Yrjö Sirolan vanhemmat olivat vuodesta 1878[1]Viipurin kaupunki- ja maaseurakunnan kappalaisena toiminut Karl Gustaf Sirén ja Wilhelmina Margareta Sandell.[2] Suomen kommunistisen liikkeen varhaisista johtajista myös Kullervo Manner oli papin poika.
Sirola kävi Viipurin klassillisen lyseon, jonka rehtorina toiminut nuorsuomalainen poliitikko J. A. Lyly rohkaisi häntä kiinnostumaan yhteiskunnallisista kysymyksistä. Sirola kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1896, mutta joutui keskeyttämään yliopisto-opintonsa velkojen vuoksi ja valmistui kansakoulunopettajaksi Rauman seminaarista 1902. Hän ehti toimia vuoden opettajana Hattulassa ennen siirtymistään nuorsuomalaisen Kotkan Sanomien toimittajaksi. Sen lakattua pian ilmestymästä hän pääsi vuonna 1904 toimitussihteeriksiTampereella ilmestyneeseen sosialidemokraattiseen Kansan Lehteen.[2]
Sosiaalidemokraattinen poliitikko
Sirolan poliittinen ura eteni alussa hyvin nopeasti. Hän tuli näkyvästi mukaan SDP:n toimintaan suurlakkovuonna 1905 niin sanottujen marraskuun sosialistien mukana, ja hänet valittiin saman tien puolueen ensimmäiseksi päätoimiseksi puoluesihteeriksi.[2] Kun kansalaiskokous valitsi suurlakon aikana 4. marraskuuta 1905 HelsinginRautatientorilla Suomelle uuden hallituksen, oli vain 28-vuotiaan Sirolan nimi mukana senaattorilistalla.[3] Tämä hallitus jäi vain paperille, mutta Sirola nimettiin eduskuntauudistusta valmistelleeseen komiteaan, ja vaikka hän oli sen jäsenistä selvästi nuorin ja poliittisesti kokemattomin, hän suoriutui tehtävästä. Hän valmisteli SDP:n vuoden 1906 tärkeän puoluekokouksen ja johti vaalivalmisteluja kouluttamalla vaaliagitaattoreita. Sirola jätti puoluesihteerin tehtävät siirtyessään puolueen pää-äänenkannattajan Työmiehen toimitussihteeriksi. Lisäksi hän perusti muiden nuorten sosialistien kanssa teoreettisen keskustelun foorumiksi Sosialistisen aikakauslehden.[2] Sirola perusti hieman myöhemmin myös Työväen Arkiston[2] ja toimi sen ensimmäisenä arkistonhoitajana.
Sirola valittiin eduskuntaan ensimmäisissä eduskuntavaaleissaPohjois-Hämeen vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä. Hänet valittiin sosidaalidemokraattien eduskuntaryhmän ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Hän johti eduskunnassa sosiaalidemokraattien kamppailua pikaisten yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaamiseksi. Vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä vain 31-vuotias Sirola valittiin ensimmäiseksi varapuhemieheksi, missä tehtävässä hän jatkoi, kunnes jäi pois eduskunnasta vuoden 1910 vaaleissa.[2]
Kansanvaltuutettu Yrjö Sirola senaatin täysistuntosalissa sotatalvena 1918.
Palattuaan Suomeen Sirola palkattiin uudelleen Työmiehen toimitukseen ja vuonna 1916 toistamiseen toimitussihteeriksi. Hänet valittiin SDP:n puoluetoimikuntaan ja uudelleen eduskuntaan vuoden 1917 vaaleissa. Hän kuului puolueen radikaaliin, ”siltasaarelaiseen” siipeen, joka valtasi enemmistön puoluetoimikunnassa vuonna 1917. Hän oli monien muiden siltasaarelaisten tapaan oppositiossa Tokoin senaattiin nähden ja alkoi ihailla bolševikkien toimintaa ja vallankumousta Venäjällä. Sirola kuului vuoden 1917 yleislakon aikana salassa nimitettyyn vallankumoukselliseen keskusneuvostoon, jossa hän kannatti innokkaasti 16. marraskuuta tehtyä mutta vuorokauden kuluessa kumottua päätöstä vallan kaappaamisesta. Kun sosiaalidemokraatit hieman myöhemmin viimeisenä yrityksenä vallan saamiseen parlamentaarisin keinoin esittivät eduskunnassa oman senaattorilistansa vastaesityksenä Svinhufvudin senaatille, oli Sirolan nimi jälleen listalla, mutta tämäkään hallitus ei toteutunut.[2]
Tammikuussa 1918 SDP:n radikaalit, Sirola mukaan luettuna, saivat ajettua läpi päätökseen vallankumouksen aloittamisesta. Sirola tuli kumouksen johtoon asettuneen Suomen kansanvaltuuskunnan ulkoasiain valtuutetuksi eli ulkoministeriksi.[2] Ulkopolitiikassaan punainen hallitus onnistui lähinnä suhteiden solmimisessa Neuvosto-Venäjään, mikä osoittautuikin hyödylliseksi, kun kansanvaltuutetut valtansa luhistuessa saattoivat paeta sinne. Myös Sirola siirtyi rajan taa ja asui siellä lopun ikänsä.
