Kynttilöistä tehty svastika hindulaisessa pyhäkössä. Monissa kulttuureissa käytetyn ikivanhan hakaristisymbolin ottamista kansallissosialistien tunnukseksi on pidetty esimerkkinä kulttuurisesta omimisesta.[1][2][3] Käsitettä ei käytetty vielä 1940-luvulla.
Kulttuurinen omiminen tai kulttuurinen appropriaatio[4] (engl. cultural appropriation tai misappropriation) on sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian käsitteistöä ja tarkoittaa epäeettistä toimintaa, jossa etuoikeutetun ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä vähemmän etuoikeutetun identiteettiryhmän piirteitä tai kulttuurituotteita.[5][6][7][8] Kulttuurinen omiminen kohdistuu alempitasoiseksi tulkittuun etniseen ryhmään tai johonkin muuhun marginaaliryhmään, kuten vammaisiin tai seksuaaliseen vähemmistöön.[5] Teon paheksuttavuuden katsotaan olevan sitä suurempi, mitä alisteisempaan ryhmään teko kohdistuu, kun lainattua kulttuuria ei arvosteta, tai kun kulttuurilainaa hyödynnetään kaupallisesti.[9]
Kulttuurisen omimisen käsite syntyi 1980-luvulla postkoloniaalisen teorian piirissä, missä länsimaisen kulttuurin katsottiin riistävän muiden kulttuurien piirteitä ottamalla niitä omaan käyttöönsä irrallaan niiden kulttuurisista yhteyksistä.[10][11]The Guardian -lehden artikkelissa Jessica Metcalfe havainnollisti eroa hyväksymänsä oikeutetun appropriaation ja misappropriaatioksi kutsumansa vääränä pitämänsä käytön välillä: on hyväksyttyä ja ihailtavaa lainata, jakaa ja inspiroitua vieraan kulttuurin tuotteista. Sen sijaan hän pitää vääränä ottaa ilman lupaa käyttöön varsinkin vähemmistökulttuurin artefakteja. Ratkaisevia ovat ryhmien valtasuhteet: etuoikeutetut eivät saa hyödyntää alistettujen kulttuuria, koska tämä hänen mukaansa jyrkentää valtasuhteiden epätasapainoa. Esimerkiksi intiaanien sulkapäähineiden käyttö on Metcalfen mielestä aina epäeettistä, ellei ole Amerikan alkuperäisväestön tunnustettu johtaja.[7]selvennä
Käsitteen arvostelijat ovat vastanneet, että kulttuurivaikutteiden lainaaminen on normaalia kulttuurinvaihtoa.[12][13] On myös väitetty, että kulttuurisen riiston arvostelu oli historiaan taaksepäin katsomista jo syntyaikanaan 1980-luvulla. Lisäksi käsitteen käyttö oli aiheettomasti laajentunut siirtomaajärjestelmän arvostelusta kaikenlaisten identiteettiryhmien välisiin suhteisiin.[14]
Kulttuurisen omimisen käsite syntyi 1900-luvun kahdella viime vuosikymmenellä postkolonialistisen länsimaihin kohdistuvan kritiikin myötä. Kolonialistisen riiston eräänä muotona oli "kulttuurinen kolonialismi", missä hyödynnettiin alistettujen kansojen kulttuuriperinnettä. [10]
Helen Pluckrosen ja James A. Lindsayn mukaan käsite on syntynyt postmoderninsosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian eli niin kutsutun wokeismin piirissä. Sen mukaan yhteiskunta koostuu identiteettiryhmistä, joiden välillä vallitsee vallan ja etuoikeuksien epätasapaino. Standpoint-teorian mukaisesti kullakin identiteettiryhmällä on oma koettu käsityksensä todellisuudesta, joka on yhteismitaton toisten käsitysten kanssa. Jos etuoikeutettuun ryhmään kuuluva lainaa alistetun ryhmän identiteettiin kuuluvia asioita, hän astuu marginaaliryhmän varpaille, sillä sen omaa näkökulmaa ei pysty aidosti tulkitsemaan kukaan muu.[15]
Postkolonialistisen teorian alueelta termin käyttö laajentui muihinkin suhteisiin. Niinpä esimerkiksi heteroseksuaalinen nainen ei saisi teatterissa näytellä lesbonaista tai fyysisesti vammaton esiintyä vammaisen roolissa. Etuoikeutettuun ryhmään kuuluva kirjailija ei saisi käsitellä alistettujen identiteettien kokemuksia.[5] Kiellettyä on myös kasvojen mustaaminen eli blackface -meikki, joka Suomessa tunnetaan tiernapojista.
