Audrey Beardsley, The Peacock Skirt, 1892. Kuvitus Oscar Wilden näytelmään Salomé.James Abbott McNeill Whistler, Sommitelma harmaaseen ja mustaan, 1871.James Abbott McNeill Whistler, Peacock Room, yksityiskohta.
Estetismi tai esteettinen liike oli 1800-luvun suuntaus taiteissa, joka keskittyi siihen, että taide on olemassa pelkästään sen kauneuden takia, ja että sen ei tarvitse palvella poliittista, kasvattavaa tai muuta tarkoitusta.[1]
Liike alkoi vastavaikutuksena hyötyä korostaviin näkemyksiin ja siihen, minkä katsottiin olevan teollistuneen ajan rumuutta ja moukkamaisuutta. Pohjan ajattelulle loi 1700-luvulla Immanuel Kant, joka piti esteettisyyden mittareita itsenäisinä ja erillisenä näin moraalista, käytännöllisyydestä ja mielihyvästä.[1]
Ajallisesti estetismin synty 1860-luvulla sijoittuu Englannissa prerafaeliittien (perustettu 1848) ja arts and crafts -liikkeen (kukoisti 1880–1910) väliin. Jotkut taiteilijat, esimerkiksi William Morris (1834–1896), olivat mukana kaikissa kolmessa.
Liike alkoi pienimuotoisesti taiteilijoiden ja muotoilijoiden radikaalin ryhmän ateljeissa ja taloissa. Heihin kuuluivat muun muassa William Morris ja Dante Gabriel Rossetti. He olivat nuoria uudistajia, jotka tutkivat uusia elämäntapoja ja uhmasivat ajan muotoilun sääntöjä, joita vuoden 1851 maailmannäyttelyssä oli esillä. Estetismi veti puoleensa arkkitehteja ja käsityöläisiä, runoilijoita, kriitikoita ja filosofeja, jotka halusivat luoda puhtaalle kauneudelle omistautuvan liikkeen. Esteettisen liikkeen taisteluhuuto oli ”taide taiteen vuoksi”, joka omaksuttiin ranskalaiselta runoilijalta Théophile Gautier’lta.[2] Gautier kirjoitti Madamoiselle de Maupinin esipuheessa (1834):
»Ei ole muuta kaunista kuin se, mikä ei voi koskaan olla mitenkään käytännöllistä, koska se ilmaisee jotain tarvetta, ja ihmisen tarpeet ovat hyljeksittäviä ja inhottavia, kuten hänen köyhä ja epävakaa luonteensakin.»
[3]
Vuonna 1873 ilmestyneessä kirjassa The RenaissanceWalter Pater esitteli elämän puhtaana aistikokemuksena ja hedonismin ilmentymänä. Hän syytti viktoriaanisen ajan Englantia teeskentelystä ja tukahduttamisesta. Pater paljasti suurten renessanssitaiteilijoiden seksuaalisia seikkailuja ja ylisti avoimesti homoseksuaalista halua. Hänen näkemyksensä taiteesta huipentui Mona Lisan kuvaukseen:
»Kuten vampyyri, hän on ollut monta kertaa kuolleena, ja on oppinut haudan salaisuudet.[4]»
Paterin mielestä elämän tarkoitus on tavoitella aistillista kauneutta ja elää hetkessä. Oscar Wilde otti liikkeen johtohahmon aseman ja uhmasi näin aikaansa. Wilde tuomittiin homoseksuaalisista ”rikoksista”. Ajatus ”taiteesta taiteen takia” käänsi viktoriaanisen ajan arvot ylösalaisin.[4] Estetistit väittivät, että elämän pitäisi jäljitellä taidetta.[5]
Pater ja Wilde uskoivat aistien vapauttamiseen, mutta William Morris oli sosialisti, joka ennusti, että kauneuden voitto tuhoaisi kapitalismin. Hänen tapettiensa ja painokankaidensa toistuvat, toisiinsa nivoutuvat kuviot ovat myös abstraktia taidetta.[4]
Esteettinen liike oli viktoriaanisen ajan vastakulttuuria. Se taisteli viktoriaanien sentimentaalista taidetta vastaan. Sen taiteilijoiden teoksia esiteltiin vuonna 1877 avatussa Grosvenorin galleriassa Lontoossa. Esillä olivat muun muassa Whistlerin, George Frederic Wattsin, Albert Joseph Mooren ja varsinkin Edward Burne-Jonesin töitä. Grosvenorissa esitetty taide herätti ristiriitoja. Se oli myös lähellä Royal Academya ja jakoi mielipiteitä taiteen tekniikoista ja tarkoituksista. Whistlerin pidettyä näyttelyn Grosvenorilla John Ruskin syytti häntä siitä, että hän pyytää 200 guineaa ”maalipurkin heittämisestä vasten yleisön kasvoja”. Oscar Wilde ilmestyi Grosvenorin avajaisjuhliin sensaatiomaisessa mittatilauspuvussa, jonka ääriviivat ja muoto muistuttivat selloa.[2]
