Kuningatar kuoli vuonna 1693, ja siitä lähtien Kaarle kulki isänsä mukana matkoilla ja kaikissa virallisissa tilaisuuksissa. Kaarle XI kuoli huhtikuussa 1697, ja Kaarle XII:sta tuli kuningas hädin tuskin 15-vuotiaana. Kaarle XI oli etukäteen sopinut sijaishallitsijamenettelystä kuolemansa varalta, mutta nimetyt holhoojat noudattivat Kaarlen toiveita kaikissa asioissa, ja marraskuussa 1697 parlamentti julisti hänet täysivaltaiseksi.[3]
Tanskan kuningashuone ehdotti avioliittoa Kristian V:n tyttären kanssa, mutta Ruotsi halusi ensin katsoa, miten Tanskan muut liittoutumiset etenivät. Tanska liittoutui Venäjän ja Puola-Liettuan kanssa, ja liittouma julisti suuren Pohjan sodan nimellä tunnetun sodan vuonna 1700 Ruotsille. Ne toivoivat nopeaa voittoa ja ruotsalaisen aateliston nousua kapinaan itsevaltiasta vastaan. Kumpikaan toive ei toteutunut.[3]
Kaarle XII:n patsas Tukholmassa – sormi osoittaa itään.
Sodan alkupuolella Kaarle XII löi nopeasti tanskalaiset ja pakotti maan rauhaan. Tämän jälkeen Kaarle käänsi armeijansa Venäjää vastaan. Venäjän armeijan päävoimat olivat tuolloin piirittämässä Ruotsille kuulunutta Narvan kaupunkia. Narvan taistelussa alivoimainen Kaarle XII:n johtama ruotsalaisarmeija hyökkäsi sankassa lumipyryssä venäläisten joukkojen kimppuun ja löi vihollisen hajalle. Seurauksena oli Venäjän aktiivisen sodankäynnin päättyminen useiksi vuosiksi. Viimeisenä vihollisena oli Puola, jonka Kaarle XII kukisti vastaavalla tehokkuudella.lähde?
Puolan lyömisen jälkeen Kaarle XII keskittyi Puolan sisäpolitiikkaan ja kahakointiin. Samalla hän valmisteli sotaretkeä Venäjälle, joka kehitti omaa armeijaansa ja laivastoaan nopealla tahdilla Pietari Suuren johdolla. Sotaretkeen ryhdyttiin, mutta huollolliset kysymykset pakottivat Ruotsin armeijan suuntaamaan viljavaan Ukrainaan, jossa Ivan Mazepan johtamat kapinalliset kasakat lupasivat Ruotsille tukea. Ukrainassa Kaarle XII juuttui piirittämään Pultavan kaupunkia, jonka avuksi Venäjän armeijan päävoima saapui. Samaan aikaan Ruotsin armeijan huoltotiet katkesivat, ja sen oli pelastuakseen ryhdyttävä alivoimaisena taisteluun. Pultavan taistelussa Ruotsin armeija tuhoutui, ja Kaarle XII pakeni Osmanien valtakuntaan, jossa hän pyrki taivuttelemaan sulttaania julistamaan sodan Venäjää vastaan.lähde?
Kaarle XII osmanien vieraana
Kaarle onnistui tavoitteessaan, ja marraskuussa 1710 sulttaani Ahmed III julisti Venäjän–Turkin sodan alkaneeksi. Osmanien sotaretki oli voittoisa mutta lyhyt, eikä sen päättänyt Prutin rauha tyydyttänyt Kaarlea, joka jatkoi juonittelua poliittisten liittolaistensa kanssa uuden sodan aloittamiseksi. Sulttaani ehti julistaa parikin uutta sotaa, jotka kuitenkin loppuivat alkuunsa diplomaattien ponnistelujen ansiosta.[4]
Vihdoin keväällä 1713 sulttaani väsyi hankalaan vieraaseensa ja määräsi tämän kotiarestiin. Pidätyksen yhteydessä Kaarlen noin tuhannen miehen kaarti ja turkkilaiset ottivat yhteen Benderin kalabaliikissa. Yhteenotto sai myöhemmässä ruotsalaisessa historiankirjoituksessa myyttiset puitteet. Kaarle pidätettiin ja vietiin Edirneen kotiarestiin. Sulttaani salli hänen palata Ruotsiin vuonna 1714. Huolimatta lupauksistaan Kaarle ei elinaikanaan maksanut velkoja, joilla hän oli rahoittanut oman ja miestensä oleskelun Osmanien valtakunnassa. Turkissa hänet tunnetaankin nimellä ”Demirbaş Şarl”, ”Käyttöomaisuus-Kaarle”. Demirbaş tarkoittaa käytäntöä, jolla kuninkaan velat vakuutettiin kiinteää omaisuutta vastaan. Liikanimi on joskus hyväuskoisesti käännetty ”Rautapääksi” tai ”Leijonanpääksi”. Velalla oli rakentaviakin seurauksia, sillä myöhemmin 1700-luvulla Ruotsiin velkaa perimään lähetetyt osmaniylimykset perustivat maiden välille pysyvät diplomaattisuhteet.[5]
