Yhdysvaltalainen lääkäri rokottaa lasta lavantautia vastaan vuonna 1943.
Lavantauti eli tyyfus[1] on vakava, septinenyleisinfektio, jonka aiheuttaa Salmonella typhi -bakteeri. Taudin oireita ovat korkea, pitkään jatkuva kuume sekä ripuli tai ummetus. Hoitamattomana kuolleisuus on noin 10–30 %. Lavantauti on Suomessa nykyisin varsin harvinainen: sitä esiintyy alle kymmenen tapausta vuodessa. Tartunnat on poikkeuksetta saatu ulkomailla, tavallisimmin Intiasta. Tautia vastaan on olemassa rokote.[2]
Taudin suomalaisen nimen arvellaan tulleen siitä, että raskas tauti kaatoi potilaansa ”lavalle”, joka oli pirtin uunin ja seinän välissä sijaitseva talonväen makuupaikka.
Lavantautiin arvioidaan sairastuvan vuosittain 22–33 miljoonaa ihmistä ja siihen kuolee 216 000–500 000. Endeemisellä alueellaan lavantauti on tyypillisesti lasten ja nuorten sairaus. Suurin osa tapauksista on alle 20-vuotiaita ja yli 35-vuotiaiden ikäryhmissä tauti harvinaistuu. Seurantajaksolla 1970–2009 taudin ilmaantuvuus on vaihdellut 198–810 tapausta 10 000 asukasta kohti vuodessa.[5]
Lavantauti kuuluu niihin sairauksiin, jotka olisi ainakin teoriassa mahdollista saada hävitettyä maailmasta kokonaan. Ylivoimaisesti yleisimmin lavantauti tarttuu ulosteella saastuneen juomaveden välityksellä. Parannukset vesijohto- ja viemärijärjestelmissä hävittivätkin taudin suuresta osasta Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa 1900-luvun puoleenväliin mennessä. Tämä on vahva todiste hygienian merkityksestä taudin torjunnassa, sillä taudin kroonisia kantajia on ollut väestössä vielä tuolloin runsaasti. Onnistunut juuriminen vaatisi massiivisia investointeja kehittyvien maiden vesijohto- ja viemäriverkostoihin, taudin kroonisten kantajien tehokasta jäljittämistä sekä nykyisiä tehokkaampia ja pitemmän suojan tarjoavia rokotteita. Toistaiseksi kovin laajoja ponnistuksia taudin hävittämiseksi ei ole tehty.[5]
Taudinkuva
Piirros, joka kuvaa lavantautibakteerien pääsyä kaivoon.
Suoleen päässet lavantautibakteerit lisääntyvät suolen limakalvolla ja tunkeutuvat lopulta suolen seinämän läpi paikallisiin imusolmukkeisiin. Sieltä bakteerit etenevät imusuonistoa pitkin koko elimistön syöjäsolu- eli retikuloendoteliaalijärjestelmään ja lopulta verenkierron mukana moniin sisäelimiin, erityisesti sappirakkoon. Tähän kuluu taudin itämisaika, joka on noin 7–21 päivää. Oireinen tauti alkaa vähitellen ja oireiden alkaessa bakteerit ovat jo levinneet kaikkialle elimistöön. Oireita ovat alussa päänsärky, ruokahaluttomuus, väsymys ja alaselän kipu. Useiden päivien aikana tasaisesti lopulta korkeaksi nouseva kuume on luonteenomainen oire. Ilman asianmukaista hoitoa, kuume pysyttelee noin 40 °C:ssa jopa kahden viikon ajan.[2][5]
Pienillä lapsilla esiintyy ripulia, yleisemmin potilaalla on kuitenkin ummetusta tai vain hieman löysää ulostetta. Myöhemmin väsymys lisääntyy ja noin 20 %:lle valkoihoisista potilaista vatsan iholle ilmestyy hyvin tyypillistä vaaleanpunaista ihottumaa. Komplikaatioita voi esiintyä lähes missä tahansa elimessä, myös aivoissa. Veren valkosolu- ja verihiutalemäärät putoavat ja melkein kaikilla potilailla veren seerumintransaminaasiarvot nousevat, mikä viestii maksan toimintahäiriöstä. Kolmannella sairausviikolla voi syntyä suolistoverenvuotoa ja suoli voi puhjeta. Jos potilas jää eloon, paraneminen alkaa yleensä neljännellä viikolla.[2][5]
Vaikka lapsillakin esiintyy hengenvaarallista tautimuotoa, alle kaksivuotiailla tauti on usein varsin lievä. Serologisten tutkimusten perusteella pikkulasten lähes oireettomana sairastama lavantauti on ainakin osassa taudin esiintymisaluetta paljon luultua yleisempi.[5]
Suolistokomplikaatiot
Kolmannella viikolla voi esiintyä suolistoverenvuotoja, joiden tuloksena ulosteen väri muuttuu. Ulosteita onkin tarkkailtava. Myös kuumeen lasku voi olla merkkinä verenvuodosta. Suolessa oleva haava voi myös puhjeta, oireena on kipu. Myöhemmin voi kehittyä vatsakalvontulehdus, joka johtaa hoitamattomana kuolemaan.
