Kultainen orda

Kultainen orda Алтын Урда Altın Urda اولوغ اولوس Uluğ Ulus
1242–1502
lippu
Kultaisen ordan alueet vuonna 1300.
Valtiomuoto	monarkia
Hallitsija	kaani
Pääkaupunki	Sarai
Pinta-ala
– yhteensä	6 000 000 km²
Uskonnot	tengrismi, ortodoksisuus, šamanismi, lamalaisuus, myöhemmin sunnalaisuus
Kielet	venäjä, turkkilaiset kielet, suomalaisugrilaiset kielet
Edeltäjä	Mongolivaltakunta
Seuraajat	Astrahanin kaanikunta Kazakkien kaanikunta Kazanin kaanikunta Krimin kaanikunta Moskovan Venäjä Qasimin kaanikunta Siperian kaanikunta Suur-ordan kaanikunta Uzbekkien kaanikunta
Infobox OK

Kultainen orda (mong. Алтан Орд, Altan Ord, tat. Алтын Урда, Altın Urda, ven. Золота́я орда́, Zolotaja orda; turkkilainen oma nimitys Ulug Ulus, "mahtava valtio"^[1]), joka tunnetaan myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta, oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Suurin osa Kultaisen ordan väestöstä oli turkkilaisia, kuten kiptšakkeja, kumaaneja ja bolgaareja. Ordan pitkäaikainen kaani Özbek omaksui islamin valtionuskonnoksi vuonna 1313. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään Kultaiseen ordaan^[2].

Nimen alkuperä

Nimessä oleva sana ”orda” tulee turkkilais-mongolilaisesta sanasta ordu, joka tarkoitti lähinnä leiriä.^[3] Turkin kielessä sana ordu tarkoittaa armeijaa. Nimessä esiintyvän sanan ”kultainen” uskotaan tulleen mongolien käyttämästä suuntajärjestelmästä, jossa musta oli pohjoinen, sininen itä, punainen etelä, valkoinen länsi ja keltainen (tai kultainen) keskusta. Toisen version mukaan nimi tuli Batu-kaanin upeasta kultaisesta teltasta. Nimelle ”Kultainen orda” ei ole kirjoitettua lähdettä ennen 1500-lukua.^[4][5]

Turkkilaiskielisten oma nimitys valtiolle oli Ulug Ulus ( اولوغ اولوس, Uluğ Ulus), mikä tarkoittaa ”mahtava valtio”^[1]. Kultainen orda tunnetaan myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta.^[6]

Väestö

Kultaisen ordan väestöön kuului mongoleja ja turkkilaisia heimoja, sekä pieni määrä suomalais-ugrilaisia, slaavilaisia, kaukasialaisia, ja muita kansoja.^[7] Suurin osa Kultaisen ordan väestöstä oli kuitenkin turkkilaisia, kuten kiptšakkeja, kumaaneja ja bolgaareja. Orda ”turkkilaistui” vähitellen ja lopulta menetti mongolialaisen identiteettinsä, kuitenkin Batu-kaanin alkuperäisten mongolisotureiden jälkeläisten muodostaessa yläluokan.^[8]

Ordan väestöä kutsuttiin venäläisissä ja eurooppalaisissa lähteissä yleisesti ”tataareiksi”. Myös muut naapuriväestöt sekä Kultaisen ordan feodaaliylhäisö käytti heistä kyseistä nimitystä, jonka alun perin Tšingis-kaanin soturit toivat hyökätessään Volgan Bulgariaan. Heimot tiettävästi itse kuitenkin tunnistautuivat joko heimojensa omilla nimillä tai muslimeina.^{[9][10][11][12][13]}

Tataaritaustainen kirjallisuustieteilijä Xatıyp Miñnegulov: ”Tiedemiehet monista maista ja kansoista, mukaan lukien turkkilaiset, uzbekit, kazakit, turkmeenit ja baškiirit, ovat tutkineet ja edelleen tutkivat Kultaisen ordan historiaa, kieltä, kulttuuria ja kirjallisuutta, mutta samalla se on välttämätöntä muistaa todellinen, objektiivinen, historiallinen totuus, että Ordan pääväestö koostui tataareista; käytössä oli turkkilais-tataarin puhuttu ja kirjoitettu kieli ja täten Kultaisen ordan pääperillisiä ovat nykyiset Volgan tataarit.”^[14]

