Karjalaisen II hallitus oli Suomen tasavallan 53. hallitus, joka toimi 472 päivän ajan 15. heinäkuuta 1970 – 29. lokakuuta 1971. Hallituksen muodostivat vuoden 1970 vaalien jälkeen aluksi Keskustapuolue, SDP, RKP, LKP ja SKDL. SKDL kuitenkin erosi hallituksesta keväällä 1971, ja sen kolme ministerinpaikkaa menivät SDP:lle. [1]
Vuosina 1968–1970 istuneessa Koiviston hallituksessa mukana olleet niin sanotut kansanrintamapuolueet olivat kärsineet ankarat tappiot kevään 1970 eduskuntavaaleissa, ja erityisesti Keskustapuolueen kentällä ilmeni vahvoja haluja jäädä oppositioon. Uusi poliittinen hallitus saatiin kokoon vasta lähes neljä kuukautta vaalien jälkeen, johon mennessä Postipankin pääjohtaja Teuvo Auran johtama virkamieshallitus oli ehtinyt istua kaksi kuukautta. Vaikka Koiviston hallituksen ulkoministeri Ahti Karjalaisen kokoamaan uuteen hallitukseen osallistuivat eduskuntavaaleissa hävinneet puolueet, sillä oli eduskunnassa vankka 142 kansanedustajan enemmistö.[2]
Karjalaisen hallituksen oikeusministeriksi tuli SKP:n vasemman laidan niin kutsuttuihin taistolaisiin kuulunut Erkki Tuominen, joka oli toisen maailmansodan jälkeen toiminut Valtiollisen poliisin (Valpo II, "punainen Valpo") johdossa. Rauhoittaakseen nimityksestään syntynyttä kohua Tuominen totesi: ”Ei vallankumousta oikeusministeriöstä aloiteta.” Kulissien takana Tuominen kuitenkin ajoi oikeusministeriön virkoihin vasemmistolaisia ehdokkaita.[3]
Karjalaisen hallituksen erityisenä ongelmana oli tulopolitiikka, josta ei tuntunut löytyvän sovintoa. Presidentti Urho Kekkonen puuttui tällöin peliin omalla välitysehdotuksellaan, niin sanotulla UKK-sopimuksella. Sopimuksen vastustajiin kuului hallituksessa mukana olleen SKP:n vähemmistö, joka hallituspuolueen normaalista käyttäytymisestä poiketen äänesti hallituksen esitystä vastaan. Tämä samanaikainen hallituksessa oleminen ja oppositiopolitiikan harjoittaminen heijasteli SKP:n sisäistä tilaa. Puolueen oppositioryhmästä alettiin näihin aikoihin käyttää nimitystä "taistolaiset" johtohahmonsa kansanedustaja Taisto Sinisalon mukaan. Keväällä 1971 SKDL lähti hallituksesta niin sanotun korppusodan jälkeen puolueen kieltäydyttyä hyväksymästä eräiden elintarvikkeiden hintojen korotuksia.[2]
Vuonna 1971 Suomeenkin levinnyt kansainvälinen lama johti syvempiin taloudellisiin ongelmiin. Hallitus joutui nostamaan korkokantaa ja korottamaan tuontitavaroiden verotusta. Kestokulutushyödykkeille, kuten autoille, kodinkoneille ja viihde-elektroniikalle, määrättiin alijäämäisen maksutaseen korjaamiseksi 15 prosentin lisävero eli ns. pistevero, joka oli voimassa vuoden 1971 loppuun saakka.[4] Nämä elvytysyritykset MTK:n hinnankorotusvaatimusten ohella johtivat SDP:n ja Keskustapuolueen välien kiristymiseen. Kun presidentti Kekkonen katsoi hallitusyhteistyön olevan umpikujassa, hän ilmoitti hajottavansa eduskunnan. Tämän jälkeen perustettiin (Auran toinen virkamieshallitus), joka toimi vuoden 1972 vaaleihin asti.
Elokuussa 1971 Nuoren Keskustan Liiton silloinen puheenjohtaja Risto Volanen ehdotti, että Keskustapuolue valitsisi pääministeri Ahti Karjalaisen ehdokkaakseen seuraavaan presidentinvaaliin. Taustalla oli oletus, että Urho Kekkonen ei jatkaisi presidentin tehtävässä vuoden 1974 jälkeen, kuten hän oli vuoden 1968 vaalikampanjassaan uhannut. Tämä oli vakava taktinen virhe, joka viilensi huomattavasti Kekkosen suhtautumista Karjalaiseen. Kekkonen tiesi Karjalaisen valmistautuvan tasavallan presidentin virkaan, mutta pidettiin kirjoittamattoman säännön rikkomisena, että presidenttiehdokkaista puhuttiin nimillä ennen kuin Kekkonen olisi avannut keskustelun varmistamalla luopumisensa virasta. SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa nousi Kekkosen avustajien joukossa Karjalaisen ohi tuomittuaan keskustanuorten avauksen "monin tavoin epäkorrektina".[5]
Karjalaisen hallituksessa tapahtui kevään 1971 aikana neljä ministerinvaihdosta. SKDL:n vedettyä ministerinsä hallituksesta heidän tilalleen nimitettiin uudet sosialidemokraattiset ministerit. Oikeusministeri Erkki Tuomisen tilalle tuli kansanedustaja, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) kolmas puheenjohtaja Mikko Laaksonen, liikenneministeri Veikko Saarron tilalle toinen kauppa- ja teollisuusministeri Kalervo Haapasalo ja sosiaaliministeri Anna-Liisa Tiekson tilalle Alkon varapääjohtaja Pekka Kuusi. Haapasalon tilalle toiseksi kauppa- ja teollisuusministeriksi tuli OTK:n varapääjohtaja Olavi Salonen. Sisäministeri Artturi Jämsén siirtyi toukokuussa 1971 Keski-Suomen läänin maaherraksi, ja hänen tilalleen nimitettiin Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eino Uusitalo.[6] Oikeusministeri Mikko Laaksonen siirtyi lokakuun alussa 1971 verohallituksen pääjohtajaksi, ja hänen tilalleen tuli sosiaaliministeriön hallitusneuvos Jacob Söderman.[7]
