E. N. Setälä oli Kokemäen Setälöitä, joiden suvun todennäköinen kantaisä on Kokemäen laamanninkäräjienlautamiehenä vuonna 1455 mainittu Heikki Sonni. Suvun tunnuksena on vanhoista puumerkeistä muunneltu Z-merkki, jonka pohjalta suku otti 1940-luvulla käyttöön taiteilija Germund Paaerin piirtämän vaakunamerkin.[1] Suku viljeli Sonnin tilaa Sonnilan kylässä Kokemäellä.[2] Samaan Setälän sukuun kuuluu äitinsä puolelta myös muun muassa tasavallan presidentti Alexander Stubb.[3]
Setälän isä ratsutilallinen Otto Setälä kuoli lavantautiinsuurten nälkävuosien aikana vuonna 1867. Setälän kasvattivat täti ja tämän mies, joka kuului Branderin sivistyssukuun. Setälä osoittautui niin lahjakkaaksi, että hänet lähetettiin Hämeenlinnan lyseoon.[2] E. N. Setälän veljiä olivat Harjavallan ja Kokemäen kirkkoherrana toiminut lääninrovasti Edvard Optatus Setälä (1857–1911) sekä pitkäaikainen Harjavallan kunnanvaltuutettu talousneuvos Otto Heribert Setälä (1868–1971).[4][5]
Akateeminen ura
Setälä tuli tunnetuksi jo lyseovuosinaan, sillä hän laati opettajansa Arvid Genetzin rohkaisemana vain 16-vuotiaana teoksen Suomen kielen lauseoppi (1880). Tätä teosta luettiin pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle asti Suomen oppikouluissa äidinkielen kieliopin oppikirjana, samoin kuin Setälän myöhemmin kirjoittamaa Suomen kielen oppikirjaa, jälkimmäistä tosin Kaarlo Niemisen ja Aulis Ojajärven myöhemmin uudistamana.[2]Suomen kielen lauseopin ensimmäisen painoksen esipuheessa Setälä sanoo kirjansa olevan pääasiassa Adolf Waldemar Jahnssonin vuonna 1871 julkaistusta tohtorinväitöskirjasta lyhennetty ja yksinkertaistettu versio. Setälän tavoitteena oli saattaa vaikeatajuinen tieteellinen teksti oppikirjaksi sopivaan muotoon, missä tavoitteessa hän hyvin nuoresta iästään huolimatta onnistuikin. Myöhemmistä laitoksista maininta teoksen riippuvuussuhteesta Jahnssonin kirjaan jäi pois, mikä antoi tutkija Fred Karlssonille aiheen syyttää Setälää plagioinnista.
Setälä kilpaili August Ahlqvistin kuoleman jäljiltä vapautuneesta Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virasta Arvid Genetzin kanssa, mikä myrkytti opettajan ja oppilaan välejä. Kun suomen kielen professuuri jaettiin vuonna 1893, Genetzistä tuli fennougristiikan professori ja Setälästä suomen kielen professori.[2] Vaikka kumpikin kilpahakija näin sai professorin viran, tuli nimenomaan Setälästä se mies, joka määritteli Suomen kielitieteen ohjelman vuosikymmeniksi. Hän alkoi myös ensimmäisenä käyttää suomen kieltä yliopiston konsistorin istunnoissa[2].
Setälän pysyvimmät tieteelliset ansiot liittyvät suomalais-ugrilaisten kielten äännesuhteiden selvittämiseen. Hänen laatimansa Yhteissuomalainen äännehistoria on säilyttänyt asemansa fennougristiikan klassisena tutkimuksena. Siinä annettiin ensi kertaa kohtuullisen luotettava kuva itämerensuomalaisten kielten ja tärkeimpien suomalais-ugrilaisten kielten konsonantistossa ilmenevistä äännesuhteista. Suomalais-ugrilaisten kielten vokaalihistoriaa Setälä ei kuitenkaan kyennyt selvittämään. Hän kannatti pitkään virheelliseksi osoittautunutta astevaihteluteoriaa, joka oli saanut innoituksena indoeurooppalaisten kielten tutkimuksesta. Setälä oli mukana selvittämässä samojedikielten suhdetta suomalais-ugrilaisiin kieliin, ja kansanrunoudentutkimuksen alalta hän julkaisi muun muassa teoksen Sammon arvoitus (1932).