Mongolijuuret

Mongolivaltakunnan perustajan suurkaani Tšingis-kaanin kuoltua vuonna 1227 valtakunta jaettiin hänen neljälle pojalleen. Näistä Jotši-kaani oli jo kuollut, joten kaukaisimmat alueet nykyisellä Etelä-Venäjällä saivat hänen poikansa Batu-kaani (Sinisen eli itäisen ordan johtaja) ja Orda-kaani (Valkoisen eli läntisen ordan johtaja).^[15]

Batu valloitti Volgan Bulgarian vuonna 1236 ja mongolit saivat nopeasti haltuunsa Rutenian aroalueet ja ottivat paikallisen turkinsukuisen väestön armeijaansa. Sen jälkeen Batu valloitti suurimman osan Kiovan Rusista hävittäen sen kukoistavan pääkaupungin Kiovan.^[16] Batu valloitti Novgorodia ja Pihkovaa lukuun ottamatta^[17] kaikki muutkin venäläiset ruhtinaskunnat ja myös Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski myöntyi mongolien kauppavaihtoon ja tulleihin.^lähde?

Batun Sininen orda jatkoi hyökkäystään länteen Puolaan ja Unkariin kukistaen siellä vastaan asettuneet länsieurooppalaiset ritariarmeijat. Vuonna 1241 suurkaani Ögödei kuoli ja Batu joutui luopumaan Puolan ja Unkarin valloituksista ottaakseen osaa seuraajakilpailuun. Venäjän valloitukset sen sijaan jäivät Batu-kaanille, ja hän perusti vuonna 1242 pääkaupunkinsa Sarain, joka lienee sijainnut Volgan alajuoksulla.^[16]

Kukoistusaika

Batu-kaanin kuoltua vuonna 1255 valtakunta kukoisti vielä vuosisadan. Batun veli Berge-kaani yhdisti Valkoisen ja Sinisen ordan. Ordan sotilaallinen mahti saavutti huippunsa Uzbeg-kaanin (1312–1341) kaudella, jolloin armeijassa oli 300 000 sotilasta. Kultainen orda oli 1200-luvun loppupuolella ja 1300-luvun alkupuolella Euraasian suurin valtiomuodostelma.^[13]

Sisäinen organisaatio

Ordan yksinvaltias oli kaani, jonka valitsi mongolien perinteinen kurultai-kokous Batun jälkeläisten joukossa. Pääministeriä, joka myös oli etninen mongoli, nimitettiin ”ruhtinaiden ruhtinaaksi”. Ministerejä sanottiin visiireiksi. Paikallishallitsija baskakit keräsivät veroja, ja joutuivat kansan tyytymättömyyden maalitauluksi. Siviili- ja sotilashallintoa ei yleensä eroteltu toisistaan. Orda menetti nopeasti mongolialaisen identiteettinsä. Vaikka mongolit muodostivat yläluokan, suurin osa väestöstä oli turkinsukuisia ja muita alueen alkuperäisiä paimentolaisheimoja.^[8]

Batu-kaani valtaistuimella, hän perusti Kultaisen ordan ja hallitsi sitä vuosina 1205–1255. Rashid al-Din, n. 1300.

Kultainen orda vuonna 1313, Sininen orda ja Valkoinen orda

Ordasta tuli pian pikemminkin kaupunki- kuin paimentolaisvaltio. Pääkaupunki Saraista kehittyi kukoistava metropoli. Siellä arvellaan olleen 600 000 asukasta.^[16] Huolimatta venäläisten käännytystyöstä Saraissa, mongolit enimmäkseen säilyttivät animistiset uskomuksensa, kunnes Uzbeg-kaani (1312–1341) sääti islamin valtionuskonnoksi.^[17] Eräiden venäläisruhtinaiden on kerrottu tulleen murhatuksi Saraissa, koska he kieltäytyivät kumartamasta pakanallisille symboleille, mutta murhien syyt saattavat todellisuudessa olleet pikemminkin poliittisia. Kaanit olivat yleensä uskonnollisesti suvaitsevaisia ja pääkaupunkin Saraihin perustettiin ortodoksinen piispanistuin. He vapauttivat ortodoksisen kirkon veroista sillä ehdolla, että papit rukoilivat kaanin terveyden puolesta.^[18]

