Hjalmar J. Procopén vanhemmat olivat kenraalimajuri Carl Albert Fredrik Procopé ja Elin Hedvig Vendla von Törne.[2] Runoilija Hjalmar Procopé oli hänen serkkunsa.
Procopé oli naimisissa neljästi. Hän meni ensimmäisen kerran naimisiin Mary Ekin kanssa 1916 ja he erosivat 1926. Toisen kerran Procopé oli naimisissa Anna Margaretha Norrménin kanssa vuosina 1927–1939. Eron jälkeen hän nai vuonna 1940 Margaret Katherine Mary Shaw'n. Pari erosi 1949 ja Procopé meni naimisiin samana vuonna Brita Leila von Heidenstamin kanssa.[2] Procopén vuonna 1918 syntynyt poika Victor Procopé toimi urallaan isänsä tavoin RKP:n kansanedustajana. Hänen äitinsä oli Procopén ensimmäinen puoliso Mary Ek.[3]
Ylioppilaaksi Procopé pääsi vuonna 1907. Hän opiskeli lakia suorittaen oikeustutkinnon 1913 ja ylemmän hallintotutkinnon 1914. Varatuomarin arvon hän sai vuonna 1916. Procopé työskenteli asianajajana Helsingissä vuosina 1915–1922.[2]
Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajana Procopé oli vuosina 1919–1922 ja 1924–1926. Hän luopui edustajanpaikastaan 9. maaliskuuta 1926 palattuaan takaisin ulkoministeriöön Suomen Varsovan lähettilään tehtävään. Suomeen Procopé palasi joulukuussa 1927 tultuaan valituksi ulkoasiainministeriksi. Hän toimi tehtävässä maaliskuuhun 1931 saakka. Ministerin tehtävien jälkeen Procopé toimi Suomen Paperitehtaitten yhdistyksen toimitusjohtajana vuodet 1931–1939.[2]
Sota-aikana
Sotavuodet 1939–1944 Procopé toimi Suomen Washingtoninlähettiläänä. Kauko Rumpusen, Suomen Kansallisarkiston tutkijan, mukaan Franklin Roosevelt varoitti Procopéta 28. elokuuta 1939 Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton tekemästä Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta ja sen sisällöstä. Saman tutkijan mukaan Procopé oli saanut tiedon sopimuksesta jo aiemmin muista lähteistä ja lähetti ensimmäisen asiaa koskeneen sähkeen Suomeen jo sopimuksen allekirjoituspäivänä 23. elokuuta 1939.
Rooseveltin varoitus saapui Suomeen virallisesti kuitenkin vasta kuukauden päästä Rooseveltin ja Procopén tapaamisesta, osana rutiiniraporttia, eikä sitä otettu täysin vakavasti, osittain sen takia, että Roosevelt ei paljastanut vihjeen alkuperäistä lähdettä, Joachim von Ribbentropin alaista, tapaamisessa.[4]
Talvisodan aikana Procopé tuli tunnetuksi amerikkalaisen median tehokkaana hyödyntäjänä: se, että Suomi oli maksanut ensimmäisen maailmansodan aikaisen sotavelkansa Yhdysvalloille ja se, että Suomen valtio maksoi sotaa käyvänä maana lainojensa lyhennyksiä suunnitelmien (noin kolme kuukautta kestäneen sodan aikana maksuosuuksia tosin ei monta langennut) mukaan, pääsivät lehtien palstoille ja keräsivät yhdysvaltalaisten lukijoiden sympatioita. Poliittisen tilanteen muuttuessa loppukesästä 1944 – Suomen ja Kolmannen valtakunnan teiden erotessa – Hjalmar Procopé joutui disponibiliteettiin eroten ulkoministeriön palveluksesta marraskuussa 1945.