Appropriaation alueet ja paheksuttavuuden syyt
Valkoisesta ylivallasta bestsellerin[16] kirjoittanut Layla F. Saad antaa kirjassaan esimerkkejä alueista, joilla kulttuurinen omiminen voi tapahtua. Näitä alueita ovat muoti, missä valkoiset muotisuunnittelijat omivat BIPOC-ihmisten tuotteita; afrikkalaiset hiustyylit; kauneusihanteet, missä korostetaan BIPOC-ihmisten ominaisuuksia, kuten paksumpia huulia, pyöreämpää lantiota tai tummempaa ihoa; hengellisyys, missä jäljitellään BIPOC-ihmisten seremonioita; terveydestä huolehtiminen BIPOC-ihmisten tapaan; musiikki, missä omitaan mustien musiikkityylejä, kuten rap-musiikki; kulttuuritapahtumat, joissa käytetään esimerkiksi blackface-maskeja sekä AAVE-kielenkäyttö, joka matkii mustien kieltä.[17] Pohjois-Amerikassa on useita tapauksia, joissa henkilö on omaksunut valheellisesti alkuperäisasukkaan identiteetin ja ryhtynyt tekemään siltä pohjalta alkuperäiskansojen kulttuuria ja taidetta.[18]
Saadin mukaan kulttuurista omimista ei tee paheksuttavaksi kulttuurinvaihto, vaan siihen liittyvä valkoisen ylivallan vahvistaminen. Se pitää yllä valkoista supremasistista ideologiaa, missä valkoiset voivat omia mustilta ja ruskeilta haluamiaan asioita, jolloin ne heidän käytössään saavat uuden merkityksen. Samalla mustat ja ruskeat ihmiset voidaan muutoin laiminlyödä. Kulttuurinen omiminen myös kirjoittaa historiaa uudelleen siten, että anastetut vaikutteet siirtyvät valkoiseen kulttuuriin ja näyttävät olevan siitä peräisin. Esimerkiksi jooga on USA:ssa menettänyt intialaisen alkuperäisluonteensa, new age -rituaalit kadottaneet alkuperänsä alkuperäisasukkaiden rituaaleina ja musta hiustyyli lähteensä mustien keskuudesta. Lopputulos on Saadin mukaan rasismia.[19]
Ulkomaisia tapauksia
Aineettomien oikeuksien kulttuurista omimista on paheksuttu alkuperäiskansojen sortona. Australiassa on väitetty, että länsimainen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi vähemmistöön kuuluvien perinteiden, identiteetin ja älyllisen omaisuuden riiston.[6][20] Vuonna 2017 alkuperäiskansojen asianajajat vaativat kulttuurisen omimisen kieltämistä lailla YK:n alajärjestö WIPO:ssa eli Maailman henkisen omaisuuden suojelujärjestössä.[21] Käsite ei esiinny vuoden 2007 alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksessa.[22]
Arvostelun kohteeksi ovat joutuneet esimerkiksi Madonna intialaisen ja hispanokulttuurin ja Rihanna kiinalaisen kulttuurin anastamisesta. Toisinaan vaatimukset ovat ristiriitaisia. Niinpä J. K. Rowlingia on moitittu siitä, että Harry Potter-kirjoissa ei ole tarpeeksi vähemmistöryhmiin kuuluvia hahmoja.[15]
Brittiläinen aktivisti Layla F. Saad kirjoittaa teoksessaan Me and White Supremacy (2020), että kun valkoiset matkivat afrikkalaisamerikkalaista puhetta, kyse on rasismista ja kulttuurisesta omimisesta.[23]
Yhdysvaltalaisen Amanda Gormanin runoteoksen kääntämisestä syntyi kohu Hollannissa, kun kustantaja valitsi kääntäjäksi kansainvälisen Booker-kirjallisuuspalkinnon saaneen Marieke Lucas Rijneveldin. Hän vetäytyi tehtävästä, kun valintaa arvosteltiin sen takia, että Rijneveld ei ole mustaihoinen kuten teoksen kirjoittaja. Kritiikin mukaan mukaan valkoisella ei ole riittävää kokemuspohjaa kääntää mustan runoilijan teosta.[24]
Suomalaisia tapauksia
Suomalaisia kohuja kulttuurin omimisesta on esiintynyt varsinkin 2010-luvulta lähtien. Ne ovat yleensä päättyneet anteeksipyyntöihin ja jonkin kaupallisen tuotteen vetämiseen markkinoilta. Poikkeuksena on ollut Oneiron-romaanin saama tuki keskustelussa. Myös Kansallisteatterin roolituskohussa teatteri lopulta palasi alkuperäiseen linjaansa.