Keväällä 1917 muodostettuun Tokoin senaattiin Setälä tuli kirkollistoimituskunnan päälliköksi eli ”opetusministeriksi”. Sosialidemokraattien erottua senaatista saman vuoden syksyllä Setälä johti jäljelle jäänyttä ”tynkäsenaattia” eli Setälän senaattia kolmen kuukauden ajan virkaa tekevänä puheenjohtajana. Hän jatkoi kirkollistoimituskunnan johdossa myös itsenäisyyssenaattina tunnetussa Svinhufvudin senaatissa sekä sitä seuranneessa Paasikiven senaatissa. Setälän on sanottu suurelta osin kirjoittaneen tekstin Suomen itsenäisyysjulistukseen, ja hän laati myös sen yhteydessä eduskunnalle annetun tasavaltaisen hallitusmuotoesityksen, joka ei kuitenkaan vielä toteutunut.[2]Vuoden 1919 hallitusmuodonpresidentinvaalia koskenut kohta, jonka mukaan ensimmäisen presidentin valitsisi eduskunta ja myöhemmät erityinen valitsijamieskokous, perustui Setälän suuressa valiokunnassa tekemään kompromissiehdotukseen.[7] Mielipiteiltään kulttuuriliberaalina Setälä oli panemassa liikkeelle muun muassa oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakia, joiden toteutuminen kuitenkin viivästyi vuoteen 1921.[2]
Setälä järjesti myös Suomen ortodoksisen kirkon "kansallistamisen", eli sen erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917 ja kytkemisen Suomen toiseksi valtionkirkoksi. Hän yritti uudelleen järjestää vielä roomalaiskatolisenkin kirkon asemaa, mutta huonommalla menestyksellä.[2] Kun Suomen ortodoksinen kirkko 1923 liittyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen, Setälä edusti Konstantinopoliin matkustaneessa, ekumeenisen patriarkan luo menneessä lähetystössä Suomen valtiovaltaa; hänelle annettiin tehtävän ajaksi täysvaltaisen ministerin asema. Muut edustajat olivat rovasti Sergei Solnstsev, Viron arkkipiispa Aleksanteri sekä Suomen uudeksi apulaispiispaksi valittu virolainen pastori Herman Aav.
Vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana Setälä siirtyi monarkistien puolelle ja päätyi siten kokoomukseen, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1920–1921. Setälä oli keskeinen vaikuttaja hahmoteltaessa Suomen kielipolitiikan periaatteita ja vaikutti suuresti yliopistolakien ja tekijänoikeuslain syntyyn. Kokoomuksen oppositioasema siirsi hänet syrjemmälle päätöksenteosta, mutta hän palasi vuonna 1925 opetusministeriksi Tulenheimon hallitukseen. Sitä seuranneeseen Kallion II hallituksessa hän oli ulkoministerinä. Tätä seurasi lyhyehkö diplomaattiura Suomen lähettiläänä Kööpenhaminassa ja samanaikaisesti myös Budapestissa vuosina 1927–1930.[2]
Setälä valittiin vuonna 1926 J. R. Danielson-Kalmarin seuraajana yksityisen suomenkielisen Turun yliopiston kansleriksi, missä tehtävässä jatkoi kuolemaansa asti. Vielä 1930-luvulla häntä konsultoitiin asiantuntijana Helsingin yliopiston kielisuhteita uudistettaessa.[2]
Setälä omisti 1920-luvun alusta alkaen Toimela-nimisen 60-hehtaarisen tilan Tuusulassa aivan Jean SibeliuksenAinolan, Juhani Ahon Aholan sekä Järnefeltien Suvirannan naapurissa. Ennen Setälän aikaa kyseinen maatila oli nimeltään Lepola. Setälä muutti kuitenkin kiinteistön nimen Toimelaksi, koska hän piti sitä Lepola-nimeä paremmin perheelleen sopivana. Setälän kuoleman jälkeen Suomen Pyhäkouluyhdistys osti tilan ja perusti sille Luther-opisto-nimisen kansanopiston. Ennen Setälän aikaa Toimelan (eli Lepolan) tilan oli omistanut muun muassa arkkiatri Otto Hjelt.
Setälä kuoli vuonna 1935 junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän.[2]
Setälä meni vuonna 1891 naimisiin professori Julius Krohnin tyttären, kääntäjä, kirjailija ja toimittaja Helmi Krohnin kanssa, mutta liitto päättyi eroon vuonna 1913. Heidän lapsiaan olivat monilahjakkuus Vilho Setälä, arkkitehti Salme Setälä ja kirjailija Annikki Setälä. Pian eron jälkeen Setälä meni toisiin naimisiin tanskalaisen professori Vilhelm Thomsenin tyttären Kristianen kanssa.[2]
Talonpoikaistaustainen E. N. Setälä, joka nai professorin tyttären, edusti perheineen nousevaa keskiluokkaa ja 1800–1900-luvun henkistä murrosta.
Tutkimus ja muistaminen
Setälän tutkijanuraakin merkittävämpi oli hänen panoksensa paradigmaa luovana tieteen organisoijana. Setälä oli autoritäärinen ja kiistelty hahmo, ja tämä näkyy myös hänestä julkaistussa materiaalissa. Setälää ovat tutkineet useat henkilöt, ja hänestä on julkaistu monia kirjoja, kuten Saara Peltolan kirja vuodelta 1998 E. N. Setälä – Kansallinen vaikuttaja, Fred Karlssonin vuodelta 2000 oleva teos E. N. Setälä vaarallisilla vesillä. Tieteellisen vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi sekä Vesa Vareksen ja Kaisa Häkkisen 2001 ilmestynyt kirja Sanan valta. E. N. Setälän poliittinen, yhteiskunnallinen ja tieteellinen toiminta.
Kokemäelle pystytettiin 1998 kuvanveistäjä Lauri Astalan tekemä Setälän elämäntyötä symboloiva muistomerkki Kielioppi, joka esittää maahan juurtunutta kirjaa, jonka juurista kasvaa kielioppiteosta kannattelevia joonialaisia pylväitä.[8]
Teoksia
Suomen kielen lauseoppi, 1880
Munapoika, 1882 (murrekeräys Satakunnan alueelta)
Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä, 1883