↑Vuoden 1919 hallitusmuodon 23 §:n 5. momentin mukaan määräpäivän sattuessa pyhäpäiväksi oli seuraavaa arkipäivää pidettävä määräpäivänä. Tätä oli sovellettava vuonna 1925, koska 1.3.1925 sattui sunnuntaiksi.
Vuonna 1987 Mitä Missä Milloin -vuosikirjan toimituksen kokoama raati valitsi Ståhlbergin yhdeksi Suomen itsenäisyyden ajan 70 vaikuttajasta.[3]Yleisradion vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Ståhlberg valittiin kaikkien aikojen 47. suurimmaksi suomalaiseksi.[4]
Ståhlberg syntyi Suomussalmella 28. tammikuuta 1865 ja oli perheensä viidestä lapsesta kolmas. Hänen isänsä oli apupappi Johan Gabriel (Janne) Ståhlberg ja äitinsä Amanda Gustafva Castrén. Myöhemmin perhe muutti Alavieskaan ja Haapajärvelle, joissa Janne toimikappalaisena. Poika nimettiin kasteessa Carl Johaniksi. Nimi kuitenkin vääntyi kouluaikana muotoon Kaarlo Juhana. Ylioppilasaikanaan Ståhlbergia alettiin kutsua Kaarlo Juhoksi.[5]
Ståhlberg kuului molempien vanhempiensa kautta pohjoispohjalaisiin pappis- ja virkamiessukuihin. Ståhlbergin isä kuoli 41-vuotiaana 1873, kun poika oli vasta kahdeksanvuotias,[5] äiti menehtyi vuonna 1907.[6]
Ståhlberg kävi koulua Oulun suomalaisessa yksityislyseossa ja oli luokan paras oppilas koko kouluajan. Hän myös kirjoitti konventin lehteen ja toimi sen päätoimittajanakin. Rehtori kuvaili häntä koulun matrikkelissa sanoin spes nostratium et decus (suom. meikäläisten toivo ja kaunistus). Ylioppilastutkinnosta hän sai arvosanan laudatur vuonna 1884. Hän suoritti Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatin tutkinnon ja eteni sen jälkeen kohti varsinaista päämäärää eli molempain oikeuksien kandidaatin tutkintoa. Sen Ståhlberg suoritti 1889.[5]
Valtiopäivämies, senaattori, presidentti – ja valtion virkamies
Ståhlberg työhuoneessaan.
Ståhlberg erotettiin 6. huhtikuuta 1903 senaatin protokollasihteerin virasta, kun hän ajautui senaatin kanssa kiistaan laillisuuskantansa takia.[7]
Ståhlberg toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuodet 1908–1918. Ståhlberg oli liberaali poliittisen uransa alusta elämän loppuun asti. Hänen sosiaaliliberaalille ajattelulleen oli keskeistä kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sosiaaliset uudistukset sekä kaikkien kansankerrosten liittäminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen johtohenkilöitä ja puolueen sosiaaliliberaalin siiven eli ”varpusten” henkinen johtaja. Sääty-yhteiskunnan aikana hän oli Haminan kaupungin edustaja porvarissäädyssä valtiopäivillä 1904–1905.[8] Keväällä 1905 Ståhlberg kannatti muusta porvarissäädystä poiketen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta miehille talonpoikais- ja porvarissäädyn vaaleissa. Ståhlberg oli myös senaattori ja toimi niin sanotun Mechelinin senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä (eli kauppa- ja teollisuusministerinä) 1905–1907. Hän kuitenkin erosi toimestaan, koska ei hyväksynyt jyrkkää alkoholinkieltolakia. Eduskunta muotoili kieltolain, vaikka asia olisi kuulunut kauppa- ja teollisuustoimialan piiriin. Venäläistämispolitiikan suhteen Ståhlberg kannatti passiivista perustuslaillista vastarintaa.