Kauneuden palvonta ulottui galleriaa laajemmalle. Estetismin opin eräs perusajatus oli, että taide ei rajoittunut maalaustaiteeseen ja kuvanveistoon ja taidemarkkinoiden valheellisiin arvoihin. Taiteelle on mahdollisuuksia kaikkialla ympärillä, kodeissa ja julkisissa rakennuksissa ja valitussa elämäntavassa. Taide oli tekemisissä arkkitehtuurin kanssa.[2]
Esteettisen liikkeen sisustussuunnitteluun liittyvä kuuluisin työ on Whistlerin Peacock Room, joka suunniteltiin laivanvarustaja Frederick Leylandille. Suurikokoisessa friisissä on tyyliteltyjä, sinisellä pohjalla olevia kullanvärisiä riikinkukkoja, jotka kiertävät ruokasalin seiniä pitkin. Sisustus myytiin Leylandin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin, ja se on asennettu nykyisin Freerin gallerian Washingtonissa. Vihreä ruokasali tilattiin vuonna 1865 William Morrisilta South Kensington museoon. Siinä on vihreäksi patinoitu tammipanelointi ja Burne-Jonesin maalatut paneelit ja lasimaalaukset. Tyylin kaltainen koristelu levisi nopeasti myös keskiluokkaisiin koteihin niin Lontoossa kuin suurten maaseutukaupunkien lähiöissäkin. Liikkeen tueksi Lontooseen perustettiin myös erikoisliikkeitä, joista kuuluisin oli vuonna 1875 avattu Liberty’s. Niissä kuluttajille myytiin erilaisia Lähi-idästä ja Japanista tuotuja esineitä ja tekstiilejä.[2]
Estetistit painottivat ennen kaikkea taidetta. He suosivat vahvoja, yksinkertaisia värejä, kirkasta sinistä, vihreää ja erityisesti keltaista. Näitä värejä käytettiin sisustuksissa, joiden huonekalut olivat usein mustia, ja jotka saivat vaikutteita Japanin lakkatöistä. Auringonkukka oli suosittu aihe, koska sen väri oli voimakas ja sen yksinkertaista hahmoa saatettiin tyylitellä.[5]
Rikkaiden sikailua vai arjen valintoja?
Estetismi oli tyylinä huoliteltu, vihjaileva ja liioittelevan kirjallinen. Siihen sekoittui ihastus keskiaikaan, ylettömän eksoottiseen ja omituisuuksiin. Sen merkkeinä on pidetty myös pidättyvyyttä ja puhtautta. Liikkeen keskeinen ongelma oli yritys ratkaista kysymys siitä, miten kauneus voitaisiin saada yleisemmin saatavaksi. Tästä keskusteltiin paljon ja siitä tuli piina William Morrisille, kun hän tajusi, että hänen vaikutuksensa ei yltänytkään pääasiakkaita kauemmaksi, jotka olivat yläluokkaisia kauneudenpalvojia ja teollisuusjohtajia. Työstäessään Sir Isaac Lowthian Bellin kartanon sisustussuunnittelua Morris puuskahti ”palvelevansa rikkaiden sikamaisia ylellisyyksiä varten”. Hän oli kohdannut kriisin haaveillessaan kauneudesta kansaa varten. Mitä kauneus lopultakin on, jos kaikki eivät sitä voi jakaa? Lopulta pettymys taiteen mahdollisuuksiin ajoi Morrisin vallankumoukselliseen sosialismiin.[2]
Morrisin epätoivo osoittautui ennenaikaiseksi, koska myöhemmin Englannin arts and crafts -liike sai tukea estetismin uudistuspyrkimyksiltä. Estetismi oli uudistusliike, joka pyrki soluttamaan kauneuden jokapäiväiseen elämään ja useita sen kaltaisia pyrkimyksiä on nähty myöhemminkin. Kulttuurihistorioitsija Fiona MacCarthy arvelee, että meillä on nykyisin enemmän kuin koskaan valtaa ja tietoa tehdä tietoisia valintoja niistä esineistä, joiden kanssa haluamme elää, sekä esteettisin että eettisin perustein.[2]
↑Deneny, Colleen: At the temple of art, s. 38. Cranbury, New Jersey: Associated University Presses, 2000. ISBN 0-8386-3850-3Google-kirjat (viitattu 1.4.2011). (englanniksi)