Ura Neuvosto-Venäjällä
Sirola oli mukana perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta Moskovassa elokuussa 1918. Hän oli SKP:n alkuaikoina sen nimellinen puheenjohtaja,[5] ja Otto Wille Kuusisen ohella toinen puolueen ”sieluista” kuolemaansa asti.[2] Puolueen sisäisissä valtakamppailuissa hän oli loppuun asti Kuusisen tukija ensin Eino Rahjan ja sittemmin myös puolueen puheenjohtajan Kullervo Mannerin jyrkempää linjaa vastaan. Vuosina 1922–1926 Sirola työskenteli LeningradissaLännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston opettajana, lukuvuoden 1925–1926 myös sen rehtorina.[2]
Sirola oli vuosina 1926–1928 ja 1931–1936 Kommunistisen internationaalin (Komintern) palveluksessa. Hän kuului sen ylimpään päätöksentekoelimeen eli toimeenpanevaan komiteaan (IKKI), jossa hän vastasi järjestön yhteyksistä Skandinaviaan ja Amerikkaan. Hän kävi välillä Ruotsissa hoitamassa Kominternin asioita. Vuosina 1928–1931 Sirola oli Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan kansanvalistusasiain komissaarina. Hän auttoi toteuttamaan Neuvosto-Karjalassa Vladimir Leninin suosittelemaa kansallisuuspolitiikkaa (korenizatsiya).[2] Sirola oli huolissaan Neuvosto-Karjalaan asettuneen suomalaisen emigranttiväestön eristäytyneisyydestä, sillä suomalaiset integroituivat huonosti osaksi Neuvostoliittoa odottaessaan vain uutta vallankumousta Suomessa. Sirola näki tämän erääksi vaaraksi.[6] Myöhemmin Neuvosto-Karjalan johdossa olleita suomalaisia Edvard Gyllingiä ja Kustaa Roviota syytettiinkin rikollisesta nationalismista.
1930-luvun alussa Sirola työskenteli ulkomaisia kommunisteja maanalaiseen työhön kouluttaneen Moskovan Lenin-koulun suomalaisen sektorin johtajana. Koska koulua kävivät noina vuosina kymmenet sittemmin SKP:n johtoasemiin kohonneet henkilöt, sai Sirola kuolemansa jälkeen puolueen omassa historiankirjoituksessa lisänimen ”SKP:n kaaderien isä”.[7]
Viimeiset vuodet
Sirolan viimeisiä vuosia leimasi SKP:n johdossa ankaraksi kiihtynyt valtataisto, jota alkoi sävyttää etenevä Stalinin terrori. Pettureiden ja vihollisten etsintä sai alkusysäyksen NKP:n Leningradin puoluesihteerin Sergei Kirovin tultua salamurhatuksi vuonna 1934, jolloin Sirola kirjoitti artikkelin ”Vihollinen hurjistuu”[8]. Kuusinen pani kirjallisesti lahjakkaan Sirolan kirjoittamaan ideologisia hyökkäyksiä, joiden tuella Manner syöstiin samana vuonna SKP:n johdosta. Sirola piti Mannerin ideologisia virheitä vakavina.[6] Manner tuomittiin vuonna 1935 kymmeneksi vuodeksi vankileirille.