Paluu Ruotsiin
Kaarle XII lähti 20. syyskuuta 1714 Turkista sekalaisen, hitaasti liikkuvan seurueen kanssa. 27. lokakuuta hän lähti pääjoukon edelle kahden upseerinsa kanssa ja ratsasti Euroopan poikki Stralsundiin, jonne hän saapui 11. marraskuuta. Vauhdikas ratsastusretki osoitti epäilijöille kuninkaan olevan täysissä voimissaan. Hän piti pääesikuntaansa ja hoviaan Stralsundissa runsaan vuoden verran, osallistui useisiin taisteluihin ja haavoittui. Joulukuussa 1715 hän siirsi hovinsa Skåneen, ensin Ystadiin ja sitten Lundiin. Tukholmassa istunut valtaneuvosto, jonka merkitys oli kasvanut kuninkaan poissa ollessa, jäi täysin sivuun. Kuninkaan yksinvallan aika oli palannut.[2]
Viimeisinä elinvuosinaan Kaarle XII keskittyi toisaalta sotatoimien rahoittamiseen, toisaalta pyrkimyksiin saada sota vihdoin päätökseen. Valtakunnassa tehtiin monia hallinnollisia uudistuksia, joiden pääasiallinen suunnittelija ja toteuttaja oli holsteinilainen valtiomies Georg Heinrich von Goertz. Kuninkaan osuus niissä on epäselvä, mutta ainakin hän hyväksyi uudistukset. Hän oli myös paneutunut Ruotsin toivottoman vanhanaikaisen verotusjärjestelmän ongelmiin jo Turkin vuosinaan.[2]
Kaarle XII:n muumio vuoden 1917 haudanavauksessa. Reikä ohimossa on kuninkaan surmanneen luodin jättämä.
Palattuaan Ruotsiin Kaarle XII muutti sotatoimien painopistettä. Hän suunnitteli hyökkäävänsä Tanskaan vuoden 1716 alussa, mutta jäät eivät olleet tarpeeksi vahvat kantamaan armeijaa. Niinpä hän kiinnitti huomionsa Norjaan, jonne oli maayhteys. Helmikuun 1716 hyökkäys 7 000 miehellä epäonnistui. Loppusyksyllä 1718 Kaarle iski Norjaan toisen kerran. Kuningas johti noin 37 000 miestä, joista 13 000 oli ratsuväkeä, joka eteni Bohuslänin kautta piirittämään Fredrikstenin linnoitusta nykyisessä Haldenissa. Samaan aikaan Jämtlannista Trondheimiin hyökkäsi noin 8 000 miestä kenraaliluutnantti Carl Gustaf Armfeltin johdolla.[2]
Piiritys oli päättymäisillään hyökkäykseen, kun ohimoon osunut luoti kaatoi juoksuhautoja tarkastamassa olleen kuninkaan marraskuun 30. päivän iltana 1718 piirityksessä.[2]
Jälkeenpäin on kiistelty siitä, tuliko luoti norjalaisten vai omien puolelta. Kuninkaan hauta avattiin tutkimuksia varten vuonna 1917.[6] Varsinaisia todisteita sen puolesta, että kuninkaan olisi tappanut maanmies ei ole, mutta epäilyjä on herättänyt esimerkiksi se, miten nopeasti Fredrik I ja hänen liittolaisensa osasivat vastata Kaarlen kuolemasta saatuun tietoon.lähde? Toisaalta on todennäköistä, että kuninkaan kuolemaan oli varauduttu, sillä tämä oli jo kauan elänyt jatkuvassa kuolemanvaarassa[7].
Mahdollisina ampujina on mainittu kruununprinssi Fredrikin pääadjutantti André Sicre, kenraalimajuri Carl Cronstedt ja henkivartiokaartin korpraali Magnus Stierneroos. 200 vuotta myöhemmin kirjattiin ylös kansantarina, jonka mukaan Kaarle XII:ta oli pidetty lähes kuolemattomana, mutta hänet oli surmannut hänen omasta univormunnapistaan tehty hopealuoti, jonka eräs sotamies löysi surman jälkeen juoksuhaudasta.[2]
Lähteet
Aksan, Virginia H.: Ottoman Wars 1700–1870. Pearson Education, 2007. ISBN 0-582-30807-0
Imber, Colin – Kiyotaki, Keiko – Murphey, Rhoads: Frontiers of Ottoman Studies: State, Province, and the West vol. 2. I. B. Tauris, 2005. ISBN 1-8504-3664-9
Viitteet
↑Lappalainen, Jussi T.: ”Kaarle XII (1682–1718)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 647–650. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2Teoksen verkkoversio.
↑ abcdefGrauers, Sven: Karl XIISvenskt biografiskt lexikon. Viitattu 8.1.2021. (ruotsiksi)
↑ abRagnhild Marie Hatton: Charles XIIEncyclopedia Britannica. Viitattu 8.1.2021. (englanniksi)
