Witting pääsi ylioppilaaksi Viipurin ruotsalaisesta lyseosta 1897 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1907, lisensiaatiksi 1909 ja tohtoriksi 1910.[11][12]
Tieteellisellä urallaan Witting toimi Helsingin observatorion tähtivalokuvaustöiden assistenttina 1899–1901 ja Suomen Tiedeseuran meritieteellisen tutkimuksen assistenttina 1902–1910, johtajana 1911–1917 ja hydrologina 1918. Witting oli tämän jälkeen Merentutkimuslaitoksen johtajana ja professorina 1919–1936.[13] Hän oli kansainvälisestikin arvostettu merentutkija.[11][12]
Witting oli Suomen Maantieteellisen Seuran puheenjohtajana 1912–1913 ja seuran sihteerinä 1918. Suomen Tiedeseuran jäsenenä hän oli vuodesta 1913 ja toimi Sohlbergin lahjoitusrahaston valtuuskunnan puheenjohtajan ja Tieteellisten Seurojen valtuuskunnan puheenjohtajana. Hän otti osaa lukuisiin tieteellisten ja tieteelliskäytännöllisten komiteoiden työhön. Witting edusti Suomen meritieteellisiä töitä kansainvälisissä Pohjois-Europan merien tutkimusta varten asetetun keskusneuvoston neuvotteluissa. Meritieteen tutkimusten ohella Witting tutki maankohoamista, Itämeren ympärysalueiden tarkkavaakituksia, napakorkeuden vaihteluja, auringon säteilyä sekä ilmatieteellisiä havaintoja.[11]
Poliittinen ura
Witting oli Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustajana 1924–1926. Hän oli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Ingmanin II hallituksessa 1924–1925, samoin Svinhufvudin II hallituksessa 1930–1931. Kivimäen hallituksessa Witting oli apulaisvaltiovarainministeri ja apulaisulkoministeri 1933–1936. <r[12]ef name=hs/>
Witting oli tunnettu saksalaismielisyydestään, suhtautui epäluuloisesti länsivaltoihin Englantiin ja Ranskaan eikä ollut myöskään kiinnostunut yhteistyöstä Skandinavian maiden kanssa.[14] Ulkoministerinä Witting oli muun muassa allekirjoittamassa muiden Saksan liittolaismaiden kanssa antikomintern-sopimusta, johon Suomi liittyi marraskuussa 1941.[15]
Sortovuosina nuoruutensa elänyt Witting ei ollut unohtanut kagaalia, passiivista ja aktiivista vastarintaa eikä Saksan silloista tukea pienelle, itsenäistyvälle Suomelle. Wittingille oli ominaista idealismi sekä Venäjän ja venäläisyyden kokeminen suurimmaksi uhaksi sen yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta.[16]
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Rolf Witting oli vahva ulkoministeri ja sotakabinettikonstellaatiossa vahva toimija. Silti hän pysyi lojaalina Rytille niin tämän pääministeri- kuin presidenttikaudellakin. Ryti totesi Rolf Wittingistä, että hän oli tehnyt suuria palveluksia isänmaalle, varsinkin johtaessaan ulkopolitiikkaa Neuvostoliiton rankan painostuksen alaisuudessa välirauhan aikana.
Risto Ryti hoiti omalla pääministerikaudellaan yhteydet Ison-Britannian ja Yhdysvaltain Suomen-lähettiläiden kanssa. Tultuaan presidentiksi joulukuussa 1940 hän halusi edelleen pääsääntöisesti pitää käsissään yhteydet lähettiläisiin, Ison-Britannian Gordon Verekeriin ja Yhdysvaltain Arthur Schoenfeldiin. Tämä ei tietenkään merkinnyt, ettei myös Witting hoitanut heidän kanssaan asioita. Pääministeri Jukka Rangell puolestaan ei halunnutkaan puuttua hänelle vieraaseen ulkopolitiikkaan. Ulkoministeri Rolf Wittingille jäi siten ”yksinoikeus” Saksan Suomen-lähettilääseen Wipert von Blücheriin, mikä on sittemmin johtanut ylimitoitettuihin tulkintoihin Wittingin saksalaismielisyydestä. Neuvostoliiton Suomen-lähettiläs oli puolestaan niin ”mahdoton” Suomen suhteen, ettei modus vivendiä syntynyt Wittingin ja Ivan Zotovin välille.
Rolf Witting ei pitänyt tärkeänä tiedottaa eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa sodan kestäessä. Hänestä sodan oloissa oli riittävää, että sotakabinetti – hallituksen sisäpiiri – oli ulkoasioiden keskiössä. Muualta tiedot olisivat vuotaneet.
