Osa artikkelisarjaa
Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus
Persialainen gnostilaisuus
Kristillisen gnostilaisuuden isät
Valentinolaisuus eli valentinolainen kristillisyys oli yksi gnostilaisuuden pääsuuntauksista. Se sai nimensä Valentinokselta, roomalaiselta teologilta joka eli toisella vuosisadalla ja hylkäsi valtavirran kristinuskon ja siirtyi gnostilaisuuteen.
Valentinolaisuus levisi nopeasti läpi koko Rooman valtakunnan ja provosoi useat kristilliset harhaoppeja vastustaneet kirkkoisät eli heresiologistit kirjoittamaan poleemisia kirjoituksia sitä vastaan. Valentinolaisuus kuvataan yleensä lähinnä kristillisenä harhaoppina jolla oli äärimmäinen, kielteinen mielipide materiasta ja erityisesti ihmisruumiista.
Nykyaikainen tutkimus on kuitenkin osoittanut tällaisen näkemyksen olevan liian yksinkertaistava. Ensinnäkin ajatus siitä, että varhaisella kristinuskolla olisi ollut alusta asti selkeä oppi ja kanonisten kirjoitusten kokoelma, on väärä. Uuden testamentin nykyinen kaanon hyväksyttiin vasta kauan Jeesuksen kuoleman jälkeen, ja heprealaisen raamatun Tanakhin hyväksyminen Vanhaksi testamentiksi oli vielä pidempi prosessi. Voidaan väittää, että se mistä tuli katolinen kirkko, kehittyi paljolti vastauksena gnostilaisuudelle, kun Irenaeus ja muut harhaoppien vastustajat kirjoittivat teoksia, joissa vertasivat ja asettivat vastakkain "oikeaoppisen" (katolisen) ja heterodoksisen (gnostilaiset, markiolaiset, areiolaiset, jne.) opetuksen.
Monet nykyiset tutkijat näkevät varhaiskristillisyyden enimmäkseen häilyvänä kokonaisuutena, joka sulki sisäänsä monia tuon ajan näennäisen ristiriitaisia liikkeitä ja ajatuksia. Se mitä nykyään kutsutaan kristinuskoksi on synteesi osasta noita uskomuksia, kun taas osa uskomuksista ajettiin lopulta ulos kirkosta. Tämän vuoksi ei voida katsoa, että olisi ollut joku yksi "oikeaoppisuus", josta gnostilaisuus — tai mikään muu harhaoppi — olisi erkaantunut.
Vaikka ulkopuoliset näkivät valentinolaiset "harhaoppisina", he itse näkivät itsensä ennemminkin kirkon henkisesti edistyneempinä jäseninä. Omien kokoustensa lisäksi he osallistyivat usein myös katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, kauhistuksena sellaisille kirjoittajille kuin Irenaeus ja Tertullianus, jotka katsoivat valentinolaisten olevan "susia lampaiden vaatteissa". Valentinolaisuus ärsytti ehkä erityisesti juuri sen vuoksi, etteivät valentinolaiset erottuneet selkeästi omaksi ryhmäkseen, vaan halusivat toimia kirkon sisällä.
Merkittäviä valentinolaisia olivat Valentinoksen lisäksi Herakleon, Ptolemaios, Theodotos ja Markos.[1]
Yhteisö
Valentinolaiset eivät nähneet oppiensa olevan ristiriidassa katolisen kirkon opetusten kanssa, vaikka monet kirkkoisät pitivätkin heitä harhaoppisina. He itse kokivat tarjoavansa täydemmän esoteerisen opetuksen kristinopista. Heidän mukaansa Valentinos oli saanut oppinsa Theudaalta, joka oli ollut Paavalin oppilas.