Diagnoosi
Lavantautibakteeri voidaan osoittaa verinäytteestäviljelemällä. Joskus voidaan käyttää myös ulosteviljelyä. Erityisesti alueilla, joilla lavantautia ei esiinny luonnostaan, oikea diagnoosi voi olla vaikea ja oireet voivat johtaa harhaan. Etenkin kun taudin alkuvaiheessa oireet ovat usein vähäisiä. Kuumeilevalta matkailijalta on syytä ottaa veriviljelynäyte aina, vaikka potilaan tila ei muuten viittaisikaan bakteeri-infektioon. Pelkkiin positiivisiin vasta-aineisiin perustuva diagnoosi ei ole luotettava.[2]
Lavantautilöydöksestä on tehtävä tartuntatauti-ilmoitus sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle että potilaan kotikunnan tartuntataudeista vastaavalle lääkärille.[6]
Hoito
Tetrasykliinien avulla taudin kulku saadaan lyhenemään. Suomessa antibioottihoitona on suonensisäisesti 10–14 vuorokauden ajan annettava keftriaksoni. Vuodelepo on tärkeää. Noin puolet maailman lavantautibakteerikannoista on jossain määrin resistenttejäfluorokinoloneille.[2]
Hoitamattomana lavantaudin tapauskuolleisuus voi nousta yli 20 %:iin ja entisaikoina tauti oli varsin pelätty. Kun vuonna 1948 huomattiin kloramfenikolin toimivan lääkkeenä, kuolleisuus saatiin nopeasti pudotettua alle prosenttiin, mutta 2000-luvun aikana antibioottiresistentit bakteerikannat ovat nostaneet kuolleisuuden hiljalleen uudestaan nousuun.[5]
Kahdesta viiteen prosenttia tartunnan saaneista jää pysyvästi lavantaudin kantajiksi. Tällöin bakteeri jää sappirakkoon, josta henkilö erittää niitä ulosteissaan ympäristöönsä. Ennen fluorokinolonihoitoja ainoa tapa lopettaa kantajuus oli sappirakon kirurginen poisto. Nykyisin siprofloksasiinilla ja norfloksasiinilla saadaan tuhottua kantajuus jopa 90 %:lla tapauksista.[5]
Ensimmäinen rokote lavantautia vastaan kehitettiin jo 1896. Melko alkeelliseen rokotteeseen liittyi runsaasti haittoja, mutta sen hyödyt olivat selkeät ja Britannian armeija rokotti sotilaansa rutiininomaisesti lavantautia vastaan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.[5] Nykyisin tautiin on olemassa sekä kapseleina suun kautta otettavia että pistoksena lihakseen annettavia rokotteita. Lavantautirokotetta suositellaan matkailijoille, jotka oleskelevat endeemisellä alueella pitkään tai heikon hygienian olosuhteissa.[2]
↑ abcdefKlaus Hedman, Terho Heikkinen, Pentti Huovinen, Asko Järvinen, Seppo Meri, Martti Vaara (toim.): Infektiosairaudet. Duodecim. ISBN 9789516566330
↑ abcdefghStanley A. Plotkin, Walter A. Orenstein, Paul A. Offit & Kathryn M. Edwards (ed.): Plotkin's Vaccines, 7th Edition. Elsevier, 2018. ISBN 978-0-323-35761-6
Ei merkintää: kaikki rokotetaan † Vain riskiryhmät rokotetaan ‡ kausittainen rokote * Ei kuulu rokotusohjelmaan, mutta annetaan valtioneuvoston asetuksella