Ulkoministerin käytettävissä oleva tieto on tärkeä päätöksentekoon vaikuttava tekijä. Tutkimuksen perusteella on todettava suomalaisten diplomaattien toimittamien raporttien olleen tiedoiltaan hyvin kattavia. Suomalainen radiotiedustelu pystyi yllättävän hyvin sieppaamaan Ison-Britannian ja Yhdysvaltain Suomen edustustojen sähkeidenvaihtoa pääkaupunkien välillä. Radiotiedustelu pystyi toimittamaan ulkoasiainjohdolle myös Washingtonin ja Moskovan ja Kuibyševin välisen radioliikenteen viestejä. Radiotiedustelun kautta tulivat Wittingin tietoon myös eduskunnasta tapahtuneet tietovuodot. Ulkoministerillä oli käytettävissään samat tiedot kuin presidentillä.
Suomen välit Hitlerin Saksaan olivat olleet viileät pitkään jo ennen talvisotaa ja tilanne jatkui aina syksyyn 1940. Ulkoministerin tavoite oli talvisodan päättymisen jälkeen saada aikaan mahdollisimman moneen suuntaan hyvät suhteet. Neuvostoliitto ja Saksa olivat tietysti erityisasemassa. Näiden keskinäisistä suhteista ei vuonna 1940 ollut selvää kuvaa. Merkillepantavaa on, että Rolf Witting oli valintansa aikana hyvissä kirjoissa anglosaksisessa maailmassa. Saksassa Wittingiä pidettiin lähinnä sosiaalidemokraattina ja anglofiilinä. Myös Ison-Britannian Helsingin-lähettiläs Gordon Vereker piti Wittingiä hyvin englantilaismielisenä ja hyvänä valintana maansa kannalta.
Keväällä ja kesällä 1940 Saksan sotavoimat miehittivät Tanskan ja Norjan sekä murskasivat Belgian, Hollannin, Luxemburgin ja Ranskan puolustukset uskomattoman tehokkaalla armeijallaan. Tässä tilanteessa Neuvostoliitolla oli vapaat kädet painostaa pientä läntistä naapuriaan. Suomi oli monella tapaa maahan lyöty. Suomen ja Ruotsin puolustusliittoajatus sai tässä tilanteessa Wittingistä tukevan tukijan. Asia kaatui kuitenkin sekä Neuvostoliiton että Saksan vastustukseen. Neuvostoliiton arrogantin lähettilään Ivan Zotovin jälkeen tulleeseen uuteen lähettilääseen Pavel Orloviin Witting yritti luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet, mutta aika ei riittänyt.
Tilanteessa, jossa apua ei saatu Ruotsista eikä länsiliittoutuneilta, jäi jäljelle niin kaupallisten suhteiden, elintarvikkeiden saannin ja sotilaallisen tuen suhteen Saksa. Saksan sotajoukkojen kauttakulkulupa Suomen läpi ei ollut tarkoitettu sodan valmistelemiseksi Neuvostoliittoon yhdessä Saksan kanssa. Kyseessä oli tekninen sopimus, jollaisen Ruotsikin oli tehnyt aiemmin. Saksan suunnitelmat idän sotaretkestä tulivat Suomen sodanjohdon tietoon vasta talvella 1940–1941. Sodan alkamisajankohtaa ei kuitenkaan tiedetty. Kuten Witting totesi sodan syttymishetkestä: ”Jumala aavistaa, Hitler tietää…” Saksa teki alkusyksystä 1940 päätöksen siirtää Suomi omaan etupiiriinsä. Suomen suuntautuminen Saksaan ei syntynyt ennen vuoden 1940 elokuuta, jolloin Hitler, Göring ja Veltjens pitivät kokouksen, jossa päätettiin myydä Suomelle aseita ja esittää Suomelle kauttakulkusopimusta. Suomelle Saksa olikin ainoa vaihtoehto muiden suunnitelmien, kuten Ison-Britannian suuntauksen ja Ruotsi-Suomi puolustusliiton, ajauduttua karille.
Witting näki kauttakulussa tervetulleen tasapainottavan tekijän Neuvostoliiton vastapainona, vaikka Saksa olikin ilmoittanut, ettei se tukisi diplomaattisesti eikä muilla keinoin Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Väite, että Saksaan suuntautuminen olisi tapahtunut jo helmikuussa 1940 Göringin luvattua, että talvisodan lopettamiseksi tehty rauha merkitsisi jatkossa Saksan apua menetetyn alueen takaisin saamiseksi, on ristiriidassa Saksan todellisen käyttäytymisen kanssa. Moskovan rauhan jälkeen ei ollut jälkeäkään Saksan tuesta Suomelle. Ensin pyrittiinkin tukeutumaan Isoon-Britanniaan. Sen jälkeen Suomi pyrki puolustusliittoon Ruotsin kanssa. Vielä heinäkuussa 1940 Göring vastasi Wittingin kyselyihin kreivi Eric von Rosenin välityksellä selkeästi, ettei Saksa anna tehokasta apua Suomelle, jos Neuvostoliitto hyökkäisi uudelleen Suomeen.