Viimeiset vuodet
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vuosina 1945–1946 Procopé toimi presidentti Risto Rytin puolustusasianajajana ja samalla kaikkien syytettyjen puolustuksen johtajana. Procopén nimi tuli esille syksyllä 2005 Rytin päiväkirjojen tullessa uudestaan julkisuuteen. Hän oli siirtänyt ne Hoover-instituuttiin Yhdysvaltoihin 1940-luvulla.
Kesästä 1945 lähtien Procopé asui Tukholmassa. Hänen työskenteli Mannerheim-elämäkerran kirjoittajana tunnetun Stig Jägerskiöldin asianajotomistossa. Kun Procopén passin määräaika umpeutui kesäkuussa 1946, hänelle ei myönnetty enää uutta passia "korkeampien tahojen määräyksestä", mikä käytännössä tarkoitti Suomen silloisen vasemmistovoittoisen valtiovallan suhtautuvan kriittisesti hänen toimintaansa, erityisesti presidentti Rytin puolustusasianajajana. Hän sai kuitenkin syyskuussa 1946 ruotsalaisen muukalaispassin. Tällä passilla hän saattoi matkustaa mm. RanskaanPariisin rauhankonferenssiin ajaakseen Suomen asiaa.[5]
Viimeisinä elinvuosinaan Hjalmar Procopé osallistui toimintaan, joka suuntautui kommunismia vastaan. Hän pyrki avustamaan toisia maanpakolaisia, asekätkennän takia vainottuja sotilaita, saamaan matkaliput Yhdysvaltoihin. Hän oli järjestämässä rahoitusta eversti Marttisen joukoille.[5]
Viimeisinä elinvuosinaan Procopé vietti maanpakolaisen elämää Tukholmassa ja New Yorkissa. Kesällä 1948 tapahtunut käänne Suomen poliittisessa elämässä vaikutti Procopélle siten, että uusi pääministeri K.-A. Fagerholm huolehti henkilökohtaisesti Procopélle Suomen passin.[5]
Procopé julkaisi 1920- ja 1930-luvulla suomeksi, ruotsiksi ja ranskaksi teoksia Suomen kansainvälispoliittisesta asemasta ja kauppapolitiikasta sekä vuonna 1946 sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsitelleen teoksen Fällande dom som friar, jota ei koskaan julkaistu suomeksi.[7]
Hjalmar Procopé kuoli 1954 ollessaan käymässä Suomessa voidakseen äänestää eduskuntavaaleissa.
↑Seppälä, Raimo: Pelon vuodet: Arvo ”Poika” Tuomisen salaista kirjeenvaihtoa Tukholmasta 1944–1956, s. 261. Helsinki: Tammi, 1983.
Kirjallisuutta
Brander, Richard: Finland och den tidiga västintegrationen: Hjalmar J. Procopé och Europarörelsen 1948–1954. (Diss. Statsvetenskapliga fakultetens publikationer, 111) Helsingfors: Helsingfors universitet, 2019. ISSN 2343-273XISBN 978-951-51-3377-9Teoksen verkkoversio.
Lemberg, Magnus: Hjalmar J. Procopé: Isänmaanystävä ja maailmankansalainen. ((Hjalmar J. Procopé: En politisk biografi, 1989.) Suomennos Kauko Kare ja Katariina Kare-Evans) Alea-kirja, 1994. ISBN 951-9429-89-1
Lemberg, Magnus: Hjalmar J. Procopé som aktivist, utrikesminister och svensk partiman: Procopés politiska verksamhet till år 1926. (Diss. (Helsingfors universitet). Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, 524) Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 1985. ISSN 0039-6842ISBN 951-9018-08-5
Lemberg, Magnus: ”Procopé, Hjalmar Johan (1889–1954)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 798–801. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7Teoksen verkkoversio.
Seppälä, Raimo: Pelon vuodet: Arvo ”Poika” Tuomisen salaista kirjeenvaihtoa Tukholmasta 1944−1956. Helsinki: Tammi, 1983. ISBN 951-30-5888-3