Geisha-hahmo
Vuonna 2006 Fazer muutti Geisha-suklaan pakkausta siten, että geisha-kuva (maiko eli harjoittelijageisha) poistettiin.[25] Taustalla olivat sosiaalisen median syytteet kulttuurisesta omimisesta.[26] "Mikä 1900-luvun alussa oli eksoottista ja kiinnostavaa, näyttäytyy nykymaailmassa usein epäsopivana", perusteli Fazer.[27]
Saamenpuku
Vuonna 2014 rovaniemeläinen alppihiihtäjä Tanja Poutiainen joutui saamelaisten arvostelun kohteeksi käytettyään perinteistä saamenpukua muistuttanutta asua. Suomen saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja Anne-Maria Maggan mukaan Poutiainen ei kunnioittanut saamelaiskulttuuria oikealla tavalla, vaan hän olisi voinut pyytää saamelaisilta ihan oikean saamenpuvun käyttöönsä.[28] Poutiainen pyysi tekoaan anteeksi.[29]
Vuonna 2016 taiteilijat Outi Pieski ja Marja Helander näkivät kulttuurista omimista Jenni Hiltusen videoteoksessa Grind, jonka Kiasma hankki kokoelmiinsa vuonna 2012. Teoksessa naisesiintyjät twerkkaavat valesaamenpuvuissa. Saamelaistaiteilijoiden mielestä ne ovat teoksessa vain eksotiikkaa luomassa ja näin hyväksikäyttävät kulttuurisesti alkuperäiskansoja.[30] Saamelaisten näkökulmasta saamenpukua mukailevan asusteen käyttö oli loukkaavaa, koska Hiltunen käytti puvun symboliarvoa omiin tarkoitusperiinsä olematta itse saamelainen ja tuomatta esiin saamelaisten kokemusta maailmasta. Se, että puku ei ollut aito, antoi myös väärän kuvan saamelaisten kulttuuriperinnöstä.[31] Taidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti: "Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista."[32]
Loppuvuonna 2023 suomalaisen kuvataiteilija Katariina Sourin taideteos herätti keskustelua siitä, kuka saa tehdä taidetta saamelaisuudesta ja onko suomalaisen tekemää maalausta saamelaisnaisesta sopivaa näyttää Lux Helsinki -valotaidetapahtumassa.[33] Saamelaisvaikuttaja Petra Laiti julkaisi kuvapalvelu Instagramissa päivityksen, jossa hän arvosteli Souria saamelaisen kulttuurin omimisesta, koska Sourin Pohjan kosketus -maalauksessa on vuori, saamelaispuku ja poro. "Tämä on auttamattoman vanhanaikainen kuvasto" kirjoitti Laiti. "Sellaisiin kuuluu aina, että on vuori, on [saamelaispuku eli] gákti ja on poro. Tämän stereotyyppisemmäksi ei kuvaus voisi mennä.[34] Loukkaantumisesta huolimatta teos päädyttiin esittämään, mutta "sisältöhuomiolla" varustettuna. Ennen teoksen näyttämistä torilla kuulutetaan suomeksi ja saameksi ääninauhalta seuraava teksti: Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta.[35][36]
Saamelaiskäsityö
Vuonna 2021 saamelaiskäsityöntekijöiden yhdistyksen Outi Paadar kertoi, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaiskäsitöitä. Syynä oli ollut tiukka keskustelu kulttuurisesta omimisesta. Tätä korjaamaan oli käynnistetty kolme projektia, myös saamelaiskäräjien. Tarkoitus olisi löytää kultainen keskitie, joka kelpaisi kaikille. Ala ei ole enää houkutteleva, kun tulot ovat epävarmoja.[37]
Intiaanien sulkapäähine
Sulkapäähineen käyttö on herättänyt Suomessa keskustelua kulttuurisesta omimisesta.