Ståhlberg toimi eduskunnan puhemiehenä 1914–1917. Hän oli keskeinen tasavaltalaisten johtohenkilö myös Suomen itsenäistymisen jälkeen. Ståhlberg muun muassa vastusti jyrkästi vuoden 1918 kuningaskuntahanketta. Hän oli 1918 perustetun Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti. Ståhlberg vaikutti perustuslakikomitean puheenjohtajana merkittävästi Suomen uuden perustuslain (vuoden 1919 hallitusmuoto) sisältöön. Hänet valittiin 25. heinäkuuta 1919 ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi maltillisen oikeiston ja vasemmiston äänillä eduskunnan suorittamassa vaalissa. Merkittävin vastaehdokas oli C. G. E. Mannerheim. Vaikka Ståhlberg sai vaalissa suuren äänten enemmistön (143 ääntä 197 annetusta), oli Mannerheim niin monen vaikutusvaltaisen suomalaisen sankari, että asetelma varjosti Ståhlbergin asemaa.[9]
Ståhlberg toimi presidenttinä vuodet 1919–1925. Presidenttikauden keskeisiä ongelmia olivat Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt, vuoden 1921 suojeluskuntakriisi ja ristiriidat kommunistien kanssa. Tapahtumien yhteydessä Ståhlbergin ja hänen perheenjäsentensä henkeä uhattiin. Vuosina 1906–1925 Ståhlberg oli keskeisesti mukana rakentamassa perustaa suomalaiselle parlamentarismille, joka on kestänyt vähäisin muutoksin 2000-luvulle asti.
Ulkopolitiikan saralla Ståhlberg oli kokematon – kuten muutkin silloiset suomalaiset. Hänen ulkopoliittinen luottamusmiehensä oli Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana ja Lontoon-kirjeenvaihtajana toiminut Rudolf Holsti. Pitkäaikaisena ulkoministerinä Holsti ei kannattanut puolueettomuutta vaan halusi Suomen turvautuvan länsivaltoihin, ennen muita Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Kun tämä pyrkimys ei saavuttanut vastakaikua poliittisissa piireissä, Holsti siirtyi kannattamaan yhteistyötä Baltian maiden ja Puolan kanssa. Keväällä 1922 Holsti allekirjoitti Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan edustajien kanssa niin kutsutun reunavaltiosopimuksen eli Varsovan sopimuksen. Ståhlberg kannatti Holstia ja tämän tekemää sopimusta mutta jätti sopimuksen kohtalon eduskunnan ratkaistavaksi. Eduskunta kuitenkin hylkäsi sopimuksen ja antoi Holstille epäluottamuslauseen; oikeisto pelkäsi Saksan ja vasemmisto Neuvosto-Venäjän reaktioita.[9]
Poliittisten puolueiden tehtäväksi jäi Ståhlbergin luoman valtiosäännön soveltaminen käytäntöön. Valtiosääntö antoi presidentille laajat valtaoikeudet, mutta samalla presidentti jäi valtakeskuksena yksinäiseksi ja eristetyksi. Ståhlberg ei myöskään ollut niin luja johtohahmo, että olisi arvovallallaan ollut luomassa tahtonsa mukaista poliittista käytäntöä. Suomen sisäpolitiikka oli 1920-luvulla pirstoutunutta, eikä itsestään selvää johtavaa puoluetta ollut. Yhteistyö puolueiden kesken sujui tahmeasti ja hallitukset olivat lyhytikäisiä. Presidentti ei voinut sitoutua entiseen puolueeseensa, vaan hänen oli ylitettävä puoluerajat ja suhtauduttava objektiivisesti kaikkiin eduskuntaryhmiin. Ståhlbergin suhde puoluejohtajiin jäi etäiseksi ja muodolliseksi. SDP:n puheenjohtajana Ståhlbergin kaudella toiminut Väinö Tanner kertoi muistelmissaan, että Ståhlberg oli hänen tuntemistaan presidenteistä ainoa, jonka eteen astuessaan tunsi tulleensa majesteetin luo.[9]
