Abstrakti ekspressionismi on taiteen suuntaus, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa. Sitä on vaikea tunnistaa yhtenäisenä tyylinä, vaikka pyrkimys abstraktiin ilmaisuun, kuvapinnan litteyteen ja suurikokoiseen all-over-tyyliin ovat sille tyypillistä. Kypsimmässä vaiheessa 1950-luvun lopulla abstrakti ekspressionismi oli tavallisesti herooinen (sankarillinen) ja mahtipontinen maalaustyyli. Sen valta-aika päättyi 1960-luvulle tultaessa.
Abstrakti ekspressionismi vaikutti myös kuvanveistossa, jossa toisen maailmansodan jälkeisenä peruspyrkimyksenä oli reduktio. Suuntauksen keskeisiksi veistäjiksi tulivat Yhdysvalloissa David Smith ja Euroopassa Alberto Giacometti. Suuntauksen aikalainen Euroopassa ja Kanadassa oli informalismi, joka muistutti abstraktia ekspressionismia.
Surrealismi vaikutti Yhdysvaltain taiteeseen voimakkaasti varsinkin toisen maailmansodan aikana, koska useat suuntauksen taiteilijat olivat paenneet Natsi-Saksasta ”rappiotaiteilijoina” varsinkin New Yorkiin. Monet amerikkalaisetkin taiteilijat alkoivat kokeilla surrealismin omaksumaa automaattisen maalauksen tai spontaanin, tiedostamattoman toiminnan ohjaamaa maalaustapaa. Myös vahva symbolien käyttö oli ominaista abstraktin ekspressionismin syntyvaiheelle.
Abstraktia ekspressionismia on vaikea määritellä yhtenäisenä tyylinä, joten sitä voi pitää myös epookkityylinä eli 1940- ja 1950-lukujen New Yorkiin sijoittuvana taidekautena. Suuntausta kutsutaan joskus myös New Yorkin koulukunnaksi.[1]
Erona surrealismin ja abstraktin ekspressionismin välillä surrealistit tutkivat alitajuntaa keinona häiritä vakiintuneita tapoja, kun taas abstraktit ekspressionistit ottivat innoitetta Carl Gustav Jungin arkkityypillisestä psykologiasta ja etsivät alitajunnasta jokaiselle kulttuurille yhteisten yleismaailmallisten tunteiden ja merkitysten vertauskuvia, joita kaivattaisiin toisen maailmansodan tuhoisuuden jälkeen.[2]
Abstrakti ekspressionismi toi mukanaan suuret maalauskankaat ja se korosti maalauksen kaksiulotteisuutta. Varsinkin Clement Greenberg rohkaisi taiteilijoita kaksiulotteisuuden tavoitteluun. Tyylisuunta korosti all-over-ominaisuutta, jossa maalaus tuntuu jatkuvan reunojensa yli sen sijaan, että sen sommittelu keskittyisi keskiosiin.
Useat suunnan taiteilijat eivät halunneet nimetä teoksiaan, koska he arvelivat, että se saattaisi suunnata katsojan ajatuksen muualle kuin maalaukseen. Esimerkiksi Jackson Pollock numeroi teostensa nimet tavallisesti seuraavaan tapaan: ”Kompositio No. 16, 1948”. Teosten omistajat tai muut henkilöt saattoivat antaa maalauksille nimiä jälkeenpäin.[3]
Tausta
Eräänä suuntauksen edelläkävijänä voi pitää Wassily Kandinskya, joka kehitteli henkisyyden ideoita maalaustaiteessa 1900-luvun alussa. Nimitystä "abstrakti ekspressionismi" käytti ensimmäisen kerran amerikkalaisen taiteen yhteydessä taidekriitikko Robert Coates vuonna 1946. Taidesuuntauksen voimakkain kehitysvaihe sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja New Yorkiin, josta tuli 1950-luvulla maailman taiteen keskus Pariisin jälkeen. TaidekriitikkoClement Greenberg ajoi voimakkaasti abstraktin ekspressionismin eräitä edustajia ja väheksyi vanhempaa, sitä edeltänyttä amerikkalaista taidetta, kuten realistista American Scene -suuntaa ja sitä seuranneita 1960-luvun taidesuuntauksia, kuten pop-taidetta.