Syyskuussa 2017 jotkut, kuten Suomen saamelaisnuoret, arvostelivat kulttuuriseksi omimiseksi, alkuperäiskansakulttuurin hyväksikäytöksi ja eksotisoimiseksi sitä, että Miss Helsinki -kauneuskilpailun osallistujat olivat poseeranneet päässään sulkapäähineet, jotka yhdistetään intiaaneihin. Saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laitin mukaan sulkapäähine on intiaaneille pyhä esine, jota saavat kantaa vain kulttuurin valitsemat yksilöt. Kilpailun järjestäjien mukaan kuvaukset olivat fantasiakuvauksia eivätkä suoranaisia intiaanikuvauksia.[38][39]
Huhtikuussa 2018 Yleisradio poisti sulkapäähineeseen ja kasvomaaleihin sonnustautuneen "Päällikkö Punanata" -hahmon Herra Heinämäen Lato-orkesteri -ohjelmasta sen jälkeen, kun hahmo oli herättänyt keskustelua kulttuurisen omimisen ongelmasta. Laitin mukaan hahmo edusti vanhanaikaista ja hyvin rasistisiin stereotypioihin perustuvaa kuvastoa.[40][41][42]
Blackface-maski
Vuonna 2017 Stockmann veti pois työntekijöidensä tiernapoikavideon, jossa Murjaanien kuningas esiintyi kasvot mustattuna. Yhtiö pyysi anteeksi ja ilmoitti, että sen harkintakyky oli pettänyt. [43] Vuonna 2021 Tiernasäätiö päätti, että sen järjestämissä tilaisuuksissa Murjaanien kuninkaan kasvojen mustaamista ei sallita.[44] Iltalehden vuonna 2024 tekemän kyselyn mukaan Tiernapojat ei enää ole peruskoulujen jouluohjelmissa, eikä ole ollut siellä vuosiin.[45]
Twerkkaus
Lokakuussa 2020 menestynyt twerk-yrittäjä Tia-Maria “Tinze” Sokka pyysi anteeksi twerkkausvideoitaan ja kertoi tiedostavansa, että on valkoinen, etuoikeutettu suomalainen, joka twerkillään hyötyy Afrikasta tulleesta kulttuurista. Twerk on tanssia, joka keskittyy pakaroiden heiluttamiseen eri tekniikoilla. Twerk-opettaja Awa Sowe arvosteli suomalaista twerkiä valkoisesta feminismistä.[46] Helsinkiläinen twerk-opettaja Sikujua Mponda pitää suomalaista twerkiä erittäin epäkunnioittavana. Hänen mukaansa valkoiset ihmiset ovat napsineet tummaihoisten kulttuureista haluamiaan osia ja tehneet niistä harrastuksia ja liiketoimintaa, jossa tanssin alkuperä usein sivuutetaan. Samaan aikaan musta väestö kokee rakenteellista rasismia ympäri maailman miltei kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.[46]
Afrikkalaiset pikkuletit
Syyskuussa 2021 laulaja Chisu pyysi julkisesti anteeksi käyttämäänsä kampausta. Chisu koki syyllistyneensä kulttuuriseen omimiseen käytettyään pikkulettejä, eli niin sanottuja braidseja, joiden juuret ovat afrotukkaisten ihmisten kulttuurissa. Hänelle selvisi, että värilliset ihmiset ovat joutuneet pikkulettiensä takia kokemaan työttömyyttä, asuntopulaa tai jopa väkivallan uhkaa. "Yhteiskuntamme eriarvoistavissa rakenteissa tuo kampaus mun päässä ei vaan ole ok", Chisu täsmensi.[47]
Muut etniset ryhmät
Vuonna 2016 Koko Hubara syytti kirjailija Laura Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta Oneiron-romaanissa: "yksi kulttuurinen ryhmä, yleensä länsimainen ja valkoinen, ottaa haltuun jonkun toisen ryhmän tapoja, käsityksiä ja tuotteita – ja pönkittää niillä omaa valta-asemaansa ja myös taloudellista etumatkaansa ilman, että joutuu koskaan kärsimään asiaan liitetystä sorrosta." Lisäksi Lindstedt oli kieltäytynyt antamasta haastattelua Hubaran ohjelmaan.[48] Hubaran mielestä Lindstedt ei anna hänen kaltaistensa naisten itse määritellä, millaisia he ovat (Hubara on suomalais-jemeniläinen).[49] Hubara syytti myös valkoista kulttuurieliittiä siitä, että se asettui tukemaan Lindstedtiä.[50][51] Hubara on toisaalta pohtinut rajanvetoa muodissa ja pukeutumisessa: ”En välttämättä pidä omimisena sitä, että ostan matkustaessani paikalliselta ihmiseltä sen maan vaatteen ja käytän sitä Suomessa."[21]