Vasallit ja liittolaiset

Orda keräsi veroja alamaisilta kansoiltaan: venäläisiltä, armenialaisilta, georgialaisilta ja Krimin kreikkalaisilta. Kristittyjen toiminta omilla alueillaan ei kaaneja häirinnyt, kunhan veroa maksettiin. Vasallivaltioita ei koskaan suoraan liitetty Ordaan, ja venäläisruhtinaat saivat pian oikeuden kerätä mongoliveron itse.^[16] Verot olivat kuitenkin raskaat, niiden laiminlyönnistä rangaistiin ankarasti ja vasallivaltioiden sivistysarvoille ja kehitykselle Ordan aika oli tuhoisa.^[19] Mongolit verottivat venäläisiä kymmenyksillä. Jos kymmenyksiä (10 %) ei ollut varaa maksaa rahana, vietiin omaisuutta ja työmiehiä orjiksi ja sotimaan.^[20]

Ordan politiikka Venäjällä noudatti ohjenuoraa ”hajota ja hallitse”. Tataarit pyrkivät solmimaan nopeasti vaihtelevia liittoja paikallisten ruhtinaiden kanssa pitääkseen alueen heikkona ja jaettuna. Liettuan nousu suurvallaksi 1300-luvulla merkitsi haastetta tataarien ylivallalle. Liettuan suuriruhtinas Algirdas löi tataarit Bug-virran varrella vuonna 1362 käydyssä Sinisten vesien taistelussa ja valtasi Kiovan sekä suuren osan Kiovan Rusin vanhoista alueista.^[21] Liettuan vastapainoksi kaani pyrki muodostamaan Moskovasta johtavan venäläisen valtion. Moskovan Iivana I Kalitalle myönnettiin suuriruhtinaan arvo ja oikeus kerätä veroja muilta venäläisruhtinailta.^[22]

Sarain kautta käytiin vilkasta kauppaa genovalaisten Mustanmeren tukikohdista. Mamelukkien Egypti oli Ordan pitkäaikainen kauppakumppani ja liittolainen Välimerellä.^[16]

Hajaannus ja luhistuminen

1340-luvun Musta surma heikensi merkittävästi Kultaista ordaa. Vuonna 1357, kun Jani Beg-kaani murhattiin, Orda joutui pitkään sisällissotaan, jossa kaani vaihtui seuraavan viiden vuosikymmenen aikana keskimäärin vuoden välein. Tänä aikana Moskova, Astrahan ja Kovaresmia pyrkivät eroon Ordasta, ja Dnepr-joen alajuoksun alue siirtyi Puola-Liettualle. Kenraali Mamai, joka ei ollut muodollinen hallitsija pyrki palauttamaan Ordan vallan Venäjällä. Dmitri Donskoi löi hänen komentamansa tataarit Kulikovon taistelussa vuonna 1380. Mamaita seurannut Toktamyš valloitti Sinisen ordan alueen ja palautti Kultaisen ordan hetkeksi alueelliseksi mahdiksi. Hän hävitti Moskovan suuriruhtinaskunnan ja useita muita ympäröiviä kaupunkeja kostona kapinasta vuonna 1382.^[16]

Kuoliniskun Ordalle antoi Timur Lenk, joka 1300-luvun lopussa tuhosi Toktamyšin armeijan, hävitti Ordan pääkaupungin Sarain, ryösti Krimin kauppakeskukset ja vei taitavimmat käsityöläiset omaan pääkaupunkiinsa Samarkandiin. Toktamyš murhattiin vuonna 1406. Hän oli Ordan viimeinen vahva kaani, ja hänen jälkeensä kaanikunta alkoi hajota. 1440-luvulta alkaen Orda oli hajaannuksessa ja jakaantuneena kahdeksaan erilliseen kaanikuntaan: Siperian, Qasimin, Kazanin, Astrahanin, Kazakkien, Uzbekkien, Krimin ja Suur-ordan kaanikuntiin. Mikään näistä ei yksinään ollut Moskovaa voimakkaampi, ja Moskovan suuriruhtinaskunta irrottautuikin tataarien kontrollista lopullisesti vuonna 1480 Ugra-joen taistelun jälkeen.^[16]