Sirola muuttui viimeisinä vuosinaan itseään kohtaan äärimmäisen kriittiseksi.[9] Hän oli kirjoittanut aiemmin itsekritiikistä: ”Jos on virheellistä käsitystä, tai vaikka suuntaakin, niin tuleehan oikaistuksi keskustelussa... Sillä jos virheellinen... vivahduskin, jää oikaisematta, niin pyrkii se uusiutumaan ja voi kasvaa syrjäsuunnaksi”.[10] Vuonna 1934 hän siirtyi Lenin-koulun suomalaisen sektorin rehtorin paikalta saman osaston professoriksi.[6] Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”opettajan tehtävä on edelleen rakkain työni”.[11][6][12] Tutkija Joni Krekolan mukaan Sirolaa yritettiin siirtää varhaiseläkkeelle,[13] mutta äkillinen luonnollinen kuolema pelasti hänet tältä kohtalolta. Hän sai aivohalvauksen kesken oppitunnin maaliskuussa 1936 ja kuoli sairaalassa aivoverenvuotoon 59-vuotiaana.[2][14] Sirola sai sankarin hautajaiset ja tuli Kuusisen tavoin SKP:ssä kunnioituksen ja ylistyksen kohteeksi.[15][16]
Sirola kirjoitti useita kirjoja, erityisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia teoksia. Hän suomensi muun muassa August Strindbergiä ja Karl Kautskya. Sirola oli erityisesti mukana kehittämässä työväenjärjestöjen opinto- ja valistustoimintaa.
Sirola oli harrasti suomalaisen kansanrunouden tutkimusta jo nuorena. Hänen nuoruutensa suurin aihetta käsittelevä artikkeli oli ”Keitä olivat Kalevalan sankarit?”.[18] Sirola jatkoi Kalevalan tutkimusta Neuvosto-Karjalassa. Hänen aloitteestana perustettiin Karjalan tasavallan kanteleorkesteri.[6] Sirola oli kiinnostunut Kalevalasta sekä muiden maiden kansanrunoudesta myös marxilaisenhistoriallisen materialismin näkökulmasta ja julkaisi aiheesta muun muassa artikkelit ”Pieni näyte Eddasta” ja ”Näyte venäläisestä kansanrunoudesta”.[19] Hän piti puheen Kalevalan satavuotisjuhlassa Petroskoissa 1935. Hänen tutkimuksistaan julkaistiin kirjanen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö.
Sirolan ensimmäinen puoliso oli vuodesta 1903 kudonnanopettaja Amanda ”Mandi” Sirola, o.s. Sundell. Heidän ainoa lapsensa Aimo kuoli 10-vuotiaana pian Amerikasta paluun jälkeen joulukuussa 1913. Mandi Sirola osallistui sisällissodan aikana ja sen jälkeen poliittiseen toimintaan miehensä rinnalla, mutta palasi 1920-luvun alkupuolella Suomeen ja katkaisi yhteydenpidon Yrjöön. Heidän avioliittonsa katsottiin päättyneeksi 1929. Sirola nai 1930-luvulla syntyjään suomenruotsalaisen Disa (Elsa) Milanovan (o.s. Engeström),[2] joka oli aiemmin ollut naimisissa punaupseeri Eyolf Mattssonin kanssa.
Sirolan mukaan nimettiin sotien jälkeen perustettu Yrjö Sirolan Säätiö. Se ylläpiti vuosina 1946–1994 Sirola-opistoksi nimettyä kansanopistoa, jossa koulutettiin suomalaisia kommunisteja puoluetyöhön. Säätiö toimii yhä, mutta opisto on lakkautettu.
Yrjö Sirolan Säätiö toi Sirolan tuhkauurnan marraskuussa 1957 Suomeen, ja se haudattiin Malmin hautausmaalle Helsinkiin, kortteliin 23-9-123, jossa sijaitsi valmiiksi myös vuonna 1918 ”vakaumuksensa puolesta kaatuneiden” (punaisten) muistomerkki. Vuonna 1961 Sirolan haudalle pystytettiin SKP:n kustannuksella taiteilija Tapio Tapiovaaran suunnittelema hautapaasi.[20] Sen viereisestä haudasta tehtiin SKP:n johtohenkilöiden yhteishauta, johon ensimmäisenä haudattu Yrjö Enne – entinen Sirolan oppilas – oli itse saanut yllättävän sairauskohtauksen ja kuollut Sirolan hautamuistomerkin paljastustilaisuudesta kotiin palatessaan.[21]
Teoksia
Piirteitä siveyskäsitteiden kehityksestä: Letourneau – Ellen Keyn mukaan. Lentokirjasia työväestölle 6. Helsinki 1905.