Ståhlbergin presidenttikaudella istui kaikkiaan seitsemän hallitusta, joista vain kahdella oli takanaan eduskunnan enemmistö. Ståhlbergin oma kädenjälki näkyi siinä, että viidestä pääministeristä – Aimo Cajander ja Juho Vennola johtivat kahta hallitusta – peräti neljä oli professoreja (Cajanderin ja Vennolan lisäksi Rafael Erich ja Lauri Ingman). Ministerinsalkkujen jaossa Ståhlberg itse oli kiinnostunut lähinnä ulko- ja puolustusministerin paikoista, mutta hänen toiveitaan ei aina noudatettu. Kahdesti Ståhlberg joutui nimittämään virkamieshallituksen, kun puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen hallituspohjasta. Lujuutta presidentti osoitti, kun hän tammikuussa 1924 erotti Kallion hallituksen: hallitus vastusti eduskunnan hajottamista. Muutoin Ståhlberg ei pyrkinyt vahvaksi presidentiksi vaan käytti valtaoikeuksiaan säästeliäästi, jopa varovasti.[9]
Ståhlbergin virkakaudella tasavallan presidentin ensimmäiseksi virka-autoksi hankittiin saksalainen Mercedes-Benz vuonna 1920. Autolla matkustettiin lähinnä Helsingin ympäristössä, maakuntamatkansa presidentti teki enimmäkseen junalla. Lyhyitäkin edustusmatkoja kertyi kuitenkin niin runsaasti, ettei yksi auto riittänyt vaan toiseksi virka-autoksi ostettiin italialainen Fiat vuonna 1925.[10]
K. J. Ståhlberg oli ensimmäinen Suomen tasavallan presidentti, ja hänet olisi voitu valita toiselle kaudelle vaalissa 1925. Ståhlberg ei kumminkaan suostunut ehdokkaaksi, sillä hän halusi varjella demokratiaa pitkäaikaisilta johtajilta Suomen suhteellisen presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Vuosien 1931 ja 1937 presidentinvaaleissa hän sai 149 ja 150 ääntä 300:sta. Ståhlberg oli ehdokkaana vielä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa vuonna 1946.
Ståhlberg täytti 80 vuotta tammikuussa 1945. Hänen kunniakseen järjestettiin Helsingin messuhallissa suuri kansalaisjuhla, jota isännöi tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim. Juhlassa mukana olleiden käsityksen mukaan Ståhlbergin ja Mannerheimin keskinäinen kauna neljännesvuosisadan takaisen valtiomuototaistelun ajoilta näytti unohtuneen. Hallitus oli edustettuna pääministeri J. K. Paasikiven johdolla tilaisuudessa, ja juhlapuheen piti oikeusministeri Urho Kekkonen.[13]
Keväällä 1948 Stalin ehdotti Suomelle ystävyys- ja avunantosopimusta. Silloinen presidentti J. K. Paasikivi kääntyi edeltäjänsä Ståhlbergin puoleen ja pyysi tätä asiantuntijajäseneksi Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan, joka oli lähdössä Moskovaan. Ståhlberg kieltäytyi ja varoitti aluksi, ettei neuvotteluihin tulisi edes ryhtyä: hän epäili että Neuvostoliitto pyrkii tekemään Suomesta Baltian maiden tapaisen satelliittivaltion. Vuoden 1950 presidentinvaalin alla kaavailtiin poikkeuslakia, jolla olisi jatkettu J. K. Paasikiven virkakautta eduskunnan suorittamalla vaalilla. Ståhlberg tuohtui ja tuomitsi tällaiset aikeet: Hän lähetti Paasikivelle kirjeen jossa sanoi: "Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota."[14]
Ståhlberg tuli poliittiseen julkisuuteen ilman sukulaisia ja suosijoita, aivan samoin kuin J. K. Paasikivi. Hän oli köyhän kappalaisperheen poika, joka herätti Oulun lyseossa suurta huomiota epätavallisella lahjakkuudellaan. Valmistumisen jälkeen Ståhlberg matkasi jalkaisin Helsingistä Ouluun. Matkalla hän samalla tutustui suomalaisen työväen ongelmiin. Kokemus muokkasi nuoren poliitikon maailmankuvaa ja loi pohjan hänen polittiselle ajattelulleen, joka tähtäsi sosiaalisiin uudistuksiin.
