Paasikiven III hallitus (17.4.1945 – 26.3.1946). Takarivissä vasemmalta oikeuskansleri Toivo Tarjanne, ministerit Urho Kekkonen, Uuno Takki, Eemil Luukka, Kaarlo Hillilä, Yrjö Leino, Sakari Tuomioja, Eero A. Wuori, Onni Hiltunen, Eino Kilpi, Yrjö Murto ja Matti Janhunen. Eturivissä vasemmalta Kalle Jutila, Johan Helo, pääministeri J.K. Paasikivi, ministerit Mauno Pekkala ja Reinhold Svento. Kuvasta puuttuvat ministerit Carl Enckell ja Åke Gartz.
Maaliskuussa 1945 pidettiin eduskuntavaalit, jotka merkitsivät perusteellista muutosta Suomen poliittisiin oloihin. Vaaleja alettiin myöhemmin luonnehtia "ensimmäisen" ja "toisen tasavallan" väliseksi taitekohdaksi. Vaalien tulos oli melkoinen heilahdus vasemmalle ja eduskunta säilyi vain äärimmäisen niukasti (101–99) porvarienemmistöisenä. Vaalien jälkeisestä pääministeristä ei syntynyt mitään julkista keskustelua, koska presidentti Gustaf Mannerheim edellytti nimenomaan edellisen hallituksen pääministerin J. K. Paasikiven jatkavan tehtävässä. Myös kaikkien eduskuntaryhmien puheenjohtajat pitivät Paasikiveä ehdottomasti sopivimpana uuden hallituksen johtoon. SDP, Maalaisliitto ja SKDL olivat muutamaa päivää aikaisemmin antaneet yhteistoimintajulistuksen eli "kolmen suuren sopimuksen", jonka pohjalta Paasikivi muotoili hallituksensa ohjelman. Ohjelmassa tähdennettiin hallituksen demokraattista ja parlamentaarista asennoitumista.[1]
Kukin kolmesta suuresta puolueesta sai uuteen hallitukseen neljä ministeriä. SKDL:n ministereistä kolme oli kommunisteja, joista Yrjö Leino sai SKP:n edellyttämällä tavalla tärkeän sisäministerin salkun. SDP:n ministereistä kaksi kuului puolueen oppositioon (Eino Kilpi ja Eero Wuori) ja Maalaisliiton kaikki ministerit puolueen "nuoreen", uutta politiikkaa ajaneeseen ryhmään. Puoluekiintiöiden ulkopuolelta hallitukseen tulivat Paasikiven luottamusmiehinä sitoutumaton Carl Enckell sekä SKDL:ssa toimineet Mauno Pekkala ja Reinhold Svento. Näin hallituksen poliittinen tasapaino kallistui selkeästi SKDL:n hyväksi. Antamalla yliedustuksen kansandemokraateille Paasikivi osti heidän hyväksymisensä hallitusohjelmalle, jossa esitetyt toimenpiteet "puhdistuspolitiikan" toteuttamiseksi voimassa olevia lakeja noudattaen olivat heidän mielestään tuntuneet heikoilta. Hallituksella oli eduskunnassa hyvin vahva 172 kansanedustajan enemmistö.[1]
Sotasyyllisyyskysymys ja asekätkentä
Hallituksen selvitettäviksi tulleista pulmista vaikeimmat olivat asekätkentä ja sotasyyllisyyskysymys. Moskovan välirauhansopimuksen sotarikollisia koskeneen 13. artiklan suhteen hallitus oli alun perin lähtenyt siitä, että kysymys oli sodankäynnissä noudatettavien lakien ja tapojen rikkomisesta ja että asia oli hoidettava voimassa olevien lakien puitteissa. Valvontakomissio otti kantaa Suomen sotasyyllisyysasiaan vasta elokuussa 1945, jolloin liittoutuneet olivat kokouksessaan Lontoossa päässeet yksimielisyyteen natsi-Saksan ja Japanin johtoa vastaan käytävissä oikeudenkäynneissä noudatettavista periaatteista. Valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov totesi tällöin lausunnossaan Suomen pääosin toteuttaneen välirauhansopimuksen ehdot lukuun ottamatta sen 13. artiklaa. Tämän vuoksi pääministeri J. K. Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen joutuivat ajamaan eduskunnassa läpi Suomen oikeusperiaatteiden vastaisen, heille henkilökohtaisesti erittäin vastenmielisen taannehtivan lain sotasyyllisistä. Kesäkuussa 1945 valvontakomissio toimitti hallitukselle kirjelmän juuri paljastuneesta asekätkennästä, jonka komissio katsoi olleen kohdistettu hallitusta ja Neuvostoliittoa vastaan, ja vaati tiukkaan sävyyn sen pikaista selvittämistä. Jupakka paisui pian niin suureksi, että sitä selvittämään perustettiin erityinen sisäministeriön tutkintaelin (SMTE). Prosessin loppuunsaattaminen jäi seuraavan Pekkalan hallituksen tehtäväksi.[2]
Joulukuussa 1945 hallitus hyväksytti eduskunnalla pikavauhtia lain setelien vaihdosta, mikä merkitsi setelien leikkaamista kahtia vuoden 1946 alussa. Lain mukaan ne 500, 1 000 ja 5 000 markan setelit, jotka sillä hetkellä olivat kansalaisten hallussa, menettivät puolet arvostaan. Leikattujen setelien oikeat puoliskot oli luovutettava pankkeihin helmikuun 16. päivään mennessä, ja niistä annetun kuitin ilmoittama rahamäärä laskettiin pakkolainaksi valtiolle. Vasemmat puoliskot olivat edelleen käypää rahaa, mutta arvoltaan vain puolet alkuperäisestä. Laki ei kuitenkaan koskenut rahalaitoksiin talletettuja seteleitä. Tarkoituksena oli ennen kaikkea päästä käsiksi mustan pörssin keinottelijoiden ja veronkiertäjien pääomiin. Kokonaan uudet setelit otettiin käyttöön 16. helmikuuta 1946.[3] Pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä arveli muistelmissaan setelien leikkaamisen vaikuttaneen osaltaan SKDL:n tappioon vuoden 1948 eduskuntavaaleissa, koska hallitus sai toimenpiteen vuoksi tammikuun 1946 aikana paljon kiukkuista postia kansalaisilta, joiden käteisvarat menettivät äkkiä puolet arvostaan. Haukkujen esittäjinä olivat varsinkin Pohjois-Suomen metsätyöläiset ja niiden kohteena etenkin SKDL:n ministerit.[4]
Hallituksen toimikausi päättyi Gustaf Mannerheimin erottua tasavallan presidentin virasta ja eduskunnan valittua pääministeri J. K. Paasikiven hänen seuraajakseen. Virkaatekevänä pääministerinä toimi hallituksen toimikauden loppuun saakka virkavuosiltaan vanhin valtioneuvoston jäsen, ulkoministeri Carl Enckell.[5]
