-ohjelmaksi.[6] Lady Elizabethista tuli avioiduttuaan Yorkin herttuatar. Pariskunta sai kaksi lasta, jotka olivat Elizabeth, eli tuleva kuningatar Elisabet II (1926–2022), ja prinsessa Margaret (1930–2002).[7]
Kuninkaaksi
Kuningas Yrjö V kuoli 20. tammikuuta 1936 ja Albertin veli, prinssi Edward nousi valtaistuimelle ottaen nimen Edvard VIII. Hän oli naimaton, joten Albert oli seuraavana perintöjärjestyksessä. Edvard VIII kuitenkin luopui kruunusta 11. joulukuuta 1936 mennäkseen naimisiin eronneen Wallis Simpsonin kanssa. Albertista tuli nyt kuningas vasten tahtoaan, ja hänen sanotaan itkeneen tuntikausia äitinsä kuningatar Maryn luona kuultuaan veljensä päätöksestä.
Albert otti hallitsijanimekseen Yrjö VI. Kruunaus tapahtui 12. toukokuuta 1937.[7]
Toisen maailmansodan alla kuningaspari otti aluksi sovittelevan asenteen Adolf Hitleriä kohtaan ja tuki Neville Chamberlainia hänen palattuaan neuvottelemasta Münchenin sopimusta 1938. Chamberlainin esiintyminen yhdessä kuningasparin kanssa Buckinghamin palatsin parvekkeella raivostutti myöntyväisyyslinjan vastustajat.[8] Kun alahuone pakotti Chamberlainin eroamaan, kuningas antoi vastahakoisen tukensa Churchillille. Kuitenkin sodan aikana kuningas kehitti läheisen suhteen pääministeri Winston Churchillin kanssa.[5][7]
Vuonna 1939 kuningaspari vieraili Kanadassa ja Yhdysvalloissa ensimmäisinä hallitsevina brittimonarkkeina.[5] Kun sota syttyi Yrjö VI ja kuningatar Elisabet päättivät jäädä Lontooseen, eivätkä paenneet Kanadaan, kuten suositeltiin.[7] Virallisesti he asuivat koko ajan Buckinghamin palatsissa, mutta pakenivat pommituksia Windsorin linnaan, jossa heidän lapsensa olivat koko sodan ajan. Eräässä pommituksessa myös Buckinghamin palatsi sai osuman ja muun muassa sen kappeli tuhoutui täysin.
Hänen hallituskaudellaan brittiläinen imperiumi mureni. Intiasta tuli ensimmäisenä itsenäinen dominio.
Yrjö VI piti Intian keisarin arvonimeä Intian tasavallaksi julistamiseen asti 1950. Irlannin parlamentti, Oireachtas Éireann, sääti 1948 lain, joka 18. huhtikuuta voimaan tullessaan muutti Irlannin valtiomuodon tasavallaksi. Intian päätös 1950 tunnustaa Yrjö VI kansainyhteisön pääksi lisäsi tämän arvonimen kuninkaallisiin arvonimiin.
Sodan jälkeen kuninkaan terveys heikkeni. Monet hänen terveysongelmistaan on yhdistetty tupakointiin,[9] mutta myös sodan ja jälleenrakennusajan rasituksilla on sanottu olleen osansa. Yrjö VI kuoli 6. helmikuuta 1952 ja hänet haudattiin 15. helmikuuta Pyhän Yrjön kappeliin Windsorin linnassa.[5]
↑Edgar, Suzanne: Lionel George Logue (1880–1953). Canberra: National Centre of Biography, Australian National University. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.12.2023). (englanniksi)
.jpg)
.svg){kind=small}
