Ville Vainio (vuoteen 1908 Karjunen, 5. tammikuuta1882Rautalampi – 1. joulukuuta1956Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja liikemies, joka toimi SDP:n ja SSTP:nkansanedustajana vuosina 1909–1911 ja 1919–1923.[1] Hän aloitti poliittisen uransa sosialidemokraateissa, mutta radikalisoitui sisällissodan vankileirikokemustensa myötä ja siirtyi kommunistiseen liikkeeseen. Vainio sai polittisesta toiminnastaan kaksi vankilatuomioita ja jätti aktiivipolitiikan jo 1920-luvun puolivälissä muodostuttuaan rasitteeksi puolueelleen.
Vainion kotikaupunki Kuopio oli sisällissodan jälkeen Suomen merkittävimpiä maanalaisen kommunismin keskuksia, joka tunnettiin lempinimellä "pikku-Moskova".[2] Karismaattinen Vainio oli kaupungin johtava agitaattori ja oman aikansa trolli, joka teki muun muassa eduskunta-aloitteen Suomen siirtymisestä neuvostojärjestelmään. Hän oli hauskan seuramiehen maineessa ja pidetty hahmo yli puoluerajojen. Vainio esiintyi puhetilaisuuksissaan usein päihtyneenä, minkä johdosta hänen kansankieliset julistuksensa saivat entistäkin värikkäämpiä piirteitä.[3][4] Myöhemmin Vainiota on kutsuttu jopa "huumorikommunismin profeetaksi".[5] Arvostelijoiden mukaan hänen vallankumouksellisuutensa ilmeni käytännön toimien sijaan vain hurmoshenkisinä puheina.[6]
Ville Vainio puhuu 7 000 kuulijalle Väinölänniemellä vappuna 1921.
Varhaiset vuodet
Rautalammin Vaajasalmen kylässä syntyneen Ville Vainion vanhemmat olivat Kuopion pitäjänToivalasta kotoisin ollut lampuoti Pekka Karjunen (1837-1922) ja Maria Makkonen (1857-1941). Kansakoulun käytyään hän oli maatöissä ja viljeli perheensä tilaa Kerkonkoskella. Vainio lähti työväenliikkeeseen suurlakon jälkeen. Hän oli muun muassa Kerkonkosken Työväen Osuuskaupan perustajajäsen ja johtaja. Vuonna 1909 Vainio valittiin kansanedustajaksi. Pudottuaan eduskunnasta kaksi vuotta myöhemmin hän työskenteli osuuskaupanhoitajana Suonenjoella ja Kuopiossa sekä Hankkijan myyntiedustajana Pohjois-Savossa.[1][7][8]Ensimmäisen maailmansodan aikana Vainio ryhtyi asioitsijaksi ja liikemieheksi onnistuen inflaation avulla keinottelemaan itselleen mittavan omaisuuden.[3]
Vankileiriltä päästyään Vainio ryhtyi organisoimaan sodan lamaannuttaman Kuopion työväenliikkeen toimintaa. Hän oli muun muassa perustamassa Savon Kansaa ja työskenteli lehden kirjapainon johtajana.[3] Maaliskuussa 1919 Vainio valittiin jälleen kansanedustajaksi. Vuoden kuluttua hän erosi sosialidemokraateista ja muodosti oman vasemmistososialistisen ryhmänsä, josta toukokuussa 1920 tuli SSTP:n eduskuntaryhmä.[15][8] Keväällä 1921 VAinio ja Hilda Hannunen jättivät aloitteen Suomen valtiomuodon muuttamisesta Neuvostoliiton mallin mukaiseksi.[16] Vainion kiinnostus eduskuntatyöhön oli muutoin vähäistä. Hän ei käyttänyt puheenvuoroja eikä aina ollut edes läsnä täysistunnoissa tai suuren valiokunnan kokouksissa.[17] Samana kesänä Vainio sai kuuden kuukauden vankeustuomion vappupuheestaan, jonka katsottiin yllyttäneen valtiopetokseen.[18] Tuomiota istuessaan häntä epäiltiin yllytyksestä ilmiantaja Pekka Pitkäsen murhaan. Pitkäsen ampunut Hugo M. Ahokanta majaili Vainion luona, joka oli uhonnut heittävänsä ilmiantajan kivi kaulassa Kallaveteen.[19] Vainion Helsingin asunto oli savolaislähtöisten kommunistien kokoontumispaikka, jossa pidetyissä alkoholinhuuruisissa juhlissa nähtiin myös sosialidemokraatteja ja porvareita.[20] Samaan aikaan Kuopiosta tuli maanalaisen kommunismin keskus, jota kutsuttiin "pikku-Moskovaksi" tai "Suomen Moskovaksi". Kotikaupungissaan Vainio julisti vallankumouksen ilosanomaa Savon Kansan kirjapainotalossa toimineessa ravintolassa. Etsivän keskuspoliisin tiedonantajien mukaan hän käsitteli puheissaan usein kapitalismin moraalista rappiota ja piikitteli paikallista porvaristoa. Vainio oli kehittänyt oman savolaisen vasemmistopopulisminsa, jota hän saarnasi kirkolta ja herätysliikkeiltä omaksutuin keinoin.[3]