Kultainen Orda tuhoutui lopullisesti vuonna 1502 sodassa Astrahanin kaanikuntaa vastaan. Viimeinen kaani Ahmed pakeni Liettuaan. Hän kuoli vuonna 1529. Sota tuhosi Kultaisen ordan ja heikensi Astrahanin kaanikuntaa huomattavasti. Samaan aikaan Moskovan suuriruhtinaskunta kävi hyökkäykseen Iivana III:n johdolla. Kaanikunnat liitettiin Moskovaan yksi kerrallaan 1500-luvulla, lukuun ottamatta Krimin kaanikuntaa, josta tuli Osmanien valtakunnan vasallivaltio vuonna 1475, kunnes se liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1783.^[17]

Tärkeimmät kaanit

• Batu-kaani 1227–1255          
• Orda-kaani 1227–1251
• Sartaq-kaani 1255-1256        
• Qun Quran 1251–1280
• Ulaqtši-kaani 1256-1257      
• Berke-kaani 1257–1266          
• Möngke Temür 1266–1280   
• Töde Möngke 1280-1287      
• Kötšü-kaani 1280–1302
• Töle Buqa 1287-1291            
• Toqta 1291–1312                    
• Bujan tai Bajan-kaani 1302-1309
• Muhammad Uzbeg-kaani 1313–1341          
• Tīnī Beg 1341-1342               
• Jānī Beg 1342–1357               
• Berdi Beg 1357-1359             
• Qulpa-kaani 1359-1360        
• Kildi Beg 1361-1362              
• ʿAbdallāh-kaani, nukkehallitsija kenraali Mamain hallinnassa 1362, 1367-1368, 1369
• Kair Pūlād (Mīr Pūlād) 1362-1364               
• Tugluq Tīmūr 1363 -n. 1365
• ʿAzīz Šaikh 1364-1367         
• Mubārak Kwāja n. 1365-1369           
• Haṣan Beg 1368-1369           
• Qutluq Kwāja 1369-1370
• Urus-kaani 1369-1370
• Tūlūn Beg Kānum (k. 1386), Berdi Begin tytär, nukkehallitsijatar kenraali Mamain hallinnassa 1370-1371 ja tämän vaimo, Toktamyšin vaimo 1380
• Muḥammad-Sulṭān, nukkehallitsija kenraali Mamain hallinnassa 1371-1373          
• Hājjī Tšerkes 1373-1374       
• Urus-kaani 1374-1375, 1375-1377
• Qāgān Beg 1375-1377        
• ʿArab Šāh 1377-1380          
• Tīmūr Malik 1377-1379
• Toktamyš 1379–1395
• Qujurtšuq 1395-1397, Timur Lenkin suojatti, hallitsi vain ordan länsiosaa
• Tīmūr Qutluq-kaani, liitossa Valkoisen ordan emiiri Edigun, Nogai ordan perustajan (1352–1419) kanssa 1397-1399
• Sādī Beg-kaani, nukkehallitsija, emiiri Edigun alainen 1399-1407
• Pūlād-kaani, liitossa Valkoisen ordan emiiri Edigun kanssa 1407-1410
• Tīmūr-kaani, liitossa Valkoisen ordan emiiri Edigun kanssa 1410-1411
• Jalāl ad-Din Zeleni Saltan 1411-1412, Toktamyšin vanhin poika
• Karīm Berdi 1412-1413, Toktamyšin toiseksi vanhin poika
• Kebek 1413-1414, Toktamyšin kolmanneksi vanhin poika
• Jabbār Berdi 1414-1415, 1416-1417, Toktamyšin neljänneksi vanhin poika
• Tšekre-kaani, liitossa emiiri Edigun kanssa 1415-1416
• Darwīsh, emiiri Edigun nukkehallitsija 1417-1419
• Ḥājjī Muḥammad, nukkehallitsija emiiri Edigun pojille Ulugh Muḥammadille ja Dawlat Berdille 1419–1421
• Barāq-kaani 1421-1427
• Ulug Muḥammad 1427-1433
• Sajjid Aḥmad I 1433-1435
• Kütšük Muḥammad 1435–1459
• Maḥmūd-kaani 1459–1465
• Aḥmad-kaani 1465–1481
• Šaik Aḥmad 1481–1502