Valentinolaisten mukaan gnosiksen saavuttaminen tarkoitti suoran yhteyden saamista jumaluuteen. Heidän yhteisönsä oli tästä johtuen tasa-arvoinen, eikä heillä ollut pappeja tai muita viranhaltijoita. Kokoontumisissa valentinolaiset vuorottelivat liturgissa tehtävissä, joihin osallistui myös naisia.[2]
Valentinolaiset hyväksyttiin yleisesti kristillisten yhteisöjen jäseniksi aina 300-luvulle saakka, mutta kirkkoisien jyrkän suhtautumisen vuoksi heidät lopulta karkotettiin niistä ja he muodostivat oman koulukuntansa. Valentinolaisuus säilyi jossain muodossa aina 600-luvulle saakka.[2]
Opetukset
Koska valentinolaisuus syntyi todennäköisesti kristinuskon pohjalle, sen opetukset perustuivat enemmän kristinuskoon kuin esimerkiksi setiläisen gnostilaisuuden opetukset. Valentinolaisten käsitys maailman synnystä vastaa setiläisten klassista gnostilaista luomismyyttiä, mutta heidän käsityksensä maailman luoneesta demiurgista eivät olleet yhtä negatiivisia kuin setiläisillä. Demiurgin ei katsottu olevan samalla tavalla ihmiskunnan vihollinen kuin setiläisyyden Jaldabaoth.
Kirkkoisien mukaan valentinolaiset jakoivat ihmiset kolmeen luokkaan, aineelliseen, sielulliseen ja hengelliseen luokkaan, sen mukaan, mikä olemus on ihmisessä hallitsevana. Sielullisen olemuksen tehtävänä oli valita, pelastuuko se, kuten hengellinen maailma, vai katoaako se, kuten aineellinen maailma. Valentinolaiset katsoivat olevansa nimenomaan hengellisiä ihmisiä, jotka pelastuvat väistämättä. Tämä johti syytöksiin, että valentinolaiset eivät välitä moraalista.
Valentinolaiset uskoivat Jumalaan, jota on mahdotonta kuvailla ja joka on kaiken alku ja loppu ja sisältää kaiken maailmassa. Heidän mukaansa Jumalalla on sekä maskuliinisia, että feminiinisiä ominaisuuksia, jotka ovat toisistaan erottamattomia, eikä toista voi ymmärtää ilman toista.[3]
Kirjoitukset
Raamattu
Valentinolaiset pitivät Raamattua autoratiivisena. He tulkitsivat vanhan testamentin kirjoja allegorisesti. Uuden testamentin jakeita he tulkitsivat joko kirjaimellisesti tai allegorisesti. Vanhasta testamentista he käyttivät ainakin Mooseksen kirjoja, Joosuan kirjaa, Ensimmäistä Samuelin kirjaa, Ensimmäistä kuninkaiden kirjaa, Psalmien kirjaa, Sananlaskujen kirjaa, Laulujen laulua, Jesajan kirjaa, Valitusvirsiä, Hesekielin kirjaa, Danielin kirjaa sekä Hoosean kirjaa.[4]
Uudesta testamentista he käyttivät ainakin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeja, kirjettä roomalaisille, ensimmäistä ja toista korinttilaiskirjettä, kirjeitä galatalaisille, efesolaisille, filippiläisille, ja kolossalaisille, Ensimmäistä kirjettä Timoteukselle, Heprealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä, Ensimmäistä Pietarin kirjettä, Ensimmäistä Johanneksen kirjettä sekä Ilmestyskirjaa.[4]
Valentinolaisia kirjoituksia
Raamatussa olevien kirjojen lisäksi valentinolaiset käyttivät monia kirjoja, joita ei ole hyväksytty uuden testamentin kaanoniin.
Kirjallisuutta
- Desjardins, Michel: "The Sources for Valentinian Gnosticism: A Question of Methodology". Vigiliae Christianae, Vol. 40, No. 4. (Dec., 1986), ss. 342–347.
- Dunderberg, Ismo; Marjanen, Antti: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, 2. täydennetty painos. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 951-0-30859-5.
- Pagels, Elaine: Gnostilaiset evankeliumit. ((The gnostic gospels, 1979.) Suomentanut Outi Lehtipuu) Helsinki: Art House, 2006. ISBN 951-884-416-X
- Wilson, R. McL. "Valentianism and the Gospel of Truth" in Layton, B., (ed.) The Rediscovery of Gnosticism, (Leiden 1980): 133–45.
Lähteet
- ↑ Ismo Dunderberg, Antti Marjanen: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, s. 109. Määritä julkaisija!
- ↑ a b Brons, David: Organization of the Valentinian School The Gnostic Society Library. 2003. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
- ↑ Brons, David: Valentinian Theology The Gnostic Society Library. 2003. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Brons, David: Valentinians and the Bible The Gnostic Society Library. 2003. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
.svg)