Vuonna 2017 keskustelua herätti Postin mainoskampanja, jossa valkoinen eurooppalaisnainen vierailee muissa kulttuureissa, kirjaa ylös näiden kulttuurien ”viisaudet”, nappaa niistä itselle mieluiset ja omii ne itselleen. Mainosta arvosteltiin kolonialismista, eksotisoinnista ja kulttuurisesta omimisesta.[52]
Väärä roolitus
Syyskuussa 2020 Kansallisteatteri päätti siirtää Pedro Almadóvarin elokuvaan perustuvan 'Kaikki äidistäni' -näytelmän ensi-iltaa sen roolituksesta syntyneen kohun takia. Näytelmäsovituksen transvestistä henkilöä esittämään oli valittu mies eli näyttelijä ja ohjaaja Janne Reinikainen. Muun muassa joukko transsukupuolisia taiteen ammattilaisia allekirjoitti Kansallisteatterille osoitetun avoimen kirjeen, jossa roolitusta paheksuttiin vahingollisena. Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho peruutti roolituksen ja tarkensi Kansallisteatterin linjanvetoa: “emme voi omia eri kansakuntia, näytellä vaikkapa intiaania, sellaista ei kukaan lähde tekemään.” [53][54] Lopulta peruutuspäätös peruttiin ja näytelmä esitettiin alkuperäisen roolituksen mukaisesti.[55] Myllyahon mukaan englantilaisessa näytelmäsovituksessa hahmo on transvestiitti, ei transnainen, kuten elokuvassa. Roolitusta alun perin kritisoineen taiteilija Camilla Auerin mukaan hahmon muuttaminen voi silti olla alitajuisesti transfobista.[56]
Eksotisointi Kansallisooperan baletissa
Vuonna 2022 Kansallisoopperan ohjelmistoon palasi Peppi Pitkätossu -baletti. Esitystä oli johtaja Javier Torresin mukaan muutettu, koska aiemmasta versiosta saattoi saada käsityksen, että se tekee pilaa toisesta kulttuurista tai yrittää omia sitä. Tanssitutkija Hanna Järvisen mukaan aiemmassa vuoden 2019 versiossa "ongelmallista" oli muun muassa polynesialaisten tanssien baletillistaminen lupaa kysymättä. Lisäksi ongelmallista oli, että versiossa Astrid LindgreninPeppi Pitkätossu -tarinaan kuuluva epäluotettavan kertojan näkökulma oli jätetty pois ja tarinat toisista kulttuureista esitettiin ikään kuin sellaisinaan tosina. Sibelius-akatemian tutkijan Liisamaija Hautsalon mukaan ooppera on kolonialistinen ja rasistinen taidemuoto, teokset aikansa tuotteita ja toista – etenkin orienttia – esitetään stereotyyppisesti ja eksotisoiden. Hänestä valta-asemaan liittyvä ongelma ei poistu maskeeraamista muuttamalla.[57]
Karjalaista aktivismia
Elokuussa 2024 Helsingin keskustassa oleva Elias Lönnrotin patsas töhrittiin punaisella maalilla. Jalustaan oli kirjoitettu sana "kolonialisti". Töhrijöiksi ilmoittautui joukko antifasistisia karjalaisia aktivisteja, jotka kritisoivat Kalevalan kulttuurista omimista.[58][59]
Kritiikkiä
Pluckrosen ja Lindsayn mukaan teoria alistetun kulttuurin hyväksikäytöstä syntyi postkolonialistisen teorian piirissä, mutta vasta siinä vaiheessa, kun siirtomaajärjestelmä oli jo lakkautettu ja itse ilmiö historiaa. Sieltä se levisi väkinäisesti koskemaan myös muiden identiteettiryhmien suhteita.[14] Pluckrose ja Lindsay ovat sitä mieltä, että tällainen kritiikki haittaa kulttuurielämää, ja syytökset ovat tulkinnanvaraisia ja keskenään ristiriitaisia.[15]