Kansa valvo kalleintasi! Eeduskunta-uudistus ja suurlakko: ohjeita. Sosialidemokratinen puolue Suomessa. Puoluehallinnon lentokirjasia n:o 1. Helsinki 1906.
Mitä odotat uudelta eduskunnalta? Sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelma ja muutamia mietteitä sen johdosta. Suomen sosialidemokratinen puolue: Puoluetoimikunnan lentokirjasia n:o 12. Helsinki 1906.
Sosialidemokratinen puolue Suomessa: tilastollisia tietoja puolueeseen kuuluneista yhdistyksistä v. 1905 ja luettelo tammi–toukokuulla v. 1906 puolueeseen liittyneistä työväenyhdistyksistä sekä tilastollisia tietoja ammatillisesta järjestymisestä Suomessa. Sosialidemokratinen puolue, Helsinki 1906.
Suomen sosialidemokratisen puolueen ohjelma lyhyillä selityksillä varustettuna sekä liitteenä eri maitten sosialistisia puolueohjelmia. Puoluetoimikunta, Helsinki 1906.
Kansalaisvapaudet vaarassa: Niitä vaaleissa turvaamaan! Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja n:o 15. Sos.-dem. eduskuntaryhmä, Helsinki 1908
Karl Marx: elämäkerrallisia kuvauksia W. Liebknechtin mukaan. Työväen sanomalehti-o.y., Helsinki 1908.
”Mitä sosialismi ei voi?” Vaalivalheita vastaan. Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja n:o 11. Sos.-dem. eduskuntaryhmä, Helsinki 1908.
Mitä sosialistinen ohjelma sisältää. Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja n:o 12. Sos.-dem. eduskuntaryhmä, Helsinki 1908.
Perustuslaillisten lankeemus: Sosialistien epäluottamuslause senaatille. Mikkelin Työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta, Mikkeli 1908.
Suomen köyhälistö luokkataistelussa: Lyhyt yleiskatsaus. Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja n:o 10. Sos.-dem. eduskuntaryhmä, Helsinki 1908.
Vapautuksen tiellä: kirjoitelmia. Vihtori Kosonen, Helsinki 1908.
”Isänmaa on vaarassa. – Aseisiin!” puhe, suomalaisille puna-armeijalaisille Moskovassa heinäkuulla 1918. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu n:o 16. Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, Pietari 1918.
Kunnia lokakuun vallankumouksen sankareille! Puhe Pietarin suomalaisten työläisten vallankumousjuhlassa 8 p:nä marrask. 1918. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu n:o 23. Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, Pietari 1918.
Kapitalismia kukistamaan: Kommunistisilla agitaattorikursseilla Pietarissa 29 p. marraskuuta 1918 pidetty luento. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu n:o 39. Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, Pietari 1919.
Kirje suomalaiselle sosialidemokraatille. Suom. kommunistinen puolue 1919.
Työväen Venäjältä: Kirjotelmia. V. K. P:n suom. järjestöjen keskus-toimisto, Pietari 1920.
Suomen työväen tulikoe. Kirjoittaneet O. V. Kuusinen ja Yrjö Sirola. Amerikan suomalaiset sosialistiset kustannusliikkeet 1923.
Vapauttaako uskonto. V. K. P:n suom. jaoston keskus-toimisto, Pietari 1923.
Lenin ja Suomen kysymys. Työväenjärjestöjen tiedonantaja A. Niemistö, Helsinki 1928.
Kalevala: Työtätekevien kulttuuriperintö. Yrjö Sirolan selostus Karjalan neuvostokirjailijain liiton Kalevala-kokouksessa helmikuun 26 päivänä 1935. Kirja, Petroskoi 1935.
Toimitteita
Kymmenen vuotta: Suomen työväenpuolueen muistoja ja ennätyksiä. Toimittanut Yrjö Sirola. Työväen sanomalehti, Helsinki 1909.
Zimmervald-vasemmisto: Lehtisiä Kommunistisen internatsionalen esihistoriasta. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu 61. Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, Pietari 1919.
Suomen työväen vallankumous 1918: Arviota ja itsekritiikkiä. Julkaistu 10-vuotismuiston johdosta. Toimittanut Suomen vallankumouksen tutkijakunta, vastaava toimittaja Yrjö Sirola. Kirja, Leningrad 1928.
