Appropriaatio tarkoittaa jonkin asian haltuunottoa. Irmeli Hautamäki otsikoi aihetta koskevan kappaleen kirjassaan Avantgarden alkuperä "Appropriaatio eli omaksi ottamisen taide".[1]Kuvataiteissa sana appropriaatio viittaa usein lainattujen elementtien käyttöön uuden teoksen luomisessa. Lainatut elementit saattavat olla kuvia, muotoja tai tyylejä taidehistoriasta tai populaarikulttuurista, tai materiaaleja ja tekniikoita taiteen ulkopuolisista konteksteista.
1980-luvulta alkaen sana on myös viitannut erityisesti toisen taiteilijan teoksen lainaamiseen uuden työn luomiseksi. Uusi työ ei varsinaisesti muutu alkuperäisestä sinänsä, vaan uusi teos käyttää alkuperäistä uuden teoksen luomiseksi.
Appropriaation harjoittamisen voi jäljittää Pablo Picasson ja Georges Braquenkubistisiin konstruktioihin ja kollaaseihin, joita he tekivät vuodesta 1912 alkaen, joissa oli todellisia esineitä, kuten sanomalehtiä esittämässä itseään. Appropriaatiota kehitti edelleen ranskalainen Marcel Duchampreadymade-teoksissaan vuodesta 1913 alkaen. Niistä huomattavin oli Suihkulähde, miesten vessan pisoaari, jonka taiteilija signeerasi ja esitti jalustalla. Myöhemmin appropriaatiota käyttivät paljon surrealistit kollaaseissa ja esineissä, kuten Salvador DalinHummeripuhelimessa (1936). 1950-luvun lopulta Jasper Johns, Robert Rauschenberg ja pop-taide käyttivät laajasti appropriaatiota. Termiä on käytetty erityisesti tiettyjen amerikkalaisten taiteilijoiden, kuten Sherrie Levinen, ja neo-neo ryhmän taiteilijoiden, erityisesti Jeff Koonsin yhteydessä. Sherrie Levine kopioi toisten taiteilijoiden, kuten Claude Monet´n ja Kazimir Malevitšin teoksia ja esitti niitä ominaan. Hän pyrki luomaan uuden tilanteen ja uuden merkityksen tai merkitysten asetelman tutulle kuvalle.
Vaikka taideteosten kopioinnilla on pitkä historia imitaation harjoittamisessa, 1900-luvun lopulla syntyi uusi, erilainen asenne lainaamista kohtaan. Kun Rubens ja Ingres puhuivat vanhemman taiteen jäljittelyn puolesta jotta päästäisiin omintakeisiin teoksiin, appropriaatiossa lainaamisesta tulee tavoite sinänsä. Esimerkiksi valokuvaaja Sherrie Levine on tehnyt avoimesti toisintoja Edward Westonin ja Walker Evansin valokuvista 1930-luvulta. Myös Jeff Koons, Carlo Maria Mariani, David Salle ja Julian Schnabel ovat ilmaisseet kiinnostustaan appropriaatiota kohtaan.[3]