Ståhlberg sai odottaa pitkään ennen kuin hän pääsi poliittisen toiminnan keskiöön. Tähän saattoi vaikuttaa se, että samassa puolueessa toimi juristikollega P. E. Svinhufvud, joka oli henkilönä karismaattinen ja poliitikkona hyvin määrätietoinen. Ståhlberg oli kansanvaltaisuuden puolestapuhuja mutta ei kansan hurmaaja. Hän oli pohjimmiltaan melko ujo ja kärsi lievästä puheviasta. Samalla areenalla esiintyi vuodesta 1918 lähtien myös kenraali C. G. E. Mannerheim. Näiden merkkihenkilöjen välit lienevät pysyneet korrekteina mutta molemminpuolisesta arvostuksesta huolimatta etäisinä.
Sekä ennen vuoden 1918 tapahtumia että niiden jälkeen Ståhlberg oli henkilö, joka jakoi mielipiteet. Itsenäistyvässä maassa hän oli moniin muihin verrattuna varovainen, ja väitettiin että hän suhtautui jääkäriliikkeeseen epäillen – olihan kyse oikeastaan siitä, että suomalaisia liittyisi vihollisen armeijaan samalla kun oltiin sotatilassa. Presidenttikautensa aikana Ståhlberg joutui toistuvasti koviinkin yhteenottoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa.
Kun Lapuan liike ja sen kannattajat nousivat Suomen sisäpolitiikan vahvaksi tekijäksi, he ottivat Ståhlbergin silmätikukseen. Ståhlbergillä oli liberaaleja näkemyksiä, ja hän kannatti vankkaa laillisuuslinjaa. Sen tähden häntä pidettiin porvariston oikean laidan vastustajana, joita nimiteltiin ”patkuleiksi”. Presidentinvaalissa vuonna 1931 Ståhlberg hävisi Svinhufvudille, joka oli voimakkaan oikeiston suosikki. Joidenkin kannattajiensa pettymykseksi Svinhufvud kuitenkin asettui laillisuuden takuumieheksi Mäntsälän kapinan yhteydessä.
Ståhlberg ei pitänyt matkustamisesta eikä valtiovierailuista, ja niinpä hän ei kutsuista ja kehotuksista huolimatta tehnyt presidenttikautensa aikana yhtään vierailua ulkomaille. Itsenäisen Suomen ensimmäinen virallinen valtiovieras oli Viron valtionpäämiesKonstantin Päts toukokuussa 1922. Hän oli myös ainoa valtiovieras, jonka Ståhlberg otti kaudellaan vastaan. Suomen Tukholman-suurlähettiläs Werner Söderhjelm esitti toistuvasti Ståhlbergille kutsun tulla vierailulle Ruotsiin, mutta Ståhlberg pysyi kannassaan: "Matkustelkoot seuraajani sitten niin paljon kuin haluavat."[15] Suomen tasavallan presidentin ensimmäisen virallisen vierailun ulkomaille teki presidentti Relander.[16]
Kyyditys
Armas Lindgrenintie 10 Kulosaaressa, jossa Ståhlberg asui.[17]
Lapuan liike kyyditti 14. lokakuuta1930 Kaarlo ja Ester StåhlberginKulosaaren kodistaan Joensuuhun, koska Ståhlberg vastusti oikeistoradikaalia toimintaa. Tapahtuma käänsi yleisen mielipiteen Suomessa muilutuksia ja myös yleisemmin Lapuan liikettä vastaan. Operaation suunnittelusta epäiltiin yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Kurt Walleniusta. Wallenius joutui sen seurauksena eroamaan.
Merkitys
K. J. Ståhlberg vuonna 1965 julkaistussa muistopostimerkissä.K. J. Ståhlberg 50 markan setelissä vuodelta 1963.
Ståhlbergilla oli erittäin merkittävä poliittinen asema ”harmaana eminenssinä” aina kuolemaansa asti. Tämä ymmärrettiin vasta sitten, kun Paasikiven yksityiset arkistot avautuivat. Ståhlbergilta kysyttiin neuvoja ja pyydettiin lausuntoja, ja niitä myös noudatettiin. Presidentti J. K. Paasikivi arvosti Ståhlbergiä suuresti. Hän kuvaili edeltäjäänsä jopa ylisanoilla: ”Ståhlberg oli mies, joka ei koskaan tehnyt virheitä”.
