Kekkosen V hallitus oli Suomen tasavallan 39. hallitus, joka toimi 501 päivän ajan 20. lokakuuta 1954 - 15. helmikuuta 1956. Se oli Maalaisliiton ja SDP:n muodostama punamultahallitus. Pääministeri Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi 15. helmikuuta 1956, minkä jälkeen hän erosi pääministerin toimesta. Hallitus jatkoi presidentinvaalien jälkeen vielä yli kaksi viikkoa toimitusministeristönä.
Edellisen pääministerin Ralf Törngrenin ollessa lomamatkalla Tanskassa syyskuussa 1954, Maalaisliitto ja sosialidemokraatit ryhtyivät hänen tietämättään pystyttämään uutta hallitusta. Ratkaisevaa tukea hallituksen vaihtamiseen antoi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK, joka oli kyllästynyt pääministerin saamattomuuteen. SAK:n tavoitteena oli saada elinkustannukset alenemaan vakauttamisneuvottelujen alkutasolle subventioiden avulla, ja Törngrenin yrittäessä kompromissiratkaisua SAK uhkasi yleislakolla. Aikaisempi nelinkertainen pääministeri Urho Kekkonen, jonka neljäs hallitus oli syksyllä 1953 kaatunut tiukkaan talouspolitiikkaan, taivutti nyt oman puolueensa Maalaisliiton suostumaan SAK:n vaatimuksiin. Kulissien takana Maalaisliitto ja SDP sopivat palatsivallankumouksesta Törngrenin syrjäyttämiseksi. Törngren yritti vielä kotimaahan palattuaan turhaan pelastaa hallituksensa.[1]
Maalaisliiton eduskuntaryhmä hyväksyi SAK:n saneleman hallitusohjelman äärimmäisen niukalla enemmistöllä. Uuden hallituksen talouspoliittinen linja merkitsi kulutuksen lisäämistä ja oli siten täysin päinvastainen kuin vuotta aikaisemmin esillä ollut K-ohjelma, johon Kekkosen neljäs hallitus oli kompastunut. Joulukuussa 1954 porvarilliset oppositiopuolueet Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen Kansanpuolue estivät eduskunnassa taloudellisen valtalain julistamista kiireelliseksi. Kaikki hallituksen talouspoliittiset valtuudet perustuivat tähän lakiin, ja sen kaatuminen olisi merkinnyt vuokrien, ulkomaankaupan, hintojen ja palkkojen säännöstelyvaltuuksien raukeamista. Pääministeri Urho Kekkonen esitti hallituksensa eronpyynnön ja presidentti J. K. Paasikivi antoi uuden hallituksen muodostamisen Suomen Pankin pääjohtajan ja aiemman pääministerin Sakari Tuomiojan tehtäväksi. Tuomioja ei kuitenkaan saanut sosialidemokraatteja ja Maalaisliittoa mukaansa ja luopui yrityksestä, minkä jälkeen Paasikivi kehotti Kekkosen hallitusta jatkamaan. Tämän jälkeen eduskunta hyväksyi valtalain opposition saatua siihen muutoksia säännöstelyn asteittaiseksi purkamiseksi.[2]
Ulkopoliittisesti Kekkosen hallituksen kausi oli sadonkorjuun aikaa. Neuvostoliiton ulkopolitiikka muuttui Stalinin kuoleman jälkeen aikaisemmasta eristyneisyydestä aloitteellisemmaksi, ja uusi asennoituminen näkyi esimerkiksi siinä, että Moskova lopetti hyökkäykset Suomen sosialidemokraatteja vastaan. Huhtikuussa 1955 liittoutuneet lopettivat miehityksensä Itävallassa ja tunnustivat Itävallan pysyvästi puolueettomaksi maaksi. Neljän suurvallan ulkoministerit kokoontuivat huippukokoukseensa SveitsinGeneveen kesällä 1955, mikä vahvisti kansainvälispoliittista "suojasäätä". Pääministeri Urho Kekkonen otti elokuussa 1955 aloitteen käsiinsä kysymyksissä Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta ja Suomen jäsenyydestä Pohjoismaiden neuvostossa. Sopimus Porkkalan palauttamisesta allekirjoitettiin Moskovassa syyskuussa 1955, ja palautus toteutettiin tammikuussa 1956. Eduskunta hyväksyi Suomen jäsenyyden Pohjoismaiden neuvostossa lokakuussa 1955. Joulukuussa 1955 Suomen jäsenyys Yhdistyneissä kansakunnissa hyväksyttiin vihdoin yhdessä 15 muun valtion kanssa, vaikka Suomen jäsenyys olikin evätty kolmesti aiemmin.[3]
