Etelä-Karjalan maapinta-ala on 5 326,37 km², eli noin 1,75 prosenttia koko Suomen maapinta-alasta. Maakunnan makeavesiala on 1 545,76 km², mikä käsittää noin 4,5 prosenttia Suomen makeavesialasta. Maakunnan väkiluku 2024-03-31 31. maaliskuuta2024 oli 125 019 henkeä.[2] Useampi kuin joka toinen eteläkarjalainen asuu Lappeenrannassa. Etelä-Karjalassa on yhdeksän kuntaa, joista kaksi on kaupunkeja. Lappeenranta on Etelä-Karjalan maakuntakeskus, suurin kaupunki ja merkittävä koulutuksen sekä kaupan keskus. Toinen eteläkarjalainen kaupunki on Imatra.
Nykyinen Etelä-Karjala on muodostunut selväpiirteiseksi aluekokonaisuudeksi vasta toisen maailmansodan ja alueluovutusten jälkeen. Sen nimikin vakiintui käyttöön nykyisessä merkityksessään vasta 1950-luvulla, varsinkin sen jälkeen, kun vuonna 1954 perustettiin Etelä-Karjalan maakuntaliitto.[4] Aikaisemmin se on ollut Savon ja Karjalan historiallisten maakuntien raja-aluetta[5], jossa käsitykset maakuntien välisestä rajasta ovat eri aikoina vaihdelleet.
Nykyistä Etelä-Karjalaa ovat aikoinaan halkoneet luode-kaakko-suunnassa Pähkinäsaaren (1323) ja Täyssinän (1595) rauhojen rajat. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 se joutui kokonaan Ruotsille, mutta vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhassa se jaettiin jälleen Ruotsin ja Venäjän kesken, ja vuonna 1743 Turun rauhassa se joutui kokonaisuudessaan Venäjälle osana Vanhaa-Suomea. Kun Vanha-Suomi vuonna 1812 yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, siitä muodostettiin Viipurin lääni, johon myös nykyinen Etelä-Karjala kokonaisuudessaan kuului toiseen maailmansotaan saakka. Maakunnallisessa mielessä suuri osa siitä kuitenkin luettiin vielä 1900-luvun alkupuolella yleensä Savoon kuuluvaksi.[6]
Nykyisen Etelä-Karjalan itäisimmät kunnat Simpele, Parikkala, Saari ja Uukuniemi luettiin ennen toista maailmansotaa kuuluviksi Laatokan Karjalaan. Viipurin länsipuolella olevaa aluetta nimitettiin ennen sotaa Lounais-Karjalaksi[7], mutta siitä jäi sodan jälkeen Suomelle vain pieni osa, josta Etelä-Karjalaan kuuluvat nykyisin lähinnä vain entiset, myöhemmin Lappeenrantaan liitetyt Ylämaan ja Nuijamaan kunnat. Lounais-Karjalaan kuuluivat aikoinaan myös Virolahti ja Miehikkälä, mutta nykyisin ne luetaan Kymenlaaksoon. Muu osa nykyistä Etelä-Karjalaa, muun muassa Lappeenranta ja Imatra, katsottiin 1900-luvun alkupuolella muun muassa hakuteoksissa tavallisesti Savoon kuuluviksi.[8][9] Tämä johtui pitkälti siitä, että Topelius oli Maamme kirjassaan maininnut koko Saimaan ja Imatran koskenkin sijaitsevan Savossa.[4][10]Eino Jutikkalan mukaan kyseessä tämä johtui kuitenkin vain historiallisesta väärinkäsityksestä: Uudenkaupungin rauhan rajaa oli alettu pitää maakuntien rajana, vaikka Savon ja Karjalan välisenä heimorajana oli jo 1500-luvulla pidetty silloisten Viipurin ja Savonlinnan linnaläänien välistä rajaa, joka kutakuinkin vastaa nykyistäkin Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan välistä maakuntarajaa. Paikalliset asukkaat olivatkin vanhastaan käsittäneet Imatran seudun Karjalaan kuuluvaksi.[4]
Talvi- ja jatkosodan seurauksena Suomi luovuttiNeuvostoliitolle noin puolet Suomen Karjalan pinta-alasta. Lappeenrannan kaupunginkirjaston ylläpitämän Carelica-kotiseutukokoelman keruualue kattaa seuraavat 33 luovutetun alueen lakkautettua kaupunkia, kauppalaa ja kuntaa.[23][24] Näiden kuntien perinnevaakunat eivät ole virallisia, vaan luovutettuja alueita edustavien säätiöiden ja seurojen tunnuksia.[25]
Näistä kunnista osa Jääsken, Säkkijärven ja Vahvialan alueista kuuluu edelleen Suomeen, mutta niiden Suomelle jääneet osat liitettiin pian sodan jälkeen muihin kuntiin.