On erilaista lainaamista
Käsitteen kriitikot ovat sitä mieltä, että pitää erottaa hyväntahtoinen lainaaminen plagioinnista[60], eksoottisten stereotyyppien luomisesta ja vääristelystä. Lainaaminen voi olla myös hyvä asia.[12][61] Käsite "omiminen" ("appropriaatio") on myös harhaanjohtava, koska se viittaa varkauteen, vaikka kulttuuri-ilmiöt eivät ole rajallisia resursseja.[12] Todellisuudessa esimerkiksi intialaiset itse toivat joogan Yhdysvaltoihin hyvin määrätietoisesti.[62]
Kulttuurilainat ovat luonnollisia
Tampereen yliopistonsosiaaliantropologian professorin Laura Huttusen mukaan kulttuurisen omimisen käsite lähtee väärästä oletuksesta, että maailmassa olisi selvärajaisia kulttuureita, joilla on ikiaikainen sisältönsä vailla lainaamista, muuntelua ja yhdistelyä.[63] Kirjailija Cathy Young katsoo, että kulttuurinen lainaaminen on väistämätön asia ja edistää moninaisuutta ja ilmaisunvapautta. Hän kysyy, ovatko kulttuurista riistoa myös Picasson ja Matissen työt, joita afrikkalainen taide inspiroi, tai Puccinin itämaiset oopperat Madame Butterfly ja Turandot.[64]
Primitivistinen taide sisältää tietoisia vaikutteita primitiivisestä eli Euroopan tai suurten maailmankulttuurien ulkopuolisesta taiteesta.[65][66] Yhdysvaltain afrikkalaisperäisen väestön blues- ja jazzmusiikki pohjautuu osittain eurooppalaiseen klassiseen musiikkiin, mutta pääasiassa afrikkalaiseen musisointiperinteeseen. Blues ja jazz yhdistelevät vaikutteita eri kulttuureista. [67]
Vastauksia kritiikkiin
Kulttuurisen omimisen käsitteen puolustajat ovat toistuvasti korostaneet, että käsite on epäsymmetrinen ja tarkoittaa appropriaatiota ainoastaan valta-asemista käsin. BIPOC-henkilöt (mustat, alkuperäiskansat ja värilliset) eivät voi kulttuurisesti omia valkoisilta, koska BIPOC-ihmiset eivät ole asemassa, jossa heillä olisi kollektiivisesti valtaa ja etuoikeutettu asema suhteessa valkoisiin.[68]
Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3(englanniksi)
Kaarenoja, Vappu ja Rämö, Aurora: Tätä rumpua ei saa käyttää. Suomen Kuvalehti, 11.5.2018, nro 19. Artikkelin verkkoversio.
Saad, Layla F.: Me and White Supremacy. How to Recognize Your Privilege, Combat Racism and Change the World. Quercus, 2020. ISBN 978-1-52940-508-8
↑ abcPluckrose ja Lindsay, 2020, s. 223 - "-- nor can an able-bodied person take on the role of a disabled person."
↑ ab”Making Things Work: Aboriginal and Torres Strait Islander Involvement in Bioregional Planning. (Fourmile, Henrietta L.)”, Approaches To Bioregional Planning: Part 2 - Background Papers to the Conference, 30 Oct-1 Nov 1995, Melbourne, s. 268–269. ("The [western] intellectual property rights system and the (mis)appropriation of Indigenous knowledge without the prior knowledge and consent of Indigenous peoples evoke feelings of anger, or being cheated") Canberra, Australia: Department of the Environment, Sport and Territories, 1996. ISBN 064-225-995-XTeoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.5.2016). (englanniksi)
↑Julayinbul: aboriginal intellectural and cultural property: definitions, ownership and strategies for protection in the wet tropics world heritage area, 25-27 November, 1993 Daintree, Far North Queensland, s. 65. Cairns, Australia: Rainforest Aboriginal Network, 1993. (englanniksi)