Presidentti Kyösti Kallio piti Wittingin hyvänä ominaisuutena, ”ettei hän osannut puhua”. ”Nyt ei ulkoministerin sovi puhua”, totesi Kallio. Entinen pääministeri Jukka Rangell katsoi 1945 sotasyyllisyyskuulusteluissa, että Wittingin esitystapa nimenomaan suomen kielellä oli ”hiukan sekava”. Ulkoministeri yritti tällä tavoin kiertää vaikeita kysymyksiä.[18]
Eniten vaikutti rauhanopposition – joka vaikutti etupäässä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa – arvosteluun Wittingiä kohtaan se, ettei hän jatkosodan aikana vuotojen pelossa kovinkaan usein selvittänyt arkaluontoisia asioita eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Ulkoministeri korosti usein sitä seikkaa, että talvisodan jälkeisessä Suomessa ulkopolitiikan päättäjien piirin tuli olla suppea.
Witting selosti kuitenkin välirauhan aikana usein Neuvostoliiton painostusta, heinäkuussa kaksi kertaa ja heti elokuun 1. päivänä 1940. Hän informoi valiokuntaa lokakuun alussa kerran, sitten kaksi kertaa marraskuussa, kerran tammikuussa 1941 sekä sen jälkeen helmikuussa, maaliskuussa ja toukokuussa. Itse asiassa huhtikuun alkuun 1941 hän oli usein nähty vieras valiokunnassa, mutta sen jälkeen selostukset harvenivat. Valiokunnan jäsenille jäi käsitys, että Witting tiesi kyllä mitä teki, muttei halunnut kertoa sitä eduskunnan jäsenille. Syksyllä 1941 Witting vastusti sodan päämääristä käytävää keskustelua eduskunnassa, sillä siellä olisi oltu erimielisiä, mikä olisi antanut huonon kuvan liittoutuneille, mutta myös Saksalle. Rajoista hän ei halunnut puhua. Eduskuntaryhmien puheenjohtajia hän kyllä informoi luottamuksellisesti.
Kaikki eduskuntaryhmät halusivat luopua Wittingistä, kun uutta hallitusta koottiin helmi-maaliskuussa 1943. Witting oli toiminut ammattiministerinä, joten hänen tukenaan ei ollut mitään tiettyä eduskuntaryhmää.
Ulkomaista Yhdysvallat tiedotti monia kanavia kautta tyytymättömyytensä Suomen ulkoministeriin. USA:n kanta oli saatettu kaikkien eduskuntaryhmien tietoon. Suomessa erityisesti ruotsinkielisten ja osin sosialidemokraattien edustajat olivat ”amerikkalais- ja ruotsinmielisiä”. Niinpä 5. maaliskuuta 1943 muodostettu Edwin Linkomiehen hallitus sai uudeksi ulkoministerikseen Henrik Ramsayn. Hän oli tunnettu anglofiili ja siten sopiva rauhanneuvottelijaksi. Kyseessähän oli maailmanpoliittisesti ja ulkopoliittiselta luonteeltaan uusi aikakausi.
Liikeura
Witting toimi Helsingin Osakepankin pääjohtajana 1936–1944. Hän kuului lisäksi useiden liike- ja teollisuusyritysten johtokuntiin. Witting oli vuodesta 1938 ruotsalaisen kauppakorkeakoulun hallituksen puheenjohtaja. Hän oli 1929–1938 Hufvudstadsbladetin kirjapaino Oy:n johtokunnan jäsenenä ja kuului sittemmin Hufvudstadsbladetin toimitusneuvostoon.[11][12]
Yksityiselämä
Wittingin vanhemmat olivat filosofian maisteri Rudolf Martialis Witting (1854–1925) ja Berta Georgina Eugenie Sundman. Rudolf Martialis Witting oli Viipurin ruotsalaisessa lyseossa matematiikan kollegana 1878–1906 ja sen jälkeen Oy A. Parviaisen tehtaiden toimitusjohtajana ensin Pietarissa ja sittemmin Viipurissa 1904–1919.[12][19]
Rolf Wittingin puoliso oli Ellen Julie Elise Neovius (1883–1961).[13] Heidän neljästä lapsestaan tytär Ebba Aschan (s. 1917) toimi pitkään Espoon kunnallispolitiikassa.[20][12]
Witting ei kirjoittanut muistelmia, ja hänen henkilökohtainen arkistonsa nähtävästi poltettiin syksyllä 1944 Wittingin kuoleman jälkeen.
↑ abEllonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 827. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8
↑Frietsch, C. O.: Suomen kohtalonvuodet. Tammi 1945.
↑Vuosisatamme kronikka, s. 570. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X — Suomen puolesta sopimuksen allekirjoitti ulkoministeri Rolf Witting 25. marraskuuta 1941.
↑Soikkanen, Timo: Sortovuosien vaikutus suomalaisten itsenäisyystahtoon. Artikkeli Vapaussoturi-lehdessä 2/2007.
↑Ohto Manninen 1977 - Toteutumaton valtioliitto: Suomi ja Ruotsi talvisodan jälkeen, s. 12
↑J. W. Rangell Onni Petäyksen kuulustelussa 13.10.1945. JWRA, K 14, KA.