Suomennoksia
August Strindberg: Hyvän ja pahan tiedon puu: kuvauksia katolisuuden loppuajoilta Ruotsissa. Yrjö Weilin, Kotka 1903-
August Bebel: Nainen ja yhteiskunnallinen kysymys. Reino Drockila, Kotka 1904. — 2. painos nimellä Nainen ja sosialismi. Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta, Kotka 1907–1908. (2. painoksen näköispainos Sos.dem. naisten keskusliitto, Helsinki 1976.)
Pienen sotilaskaupungin elämästä: Aikamme kuvaus. Kirjoittanut Luutnantti Bilze. Suomentanut Y[rjö] S[irola]. O. Lindeman, Turku 1904.
Jakob Hansen: Taistelu olemassa olosta. Tanskasta suomentanut Y. S. Otto Lindeman, Tampere 1904.
Ernst Däumig: Kevätjuhla: Yhteiskunnallinen näytelmä kolmessa näytöksessä. Työväen näytelmäkirjasto n:o 11. Kansan lehti, Tampere 1905.
Enrico Ferri: Sosialismi ja uuden ajan tiede. Reino Drockila, Oulu 1905.
Max Nordau: Taloudellinen valhe. M. V. Vuolukka, Tampere 1906.
Paul Lafargue: Kristillinen rakkaus historiallisten tosiasiain valossa. Työväen sanomalehti, Helsinki 1907.
Lausuttavia runoja 4. Suomensi ja sepitti Y. S. Työväen sanomalehti, Helsinki 1907.
August Strindberg: Toteutuneita unelmia: Neljä kertomusta. Yrjö Weilin, Helsinki 1907.
Karl Kautsky: Ranskan vallankumousajan luokkavastakohdat 1789. Työväen sanomalehti-o.y., Helsinki 1908.
O. Dalkvist: Tukkihuijarien jaloissa: Kuvauksia työväen elämästä murrosaikana Pohjois-Ruotsissa. Työväen sanomalehti-o.y., Helsinki 1908.
Karl af Geijerstam: Luonnontieteet maailmankatsomuksen muodostajina. Lyhennellen suomentanut Yrjö Sirola. Savon työväen sanomalehti-osuuskunta, Kuopio 1910.
Ferdinand Lassalle: Perustuslakien olemus: Kaksi esitelmää. Savon työväen sanomalehti-osuuskunta, Kuopio 1911.
Vallankumous- ja taantumusaikoina: Friedrich Engelsin ja Karl Marxin kirjoitelmia. Suomentanut ja Engelsin elämäkerralla varustanut Yrjö Sirola. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta, Kuopio 1911.
Josef Dietzgen: Sosialidemokratisia siveyskäsitteitä. Savon Työväen Sanomalehti- ja Kirjapaino-Osuuskunta, Kuopio 1912. (2. painos 1919.)
Joukkoliike ja vallankumous: Karl Kautskyn ja Anton Pannekoekin väittely uudesta taktiikasta. Työmies kustannusyhtiö, Hancock, Michigan 1913.
Frank Norris: Syvänne: kuvauksia Chicagon pörssipiireistä. Lyhennellen suomentanut Yrjö Sirola. Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino osuuskunta, Viipuri 1914.
Upton Sinclair: Rahanvaihtajat. Tampereen työväen sanomalehti, Tampere 1915.
V. I. Lenin: Kirjotuksia uskonnosta. Kirja, Leningrad 1925.
Koronkiskurit: Otteita Martti Lutherin kirjoituksista. Koonnut Karl Marx. Suomentanut Yrjö Sirola. Työväenjärjestöjen tiedonantaja, Helsinki 1925.
Karl Marx: Työpalkka, hinta ja voitto. Kirja, Leningrad 1933.
Lähteet
Sainio, Venla: ”Sirola, Yrjö (1876–1936)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 74–76. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5Teoksen verkkoversio.
↑Elli Stenberg, Ville Pessi ja Kalle Puustinen: Yrjö Sirola – Muistoja Suomalaisen Demokratian Esitaistelijasta. Kansankulttuuri, 1946.
↑Lauri Viljanen: ”On hauskempi tehdä kumousta kuin siitä kirjoittaa” – Neuvostosuomalainen historiankirjoitus ja -tulkinnat Suomen sisällissodasta 1920- ja 1930-luvuilla, Historiallinen aikakauskirja 2/2015, s. 177.
_03.jpg)
