Lisäksi Arkangelin alueella noin 800 kilometriä nykysuomen puhealueesta itään on vielä keskiajan lopulla puhuttu tuntematonta itämerensuomalaista kieltä, jonka puhujat ovat viimeistään 1600- tai vasta 1700-luvulla sulautuneet venäläisiin.[2] Nykyäänkin osa alueen väestöstä nimittää itseään tšuudeiksi.[3] Aihetta on tutkinut professori Janne Saarikivi vuonna 2006 julkaistussa väitöskirjassaan.[2] Huomion arvoista on, että alueella on elänyt itämerensuomalainen kansa, jota on venäläisissä kronikoissa nimitetty taipaleentakaisiksi tšuudeiksi. Heitä on puolestaan pidetty toimalaisten alaryhmänä.
Itämerensuomalaisten kielten kehitys fennougristi Petri Kallion mukaan vironkielisessä puussa, jossa kantasuomesta erkaantuvat ensin kantasuomen rannikkomurre ja kantasuomen sisämaamurre, joka on kehittynyt eteläviroksi. Rannikkomurre on jakautunut Suomenlahden murteeksi ja Riianlahden murteeksi, joka on kehittynyt liiviksi. Suomenlahden murre jakautui pohjoisitämerensuomeksi ja keskiseksi itämerensuomeksi, josta kehittyivät pohjoisviro ja vatja. Pohjoisitämerensuomesta tulivat suomen länsimurteet ja muinaiskarjala, joka kehittyi vepsäksi, karjalaksi ja inkeroiseksi.
Vastausta siihen, missä itämerensuomalaiset kielet ovat muodostuneet on etsitty pitkään, ja vastaukset vaihtelevat hieman. Jossakin esihistoriallisessa vaiheessa Itämeren koilliskulmaan on kulkeutunut suomalais-ugrilaisia, uudenlaisia kieliä puhuvia ihmisiä, ja he ovat pikkuhiljaa sopeutuneet paikallisiin olosuhteisiin. Ei ole syytä olettaa, että itämerensuomalaiset kielet olisivat kulkeutuneet Itämeren alueelle kovin kaukaa. Niiden kehitys liittyy olennaisesti Suomenlahden ja koillisen Itämeren alueeseen.[5]
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tiedeykkösessä oli haastateltavana tutkijatohtori Santeri Junttila ja tässä ohjelmassa (n. 14 minuutin jälkeen) todetaan, että tämän Wikipedia-artikkelin tiedot ovat vanhentunutta tietoa. Hän ei viittaa tällä Kallion puuhun. https://areena.yle.fi/audio/1-4167862
1200-luvun alussa kirjoitettu tuohikirje 292 on vanhin tunnettu esimerkki itämerensuomalaisesta kirjoituksesta.
Itämerensuomalaisten kielten oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin luultavasti Suomenlahden molemmin puolin jo ajanlaskuamme edeltävinä vuosisatoina. Kantasuomalaisen vaiheen tarkka ajoittaminen on vaikeaa, koska sekä sen alku (varhaiskantasuomen hajoaminen kantasuomeksi ja kantasaameksi) että kantasuomen eriytyminen tytärkielikseen ovat olleet hitaita ja vähittäisiä prosesseja, joiden tutkimista vaikeuttavat sukulaiskielten kesken koko ajan jatkuneet tiiviit kontaktit. Nykyisin oletetaan, että myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kielien kantakieli) erosi varhaiskantasuomesta (saamelaisten ja itämerensuomalaisten kielien kantakieli) noin 1000–500 eaa. Myöhäiskantasuomen hajoaminen itämerensuomalaisten kielten kantamuotoihin on päätelty germaanisten lainasanojen perusteella tapahtuneen ajanlaskun alun jälkeen.
Monet myöhäiskantasuomessa tapahtuneet uudennokset erottavat itämerensuomalaiset kielet selvästi muista uralilaisista kielistä. Kieliopilliset yhteydet ovat jopa sanastoakin hallitsevampia itämerensuomalaisia kieliä vertaltaessa.[5] Tällaisia uudennoksia ovat esimerkiksi astevaihtelu, attribuutin kongruenssi (määritteenä toimiva adjektiivi saa samat taivutuspäätteet kuin pääsanansakin, esimerkiksi vanho-i-lle mieh-i-lle eikä "vanha miehille" kuten monissa muissa uralilaisissa kielissä), kopulan eli merkitykseltään "tyhjän" olla-verbin käyttö (esimerkiksi mies on vanha eikä "mies vanha") tai germaanisten kielten tyyppinen aikamuotojärjestelmä.
Uudennoksen syyt liittyvät osaltaan kielen sisäiseen kehitykseen ja osaltaan kontakteihin muiden alueilla sijainneiden kielten kanssa, etenkin germaanisten ja balttilaisten kielten vaikutuksesta. Itämerensuomalaisten kielten perussanasto on hyvin pitkälle yhteistä. Yhteistä sanastoa on erityisesti topografisessa käsitteistössä. Vanhin osa siitä on suomalais-ugrilaista alkuperää. Germaanista ja balttialaista alkuperää olevat sanat ovat uudempia.[5]
Itämerensuomalaisten kielten yhteisessä sanastossa on runsaasti lainasanoja germaanisista ja balttilaisista kielistä. Kontaktit näiden kielten puhujien ja kantasuomalaisten kesken ovat olleet tiiviitä, sillä lainojen joukossa on muun muassa sukulaisten (erityisesti naispuolisten sukulaisten, esimerkiksi sisar, tytär, morsian < baltt., äiti < germ.) tai ruumiinosien nimityksiä (esimerkiksi hammas, kaula, reisi < baltt.). Nuorin yhteisitämerensuomalainen lainakerrostuma on peräisin slaavilaisista kielistä, lähinnä muinaisvenäjästä. Näiden sanojen lainautuessa, ts. itäslaavilaisen kielimuodon levitessä Pohjois-Venäjälle itämerensuomalaisten naapuruuteen ensimmäisen vuosituhannen lopulla, kantasuomi oli luultavasti jo hajoamassa.
Kun itämerensuomalaisia kieliä ja kieliyhteisöjä alettiin tutkia 1800-luvulla, kielten nimitykset saattoivat vaihdella. Esimerkiksi August Ahlqvist esittelee teoksessaan Suomalainen murteiskirja erilaisia itämerensuomalaisia kieliä 1860-luvulta. On kuvaavaa, että näiden kielten väliset rajat eivät ollenkaan olleet tuolloin niin selviä kuin nykyiset valtioiden rajat antaisivat ymmärtää. Esimerkiksi suomen kieli oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal on todennut, että tuolloin kieli tarkoitti ensisijaisesti erilaisia paikallisia variantteja eli murteita. Nykyään nuo alueelliset variantit ovat nimenomaan se ensisijainen muoto, mistä näkökulmasta itämerensuomalaisia kieliä kannattaa hänen mukaansa yrittää ymmärtää, myös laajassa mielessä.[5]
Tuomi, Tuomo päätoim.): Itämerensuomalainen kielikartasto. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 800. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 118) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004. ISBN 951-746-327-8
.png)