Järvien ohella Etelä-Karjalan maisemia hallitsevat metsät ja maalaismaisemat sekä jääkauden seurauksena muodostuneet Salpausselänreunamuodostumat ja harjualueet. Maakunnan maaperä koostuu harjujen ja reunamuodostumien ohella laikuittaisesti sora- ja hiekkamoreenista, kalliomaasta sekä savesta ja siltistä. Turvemaita Etelä-Karjalassa on niukasti, suurimmat suoalueet sijaitsevat Salpausselän kaakkoispuolella. Etelä-Karjalan alueen kallioperä kuuluu maapallon vanhimpiin. Se koostuu maakunnan etelä- ja länsiosissa pääosin rapakivigraniitista, kun taas koillisempana kallioperää luonnehtivat vieläkin vanhemmat biotiittiparagneissi, granodioriitti ja paikoin myös graniitti.[26][27] Etelä-Karjalan korkein kohta on Ruokolahden ja Rautjärven rajalla sijaitseva Haukkavuori, joka kohoaa 172 metrin korkeuteen.
Kasvillisuuden ja ilmaston osalta Etelä-Karjalan maakunta kuuluu eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen.[28] Suurin osa maakunnan maapinta-alasta on metsää. Voimakkaan puunjalostushistorian takia alueen metsät ovat pääosin talousmetsiä, eikä alueella ole laajoja vanhojen metsien alueita. Yli kaksi kolmasosaa Etelä-Karjalan metsistä on mustikka- tai puolukkatyypin kangasmetsiä; Salpausselältä ja harjualueilta löytyy karumpia puolukka- ja kanervatyypin kankaita. Yleisin puulaji on mänty. Etenkin alueen koillisosissa on runsaasti reheviä lehtometsiä sekä kaskitalouden jäänteenä syntyneitä koivuvaltaisialehtimetsiä. Paikoin esiintyy myös lehmusta ja vaahteraa. Parikkalan Siikalahdella on merkittävä lintukosteikko.[27]
Seuraavassa kuvaajassa on esitetty maakunnan väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen.
Etelä-Karjalan sijainti Venäjän rajalla antaa maakunnalle kansainvälistä leimaa. Venäläisten matkailijoiden ansiosta tax-free-myynnin määrässä vain Helsinki sijoittui vuonna 2006 Lappeenrannan ja Imatran edelle.[37] Etelä-Karjalan matkailun erityispiirteitä ovat olleet seudun monipuolinen luonto, viisumivapaat risteilyt Venäjälle sekä useat kylpylät, joista uusin on syksyllä 2011 toimintansa aloittanut Holiday Club Saimaan kylpylähotelli.[38] Vielä vuonna 2019 Etelä-Karjalan 1,9 miljoonasta ulkomaalaisesta matkailijasta 96% oli venäläisiä.[39]Vuoden 2022 Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan jälkeen venäläisten matkailu on kuitenkin romahtanut hyökkäyksen taloudellisten seurauksien sekä matkailulle asetettujen rajoitusten myötä. [39][40]
Historiallisesti merkittävimpiä eteläkarjalaisia henkilöitä ovat muun muassa kielitieteilijä D. E. D. Europaeus sekä presidentti Pehr Evind Svinhufvud. Tunnetuimpia eteläkarjalaisia kirjailijoita ovat muun muassa Hilja Valtonen ja Laila Hirvisaari, joista jälkimmäinen on kirjoittanut lukuisia alueelle sijoittuvia romaaneja.
Etelä-Karjalan liitto on yksi Suomen 18 maakuntaliitosta. Siihen kuuluvat kaikki Etelä-Karjalan kunnat. Liiton päättävien elinten luottamushenkilöt ovat jäsenkuntien poliittisia vaikuttajia, jotka edustavat kuntalaisia kunnallisvaalien tuloksen mukaisesti.[42]
Liitto ajaa maakunnan, kuntien, väestön ja elinkeinoelämän etuja ja sen tavoitteena on maakunnan henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin sekä kulttuurin edistäminen. Sen lakisääteisiä tehtäviä ovat alueiden kehittäminen ja maakuntakaavoitus. Lisäksi liitossa tehdään maakuntaa koskevia tutkimuksia, tilastointia, suunnitelmia ja selvityksiä. Liitto on myös maakunnan vaikuttajien ja sidosryhmien yhteistyöorganisaatio.[42]
↑ abcYrjö Kaukiainen, Jouko Nurmiainen: ”Hajanaisesta jäännösalueesta Etelä-Karjalan maakunnaksi”, Viipurin läänin historia, VI osa: Karjalan itärajan varjossa, s. 306–310. Karjalan kirjapaino, 2010. ISBN 978-952-5200-76-8.
↑”Etelä-Karjala”, Otavan iso Fokus, 2. osa (El–Io), s. 737. Otava, 1973. ISBN 951-1-00272-4.
↑”Suomen kartta, osa 4”, Pieni tietosanakirja, 4. osa (San Remo-Öölanti). (Karttaan on merkitty sekä läänien että kapeammalla viivalla myös Suomen historiallisten maakuntien rajat). Otava, 1928. Teoksen verkkoversio.
↑”Karjala”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo-Kulttuurikieli), s. 367. Tietosanakirja Oy, 1912. Teoksen verkkoversio.
↑”Lappeenranta”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje-Maskotti). Otava, 1926. Teoksen verkkoversio.
↑Zachris Topelius: ”Landskapen”, Boken om vårt land. Läsebok for de lägsta läroverk i Finland, andra kursen, s. 31. Ab Svenska Läromedel, 1937 (näköispainos). Teoksen verkkoversio.
↑Kolmonen, Jaakko (toim.): Kotomaamme ruoka-aitta: Suomen, Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, s. 107-109. Helsinki: Patakolmonen, 1988. ISBN 951-96047-3-1.