Lähteet

1. The History and Culture of the Golden Horde hermitagemuseum.org. Viitattu 12.10.2024.
2. Volga Tatars encyclopedia.com.
3. The Islamic World to 1600: The Golden Horde The Applied History Research Group. University of Calgary. Arkistoitu 20.6.2006. Viitattu 2.12.2006. (englanniksi)
4. Ostrowski, Donald G. : "Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, and: The Mongols and the West, 1221–1410, and: Daily Life in the Mongol Empire, and: The Secret History of the Mongols: A Mongolian Epic Chronicle of the Thirteenth Century (review)". Kritika: Explorations in Russian and Eurasian History. Project MUSE, 2007. 8 (2): ss. 431–441. doi:10.1353/kri.2007.0019. S2CID 161222967.
5. Maxinia, Neil: "The term Golden Horde is a mistake of an interpreter of the 16th century." Proza.ru 19.10.2009 [ru]
6. Golden Horde britannica.com.
7. Halperin, Charles J.: Russia and the Golden Horde: The Mongol Impact on Medieval Russian History. 1987. s. 222. ISBN 9781850430575.
8. Britannica Academic academic.eb.com.
9. Егоров, В. Л. Историческая география Золотой Орды в XIII—XIV веках. Москва, Либроком, 2009. / Jegorov, V. L: Kultaisen ordan historiallinen maantiede XIII-XIV vuosisadalla. Moskova, Librocom, 2009. [ru]
10. Атлас истории Татарстана и татарского народа / Под ред. Фахрутдинова, Р. Г. Москва: Издательство ДИК, 1999 / Tatarstanin ja tatarikansan historian atlas / Toim. Fahrutdinova, R. G. Izdatelstvo DIK, Moskova 1999 [ru]
11. Spuler, B.: Die Goldene Horde: Die Mongolen in Russland 1223–1502. 2. Ausgabe. Wiesbaden 1965, S. 281 ff.
12. Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. (s. 21-22) ISBN 952-9752-08-3.
13. Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette?. Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
14. Minnegulov, Hatip: История изучения литературы Золотой Орды в Татарстане* rus.sptatar.com. Viitattu 16.11.2024.
15. The Islamic World to 1600: The Mongol Invasions (The Golden Horde) web.archive.org. 13.11.2010. University of Galgary. Arkistoitu 13.11.2010. Viitattu 2.7.2023. (englanniksi)
16. Golden Horde | Significance, Map, & Location | Britannica www.britannica.com. 24.6.2023. Viitattu 2.7.2023. (englanniksi)
17. Michael Goodyear: Golden Horde World History Encyclopedia. Viitattu 2.7.2023. (englanniksi)
18. Halperin, Charles J.: Russia and the Golden Horde: The Mongol Impact on Medieval Russian History, 1987. ISBN 9781850430575. (e-kirja). (1985 verkkojulkaisu) ss. 113-115
19. [tähän olisi hyvä lähde, mutta se on maksullinen] Schurmann, H. F.: Mongolian Tributary Practices of the Thirteenth Century. Harvard Journal of Asiatic Studies Vol. 19, No. 3/4. Ss. 304-389. Harvard-Yenching Institute, joulukuu 1956.
20. ”Venäjän valloitus”, ”Maailman laajin valtakunta”, Historiallinen Atlas kattava maailmanhistoria, ss. 146-149. Gordon Cheers, 2013. ISBN 978-3-8480-0505-5.
21. Kallio, Aulis: Liettuan historia. Jagellonica-kulttuuriyhdistys, 2009.
22. Иван I Данилович. Большая российская энциклопедия Большая российская энциклопедия. Viitattu 25.6.2023. (venäjäksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kultainen orda Wikimedia Commonsissa