Ståhlberg oli Suomen valtion itsenäistymisvuosien tärkeä hahmo, joka ajoi vastoinkäymisten läpi tasavaltalaisen ohjelmansa. Hän ankkuroi maan liberaaliin demokratiaan, varjeli oikeusvaltion heiveröistä itua ja aloitti sisäiset uudistukset. Vuoden 1919 hallitusmuotoa toimeenpantaessa Ståhlberg luotsasi itsenäistä Suomea kohti toimijuutta maailmanpolitiikassa; presidenttijohtoisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hän nojasi kansainväliseen oikeuteen ja diplomatiaan.[18]
Ståhlbergintie ja -kuja Helsingin Kulosaaressa on vuonna 1959 nimetty K. J. Ståhlbergin mukaan. Myös presidentin synnyinkunnassa Suomussalmella on Ståhlberginkuja.[19][20]
Viimeiset vuodet
Kaarlo Juho Ståhlberg säilytti työkykynsä ja henkisen vireytensä miltei viimeisiin elinpäiviinsä saakka. Ståhlberg kuoli lyhyen sairauden jälkeen Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa.[21]
Hautajaiset
K. J. Ståhlberg haudattiin syyskuun lopussa 1952 Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan. Samassa haudassa lepäävät myös Hedvig ja Ester Ståhlberg. Ståhlberg jäi toisen kerran leskeksi, kun Ester-vaimo kuoli vuonna 1950. Itsenäisen Suomen ensimmäisen presidentin viimeinen leposija on erillään niin sanotusta tasavallan presidenttien hautapuistosta.[22]
Eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm piti muistopuheen Ståhlbergin siunaustilaisuudessa Helsingin Suurkirkossa 29. syyskuuta 1952. Fagerholm lausui näin: "Toinen toisensa jälkeen he väistyvät luotamme, he, jotka nuoruudessaan uneksivat vapaasta Suomesta ja taistelivat sen syntymisen puolesta ja jotka miehuutensa päivinä saivat nähdä haaveensa muuttuvan todellisuudeksi. Innoittakoon meitä, jotka jäämme jatkamaan heidän työtään, meidän ajatuksiamme ja tekojamme, sama ylevä isänmaanrakkaus, sama palava oikeudentunto, sama lämmin inhimillisyys kuin K. J. Ståhlbergia."[23]
Siunauspuheen Ståhlbergille piti arkkipiispa Ilmari Salomies, joka valitsi Toisen Samuelin kirjan kolmannesta luvusta jakeen 38: ”Ja kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Ettekö tiedä, että ruhtinas ja suuri mies on tänä päivänä kaatunut Israelissa'”.[24]
Yksityiselämä
Perhe-elämä
K. J. Ståhlberg avioitui pikkuserkkunsa, opettaja Hedvig Wåhlbergin kanssa 17. joulukuuta 1893. Vuosina 1894–1908 heille syntyi kuusi lasta: Kaarlo, Aino, Elli, Aune, Juho ja Kyllikki. Hedvig menehtyi vuonna 1917, ja Ståhlberg jäi ensimmäisen kerran leskeksi.[25] Presidentiksi valittu Ståhlberg muutti lapsiensa kanssa Presidentinlinnaan. Presidentin vanhin tytär eli 23-vuotias Aino emännöi muun muassa ensimmäisiä Linnan juhlia.[26][26]
Vuonna 1920 Ståhlberg avioitui kirjailija ja opettaja Ester Elfvingin kanssa. Tällä oli tytär jo ennestään. Ståhlbergin lapsien ja isän uudeen puolison ja tämän tyttären välit eivät koskaan muodostuneet läheisiksi.[25][27][28]
Ståhlbergin lapsista useat päätyivät näkyviin tehtäviin. Ståhlbergin poika oli professori Kaarlo Ståhlberg, pojanpoika on oikeustieteen tohtori, hovioikeuden presidentti Kaarlo L. Ståhlberg ja pojanpojanpoika kuluttajariitalautakunnan puheenjohtaja, oikeustieteen tohtori Pauli Ståhlberg.[29] Ståhlbergin pojan Juho Ståhlbergin tytär oli geologi Irmeli Vuorela (o.s. Ståhlberg).[30] Ståhlbergin tytär Kyllikki Tuominen (o.s. Ståhlberg, e. Kovero) oli maantieteen opettaja.[31][32] Toinen tytär Elli Schauman oli keuhkosairauksiin erikoistunut lääkäri.[33]