Maaliskuussa 1923 Kyösti Kallionvähemmistöhallitus oli lähellä kaatua vasemmistopuolueiden välikysymykseen. Sairaaksi ilmoittautuneen Vainion lähdettyä kapakkaan äänestys päättyi tasan, jolloin se ratkaistiin arvalla hallituksen hyväksi.[4] Tilanne oli kommunisteille kiusallinen, sillä elettiin kieltolain aikaa ja raittiusaate kuului myös työväenliikkeen perusarvoihin.[3] Vainio sai eduskuntaryhmältään varoituksen ja myös sosialidemokraatit vaativat hänen päätään vadille.[4] Vahingoniloisessa porvarilehdistössä puolestaan ehdotettiin jopa hallituksen nimeämistä uudelleen Vainion mukaan.[21][22] Samana vuonna hänet pidätettiin kahdesti poliittisista syistä. Toukokuussa Vainio vangittiin SSTP:n julkaiseman rauhanjulistuksen johdosta ja myöhemmin kesällä niin sanotun suuren kommunistijutun yhteydessä. Vainion istuessa tutkintovankeudessa hänen kansaedustajantoimensa katsottiin lakanneeksi lokakuussa 1923. Seuraavana kesänä Vainio sai kahden vuoden ja kahden kuukauden kuritushuonerangaistuksen valtiopetoksen valmistelusta.[23][24][25] Oikeuskäsittely ei noudattanut lakipykäliä, sillä valtiopäiväjärjestyksen mukaan syytteeseen olisi vaadittu eduskunnan määräenemmistön lupa, jollaista ei edes pyydetty.[26]
Vapautumisen jälkeen
Tuomionsa suoritettuaan Vainio luopui päivänpolitiikasta, mutta jatkoi kommunistisen liikkeen rivijäsenenä. Hän avusti myös vankilasta vapautuneita tovereitaan taloudellisesti.[4] Vuonna 1929 Vainio joutui sosialidemokraattien pilkan kohteeksi lähdettyään mielenosoituksen sijaan kalareissulle SAJ:n julistamana punaisena päivänä.[7][27] Tapauksesta syntyi muun muassa kasku, jonka mukaan Vainion kalassa nähnyt tulenpalava kommunisti kiiruhti Helsingin työväentalolle luullessaan jälleen olevan mielenosoituspäivän.[28] Vuonna 1930 Vainio oli perustamassa Venäjän Kauppa Osakeyhtiötä, jonka toimitusjohtajana hän työskenteli talvisotaan saakka.[8] Tuonti- ja vientikaupan ohella yhtiöllä oli yksinoikeus pakettien toimittamiseen Neuvostoliittoon.[29] Myöhemmin Vainio toimi liikemiehenä Helsingissä kuolemaansa saakka.[1]
Perhe
Ville Vainion ensimmäinen puoliso oli Helmi Maria Halonen, jonka kanssa hän oli naimisissa vuosina 1905–1927.[1] Heidän poikansa oli viulisti Kauko Vainio.[30] Hän meni uusiin naimisiin 1927 Martta Helena Virtasen kanssa.[1]
↑ abcdefgKeskisarja, Teemu: Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista, s. 208–212. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-79662-3-8.
↑Sasu Punanen [Yrjö Räisänen]: Mitä Sasulle kuuluu. Suomen Sosialidemokraatti, 11.8.1929, nro 215, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.7.2023.
↑ abcKärkkäinen, Risto; Kärkkäinen Seppo; Kärkkäinen, Tuulikki: 500 vuotta Kärkkäisiä : 70 vuotta Kärkkäisten sukuseuraa, s. 23. Helsinki: Books on Demand, 2022. ISBN 978-952-80645-5-8.
↑ abcVille Vainio 50-vuotias. Suomen Sosialidemokraatti, 5.1.1932, nro 5, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Läänin elintarvikekomitea. Savon Sanomat, 30.5.1917, nro 58, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Autonen, Eino: Kuopiossa Vapaussodan aattopäivinä. Suomen Vapaussota, 1933, nro 3, s. 60-61. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Vangittuja kapinallisia. Uusi Päivä, 29.5.1918, nro 58, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Ä. Pönnelin: Mjölön muistoja. Kurikka, 14.7.1923, nro 28, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.7.2023.
↑Kapinaan osallisuudesta vangittuja kuopiolaisia. Savo, 17.8.1918, nro 90, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Vasemmistososialistisen eduskuntaryhmän alku. Uusi Suomi, 23.3.1920, nro 69, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Kannisto, Niko: Vaaleanpunainen tasavalta : SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918–1924, s. 224–225. Väitöskirja. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-2-7.
↑”Taistelu Venäjän puolesta”. Savo, 30.5.1923, nro 120, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Kommunistipidätykset. Savon Sanomat, 11.8.1923, nro 89, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Suuri kommunistijuttu. Savon Sanomat, 26.6.1924, nro 71, s. 1-2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
↑Björne, Lars: ”...syihin ja lakiin eikä mielivaltaan...” : tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918–1939, s. 161. Turun yliopiston väitöskirja. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 117. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1977. ISBN 951-90686-3-5.
↑Sasu Punanen [Yrjö Räisänen]: Mitä Sasulle kuuluu. Suomen Sosialidemokraatti, 11.8.1929, nro 215, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.7.2023.
↑Kirjeevaihtoa. Kurikka, 7.9.1929, nro 36, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 23.10.2023.
↑Paketti Venäjälle maksaa Suomesta nykyään lähes 700 markkaa. Uusi Suomi, 2.10.1931, nro 266, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.