Tämä artikkeli käsittelee Etelä-Karjalan uskontoa ja uskonnollisia yhteisöjä, poislukien Lappeenrannan kaupunki, jota käsitellään Lappeenrannan uskontoa käsittelevässä artikkelissa. Etelä-Karjalan maakunnan asukkaista 71,2 prosenttia kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kun koko maassa vastaava luku on 26,8 prosenttia (2023). Muihin uskontokuntiin kuuluu 2,0 prosenttia väestöstä ja uskontokuntiin kuulumattomia on 24,2 prosenttia väestöstä.[1]
Kristinusko saapui Etelä-Karjalaan 1200-luvun lopulla, kun ruotsalaiset kristityt uudisasukkaat asuttivat rannikkoseutua. Asuttaminen liittyi Karjalaan suuntautuneeseen kolmanteen katoliseen ristiretkeen.[2][3]
Katolisella ajalla Etelä-Karjalan alueelle perustettiin Suur-Lappeen emäseurakunta. Seurakunta on todennäköisesti ollut toiminnassa jo 1300-luvulla, mutta ensimmäinen maininta seurakunnasta on vuodelta 1415.[4]
Luterilainen aika
Vuonna 1554 toteutetussa hiippakuntajaosssa Etelä-Karjalan alue tuli kuuluvaksi muodostettuun Viipurin hiippakuntaan.[5]
Isonvihan aikaan Viipurin hiippakunta jäi sodan jalkoihin. Lappeen, Joutsenon, Luumäen ja Lemin alueella venäläiset ryöstivät kirkonkalleuksia sekä pieksivät ja kiduttivat pappeja. Kirkollinen valta siirtyi miehitysarmeijan päällikölle.[2] Parikkalan alue siirtyi Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle. Pikkuvihan jälkeen solmitussa Turun rauhassa vuonna 1743 koko Etelä-Karjala jäi Venäjälle.[6]
Etelä-Karjalan siirtyessä Venäjän keisarikuntaan, jätti keisari voimaan luterilaisen uskonnon ja kirkollisen järjestyksen. Isonvihan aikaan liitetyt seurakunnat muodostivat Viipurin hiippakunnan ja pikkuvihan jälkeen liitetyt seurakunnat muodostivat Haminan hiippakunnan. Etelä-Karjalan alue liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812.[2]
Uskonnollisen vapauden aika
Uskonnollinen vapaus lisääntyi vuonna 1869, kun vapaan seuratoiminnan kieltänyt konventikkeliplakaatti kumottiin. Vuonna 1889 sallittiin myös siirtyminen pois luterilaisesta kirkosta. Lestadiolaisuus saavutti Etelä-Karjalan pääosin 1880- ja 1890-luvun aikana. 1880-luvulta lähtien evankelinen herätysliike koki voimakkaimman herätyskautensa, jonka aikana liike levisi Etelä-Karjalaan.[7][8]
Baptismi levisi Etelä-Karjalaan 1870-luvulla. Parikkalan baptistiseurakunta perustettiin vuonna 1872, joskin toiminta oli Pohjois-Karjalan seurakuntia vaimeampaa. Baptisteilla oli jonkin verrran kannatusta myös Lappeenrannan ympäristössä. Vapaakirkollisuus levisi Etelä-Karjalan alueelle Viipurista käsin, jossa se vaikutti 1880-luvulta lähtien. Lappeenrannan ohella vapaakirkollisuutta esiintyi Parikkalassa.[9]
Etelä-Karjalan herätysliikkeistä on voimakasta uuspietismin tukialuetta. Erityisesti Lappeenrannan–Imatran alue on voimakkaan kannatuksen aluetta. Kansanlähetyksellä on kannattajaryhmiä myös muualla Saimaan ympäristössä.[11]Etelä-Saimaan Kansanlähetyksellä on säännöllistä toimintaa Luumäellä ja Imatralla.[12]
Kaikkiaan Etelä-Karjalassa toimii nykyisin kolme helluntaiseurakuntaa.[18] Helluntaiherätys vakiintui 1920-luvulla Vuoksenlaaksossa. Imatralla työ alkoi vuonna 1923. Luumäellä oli uusi herätyksen aalto vuonna 1931. Luumäen helluntaiseurakunta järjestyi vuonna 1931 ja Imatran helluntaiseurakunta vuonna 1942.[19]
↑ abcHeininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria, s. 15, 19, 129–132, 154–155, 164. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5
↑Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa : esihistoriasta Kustaa Vaasaan, s. 136–139. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 978-951-583-212-2
↑Kuosmanen, Juhani: Herätyksen historia, s. 221–222. Tikkurila: Ristin Voitto, 1979. ISBN 951-605-542-7
↑Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899, s. 592. SRK, 1997. ISBN 951-8940-69-X
↑Seppo, Juha: Uskovien yhteisö vai valtionkirkko, s. 74–80, 86–94. (Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen Suomessa vuosina 1923–1930) Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1983. ISBN 951-9021-50-7