Uskonto
Ståhlbergin isä oli Haapajärven kirkkoherran apulainen. Kaarlo Juhon lapsuudenperhe ei tiettävästi kuulunut mihinkään herätysliikkeeseen. Presidenttinä Ståhlberg lähinnä varoi käsittelemästä uskontoon liittyviä teemoja julkisissa puheissaan. Ståhlberg piti uskontoon liittyvät näkemykset pitkälti omana tietonaan eikä mielellään keskustellut niistä avoimesti kenenkään kanssa. Syksyllä 1884 Ståhlbergin uskonnollinen pikkuserkku Olga Hortling kysyi Ståhlbergiltä kantaa uskonnollisiin kysymyksiin. Tämä vastasi että hänellä on syvä kunnioitus uskontoja kohtaan, mutta muuten hän ei juuri ajattele niitä. Ståhlbergin mukaan historia on osoittanut, että uskonto on yksi kansakuntien säilymisen ja elinvoiman järkkymättömistä tukipilareista.[24]
Ståhlberg käsitteli avoimemmin myös uskontoon liittyviä teemoja, kun hänen valtiolliset vastuunsa vähenivät. Ståhlbergin 80-vuotisjuhlia vietettiin Lapin sodan aikana vuonna 1945. Ståhlberg totesi kiitospuheessaan, että Suomen kansa turvaisi tulevaisuutensa omilla ponnistuksillaan ”korkeimman kaitselmuksen avuin”. Ståhlbergin toinen vaimo Ester Ståhlberg sen sijaan käsitteli päiväkirjoissaan uskonnollisia kysymyksiä aktiivisesti.[24]
Julkaisut
Irtolaisuus Suomen lain mukaan (väitöskirja, Päivälehden kirjapaino, 1893; näköispainos Painatuskeskus, 1995)
Blomstedt, Yrjö: K. J. Ståhlberg – valtiomieselämäkerta. Otava, 1969. ISBN 951-1-03043-4
Mononen, Juha (2009): War or Peace for Finland? Neoclassical Realist Case Study of Finnish Foreign Policy in the Context of the Anti-Bolshevik Intervention in Russia 1918 – 1920. [Pro gradu -tutkielma]
Salokangas, Raimo: Itsenäinen tasavalta. Teoksessa: Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–658. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
Virkkunen, Sakari: Ståhlberg. Suomen ensimmäinen presidentti. Suomen tasavallan presidentit 1. Otava, 1978.
Viitteet
↑Esko Hakkila: Suomen tasavallan perustuslait, s. 351 ja 352. Werner Söderström Oy, 1939.
↑Mitä Missä Milloin 1988, s. 198. Helsinki: Otava, 1987.
↑Jaana Iso-Markku (toim.): Suuret suomalaiset, s. 259. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7.
↑ abcTyynilä, Markku: Ståhlberg, Kaarlo Juho (1865–1952)Kansallisbiografia.fi. 7.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 22.6.2011.
↑Muualta Suomesta. Raahen Sanomat, 19.9.1907, nro 97, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.9.2022.
↑Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 134. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
↑Sigurd Nordenstreng: Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906: Osa V, s. 326–329. Helsinki: Otava, 1921.
↑ abcdOlavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 22–29. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000.
↑Kimmo Levä (toim.): Pyörillä kuormat kulkevat (MObilia-vuosikirja 1996), s. 75. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1996.
↑Suomen valtiokalenteri 1927. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1927.
↑Suomen valtiokalenteri 1946. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1946.
↑Annamaija Kataja: Itsenäisen Suomen presidentit, s. 58. Jyväskylä: Gummerus, 1992 iSBN 951-20-4546-X
_1.jpg)
