Islamin symbolina käytetään usein kuunsirppiä joskaan sillä ei ole yhtä keskeistä asemaa kuin kristityille ristillä tai juutalaisille Daavidin tähdellä.
Sunnalaisuus on islaminuskon pääsuuntaus, johon kuuluu noin 80–90 prosenttia maailman noin 1,6 miljardista muslimista.[1][2]Sunna tarkoittaa profeetan esikuvaa, jonka kautta on annettu Jumalan laki. [3] Sunnalaisuus kehittyi klassiseen muotoonsa varhaisella 900-luvulla. [4]
Ei ollut heti selvää, että juuri sunnalaisuudesta tulisi islamin johtava suuntaus. Vielä 900-luvulla näytti siltä, että šiialaisuus perii voiton, sillä vuonna 945 Iranista tullut šiialainen Ahmad ibn Buya valloitti Bagdadin ja julistautui abbasidikalifien suojelijaksi. Samaan aikaan Egyptinfatimidit olivat šiioja.[5] Käänne tapahtui tuhatluvulla, kun turkkilaisetseldžukit (pääkaupunkeina mm. Nishapur ja Merv) loivat keskiaasialaisen Seldžukkien jättivaltakunnan, joka oli rajoiltaan lähellä sassanidien entistä valtiota. He karkottivat buijidit Bagdadista ja asettuivat vuorostaan kalifin suojelijoiksi. Keski-Aasiasta tullut valloitus varmisti sunnien valta-aseman ja muovasi islamin nykyiseen muotoonsa.[5]Seldžukit perustivat madrasa-laitoksen varmistamaan oikeaoppisten sunnalaisten virkamiesten ja pappien koulutuksen.[6]
Sunnalaisuus eroaa islamin toisesta päähaarasta šiialaisuudesta vain muutamissa asioissa. Erot ovat kuitenkin niin suuria, että esimerkiksi yhteiset rukoushetket ovat mahdottomia. Suuntaukset voivat ajoittain pitää toisiaan vääräuskoisina. Sunnien ja shiiojen välillä esiintyy tämän takia väkivaltaisuuksia.
Luultavasti tärkein teoreettinen ero on kysymys maallisen ja uskonnollisen vallan suhteesta. Sunnalaisuuteen kuuluu oppi uskovien komentajasta, yhdestä ainoasta kalifista, jolla ei kuitenkaan ole uskonnollista valtaa.[7] Šiialaisuudessa sekä maallinen että uskonnollinen valta kuuluu samalle henkilölle eli imaamille. Nykyisin imaami on šiialaisuudessa kuitenkin kätkeytynyt.
Symbolisella tasolla näkyvin ero on, että sunnien teologiassa ei korosteta Muhammedin ottopojan Alin asemaa, kuten tapahtuu šiialaisuudessa, jonka uskontunnustukseen Ali on lisätty. [8] Myös Alin poika Husain ibn Ali on šiialaisuudessa erityisasemassa. Šiiat viettävät hänen muistokseen Ašura-juhlaa, joka on šiiojen tärkein vuosittainen juhla.
Sunnalaisuudessa šarian tulkinta kuuluu tasapuolisesti uskonoppineille, ulamalle eli viisaille miehille. Tehtävään pätevöityminen ei tapahdu suorittamalla muodollisia tutkintoja vaan opiskelemalla islamilaista lakia ja saavuttamalla luottamusta ja mainetta muslimien keskuudessa.[9] Šiialaisuus on hierarkkisempi niin, että papiston huipulla ovat ajatollahit ja mardzat ja kaikkein korkeimmalla kätkeytynyt imaami.
Uskonnonharjoituksessa on mikroskooppisia eroja. Sunnit rukoilevat viisi kertaa päivässä, šiiat voivat yhdistää rukousajat kolmeksi. Paaston ajoituksessa käytetty valoisuuden arviointi voi poiketa puolella tunnilla.[10]
Sunnien ja šiiojen hadith-kokoelmat poikkeavat hieman toisistaan ja šarian määräykset ovat osittain erilaisia. Šiiat hyväksyvät ainoastaan valikoiden omakseen sunnien kuuden kirjan kokoelman.
Sunnalaisuudella ei ole virallista kuvasymbolia, ja se on muutenkin ikonoklastinen eli kuvakielteinen. Abbasidien symboleina olivat mustat liput. Islamin epäviralliseksi symboliksi nousi puolikuu. Se oli peräisin turkkilaisten Osmanien valtakunnasta, ei islamin varhaiskaudelta.
Maḏhab (arab.مذهب, monikko arab.مذاهب, maḏāhib) on arabiankielinen termi, joka viittaa islamilaiseen lakikoulukuntaan (fiqh). Islamissa vaikuttaa viisi suurta koulukuntaa, joiden katsotaan olevan keskenään yhdenvertaisia. Ne ovat:
Sunnien tärkeimmät hadith-kokoelmat ovat niin sanotut kuusi kirjaa (Kutub as-Sittah). Koraanin ohella ne muodostavat sunnien pyhien kirjoitusten tärkeimmän koosteen, jonka tulkinta kuuluu ainoastaan uskonoppineille. Kokoelma vakiintui vasta 1100-luvulla, jolloin viimeinen kirjoittaja, Ibn Majah, hyväksyttiin mukaan.[11] Kuusi kirjaa ovat:
Sunnimuslimeilla ei ole Suomessa omaa kattojärjestöä kuten šiioilla. Vuoden 1990 jälkeen alkanut muuttoliike on tuonut Suomeen sunneja muun muassa Somaliasta, Irakista ja Afganistanista. Yhdysvaltalaisen PEW tutkimuskeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2016 yhteensä 150 000 muslimia, joista suurin osa sunneja.[13]
Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sacred Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0. (englanniksi)
Melchert, Christopher: Book Reviews. Islamic Law and Society, 1999, 6. vsk, nro 2, s. 272–275. Artikkelin verkkoversio.
↑sunnismoDizionario di Storia. 2011. Treccani. Viitattu 8.9.2022.
↑Sanalla sunna viitataan ʾahlu s-sunnaan (arab.أهل السنة) eli tradition kansaan tai ryhmään. Sana sunna (arab.سنة) merkitsee islamissa erityisesti profeetta Muhammedin traditiota. Sunneja kutsutaan myös ʾahlu s-sunna wa-ǧamaaʿaksi (arab.أهل السنة والجماعة, Yhteisön ja tradition seuraajiksi), jolla viitataan sunnien yhtenäisyyteen.
↑Orientalisti K-H.Ohlig on esittänyt teorian, että Ali olisi ollut kehittyvän islamin ensimmäinen arabiprofeetta ennen Muhammedia, mutta joutunut sitten Muhammedin varjoon ja jäänyt keskeiseksi hahmoksi enää shiialaisuuteen.
↑Jonathan Bloom & Sheila Blair: Islam. A Thousand Years of Faith and Power, s. 55. Yale University Press, 2002.