Abstrakti ekspressionismi syntyi usein vasemmistotaustaisten amerikkalaisten avantgardetaiteilijoiden pienessä joukossa ja älyllisen kapinoinnin ilmapiirissä. Uudella suuntauksella oli aluksi vain vähän kannattajia ja muutamia puolestapuhujia. Kylmän sodan ilmapiirin tiivistyessä 1950-luvulla Yhdysvaltain ulkoministeriö alkoi esitellä aktiivisesti amerikkalaista kulttuuria eri puolilla maailmaa muun muassa New Yorkin Modernin taiteen museon MoMA:n järjestämissä amerikkalaisen taiteen näyttelyissä. Näin haluttiin osoittaa amerikkalaisen elämäntavan ja kulttuurin ylivoimaisuutta.[4]
Näissä 1950-luvulla järjestetyissä taidenäyttelyissä abstrakti ekspressionismi esiintyi usein pääosissa. Nelson A. Rockefeller, joka toimi MoMA:n johtokunnan puheenjohtajana, kutsui abstraktia ekspressionismia ”Vapaan yritteliäisyyden maalaustaiteeksi”.[5] Vaikka monet amerikkalaiset eivät silloin ymmärtäneet taidesuuntauksen merkitystä, valtion kulttuuriviennin strategiana oli haastaa konservatiivinensosialistinen realismi, joka oli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus sosialistisissa maissa. Abstraktin ekspressionismin puolestapuhujat, muun muassa vasemmistotaustainen, (trotskilainen) Clement Greenberg ja Harold Rosenberg korostivat taiteen vapautta politiikasta ja sitoutumisesta yhteiskuntaan. Suuntausta alettiin käyttämään vastaiskuna puoluekantaiselle ja stalinistiselle sosialististen maiden kulttuurielämälle. Kylmän sodan viralliset amerikkalaiset ideologit halusivat, että abstrakti ekspressionismi edustaisi vapaata ajattelua, vapaita talousmarkkinoita, vapaata maailmaa. Amerikkalaiset halusivat myös saavuttaa vahvan aseman Euroopan taidemarkkinoilla.
Myös neoplastisen taiteen isä Piet Mondrian, jonka teorioita oli tutkailtu hollantilaisessa De Stijl -taideaikakauslehdessä, innoitti abstraktin ekspressionismin suuntausta, koska myös neoplastisismi tuki uskomuksia ihmisen olemassaolon perustana olevaan psyykkiseen ja henkiiseen järjestykseen.[6]
Viittaa kahteen eri suuntaukseen. Kriitikko Charles Estienne antoi tämän nimen vuonna 1946 eurooppalaiselle, Pariisissa 1945 syntyneelle maalaussuuntaukselle. Lyyrinen abstraktio on myös amerikkalainen abstraktin taiteen liike, joka esiintyi 1960- ja 1970-luvuilla ensin New Yorkissa, Los Angelesissa, Washington DC:ssa ja sitten Torontossa ja Lontoossa.
Barnett Newman, Ad Reinhardt ym. Värikenttä peittää kankaan laidasta laitaan. Se jatkuu periaatteessa äärettömyyksiin ja sulkee sisäänsä myös katsojan.[15]
Abstraktin ekspressionismin ideat levisivät eri puolille maailmaa. Ajallisesti rinnakkaisena ja paljolti samanlaisena ilmiönä voi pitää informalismia Euroopassa ja Kanadassa. Yhdysvalloissa abstraktin ekspressionismin arvostukseen liittyy isänmaallisia arvoja, koska se oli ensimmäinen amerikkalainen, Yhdysvalloissa syntynyt huomattava taidesuuntaus, jonka myötä Yhdysvaltain taide irtautui Euroopan kulttuurin pitkään jatkuneesta hegemonia-asemasta.
Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana taiteiden väliset rajat olivat korkeita. Aikakaudesta puhutaan niin sanottuna korkean modernismin (high-modern) aikana. Taiteiden rajat alkoivat vähitellen madaltua 1960-luvulla, kun pop-taiteen eri suuntaukset, sekä käsitetaide, minimalismi ja ympäristötaide alkoivat saada sijaa.[4]
Pop-taiteen synty 1950-luvun lopulla, sekä 1960-luvulla Yhdysvalloissa ja Euroopassa yleistynyt hyperrealismi olivat vastasuuntauksia, jotka halusivat esittää kouriintuntuvampaa ja havainnollisempaa ilmaisua kuin abstrakti ekspressionismi. Suuntaus on kuitenkin vaikuttanut aina 2000-luvun alkuun asti joko erilaisina ekspressionistisina, abstrakteina tai subjektiivisina maalaustaiteen muunnelmina.
↑Ashton, Dore: The New York School, Penquin Books, 1972.
↑Stephen Little: ...isms: Understanding art. Herbert Press, 2018. (englanniksi) s.122
↑Frascina, Francis (ed.), Pollock and After, The critical debate, Harper&Row, 1985.
↑ abSerge Guibault, How New York Stole the Idea of Modern Art: Abstract Expressionism, Freedom, and the Cold War, The University of Chicago Press, 1983
↑Michael L. Krenn, Fall-out Shelters for the Human Spirit, American Art and the Cold War, The University of North Carolina Press, 2005.
