Skotismi

Skotismi on nimitys, joka on annettu Johannes Duns Scotuksen filosofiselle ja teologiselle koulukunnalle. Sitä voidaan pitää myöhempänä fransiskaanisen teologian koulukuntana.

Historia

Skotismi sai alkunsa vanhemmasta fransiskaanisesta koulukunnasta, joka hallitsi teologiaa keskiajalla. Tämä koulukunta seurasi alun perin augustinolaisuutta, joka hallitsi varhaiskeskiajan teologiaa.

Duns Scotus hyödynsi aristotelismia hyvin vapaasti, mutta harjoitti kuitenkin myös ankaraa kritiikkiä sitä kohtaan ja noudatti merkittävissä kohden vanhan fransiskaanisen koulukunnan oppeja — erityisesti koskien muotojen ja sielujen pluraliteettia, enkelien henkistä rakennetta jne. Näissä asioissa hän vastusti Tuomas Akvinolaista väsymättömästi. Näin skotismi edustaa lähinnä vanhan fransiskaanisen koulukunnan luonnollista jatkumoa, joka hyväksyi aristoteelisia oppeja laajemmin mutta ei kuitenkaan kokonaisuudessaan.

Varsinaisesti skotistisesta koulukunnasta voidaan puhua vasta 1400-luvun lopulta tai 1500-luvun alusta. Tuolloin Scotuksen teokset koottiin ja julkaistiin monina editioina, ja niitä kommentoitiin laajalti. Vuodesta 1501 eteenpäin löydetään myös erilaisia ohjeistuksia tai jopa määräyksiä, joilla skotistisia opetuksia suositellaan koko sääntökunnan opetuksiksi.

Skotismi vaikuttaa saaneen suurimman suosionsa 1600-luvun alussa. 1500- ja 1600-luvulta löydetään jopa skotistisia oppituoleja esimerkiksi Pariisin, Rooman, Coimbran, Salamancan, Alcálan, Padovan ja Pavian yliopistoista. 1700-luvulla skotismilla oli edelleen merkittäviä seuraajia, mutta 1800-luvulla sen suosio koki alamäen. Yksi syistä olivat toistuvat toimet sen tukahduttamiseksi useissa maissa, kun taas useat paavit esittivät suosituksia tomismin puolesta.

On esitetty jopa näkemyksiä, että skotismin voitaisiin katsoa olleen vain juuri ja juuri katolisen kirkon sietämää. Tämä on kuitenkin liioiteltu näkemys, koska yhtään sen opetuksista ei koskaan sensuroitu ja koska siihen kuului useita merkittäviä miehiä piispoista ja kardinaaleista paaveihin ja pyhimyksiin. Tämä olisi ristiriidassa myös sen kanssa, että myös skotismia suositeltiin usein. Paavit Leo XIII ja Pius X suosittelivat määräyksissään eivät pelkästään tomismia van skolastiikkaa yleensä, ja tähän kuuluu mukana myös skotismi.

Skotismin suhteet muihin koulukuntiin

Nominalismi syntyi jo ennen Scotusta, mutta sen herääminen uudelleen eloon occamismissa johtui osittain joistakin Scotuksen yksipuolisen liioittelevista argumenteista. Skotistinen formalismi on nominalismin suora vastakohta, ja skotistit vastustivat viimeksi mainittua yhdessä tomistien kanssa. Vilhelm Occamilainen itse oli Scotuksen katkera vastustaja. Trenton kirkolliskokous julisti dogmiksi joukon oppeja, jotka olivat nimenomaan skotistien painottamia, kuten tahdon vapautta ja armoa koskevat opit. Muissa asioissa opit määriteltiin niin, etteivät ne vaikuttaneet skotismiin . Sama tapahtui Vatikaanin kirkolliskokouksessa. Tomistien ja molinistien väliseen kiistaan, joka koski predestinaatiota eli Jumalan ennaltatietämistä, armon ja vapaan tahdon välistä suhdetta, skotistit eivät ottaneet juurikaan osaa. He joko tukivat toista osapuolta tai edustivat keskivaiheen mielipidettä hyläten sekä tomistien näkemyksen predeterminaatiosta että molinistien scientia media -opin.

Jesuiittoihin kuuluvat filosofit ja teologit omaksuivat joukon skotistisia oppeja, mutta osa niistä on myöhemmin hylätty. Monet muut katoliset oppineet ovat omaksuneet tai suhtautuneet myönteisesti joukkoon skotistisia oppeja. Näihin kuuluu useita psykologiaa koskevia oppeja, kuten että sielun kyvyt eivät ole pelkkiä aksidensseja vaan luonnollisia ja välttämättömiä sielun osia, jolloin ne eivät ole erillisiä sielun substanssista tai toisistaan. Myös skotistien näkemykset enkeleistä ovat vaikuttaneet katolisen kirkon teologiaan.

Skotismin vaikutus filosofiaan ja teologiaan

Skotismi on vaikuttanut filosofiaan ja teologiaan eri tavoilla, eikä pelkästään negatiivisesti eli kritisoimalla tomisteja, kuten on usein nähty.

Skotistien ja tomistien opetuksia ovat verranneet muun muassa M. Hauzeur (Collatio totius theologiae inter majores nostros, Alex. Alensem, S. Bonaventuram, Duns Scotum etc., 2 vols., Liège, 1652-) ja Sarnano (Conciliatio omnium controversiarum etc., 1589-). Koulukuntien ero vaikuttaa olevan ennen kaikkea terminologiassa, ja niiden opetukset voidaan saattaa sopusointuun, jos joissakin asioissa painotetaan toisten osapuolen näkemyksiä ja joissakin toisen. Joissakin asioissa ristiriita on kuitenkin liian suuri soviteltavaksi.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että skotismi löysi tukijansa fransiskaanisesta sääntökunnasta, jossa dominikaanien (kuten Tuomaan) vastustus teki monista Scotuksen seuraajia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että skotismia tulisi tarkastella ainoastaan tämän vastakkainasettelun näkökulmasta. Tuomas löysi paljon vastustajia aluksi myös dominikaanien joukosta, eivätkä kaikki seuranneet häntä koskaan kaikissa kysymyksissä.

Skotismi löysi tukijoita myös maallisista professoreista sekä muista sääntökunnista, kuten augustinolaisten ja serviittien parista erityisesti Englannissa, Irlannissa ja Espanjassa. Skotistisista fransiskaaneista erityisesti konventuaalit vaikuttavat vaikuttavat olleet Scotuksen uskollisimpia seuraajia, erityisesti Padovan yliopistossa, jossa luennoi monia korkeasti arvostettuja opettajia.

Skotistit

Suurin osa skotisteista on sekä filosofeja että teologeja. 1300-luvun merkittäviin skotisteihin kuului Francis Mayron, joka toi Pariisin yliopistoon ns. actus sorbonicus -perinteen, jossa väittelyt kestivät keskeytyksettä varhaisesta aamusta iltaan.

1400- ja 1500-luku

1400-luvun skotisteihin kuuluu kaksi paavia, Aleksanteri V ja Sixtus IV, Saksin vaalikuningas Fredrik III sekä autuas Angelus Chivassolainen. Viimeksi mainitun skotistiset teokset olivat niin kuuluisia, että Martti Luther poltti ne julkisesti.

1500-luvun merkittäviä skotisteja olivat Paulus Scriptoris, Tübingenin yliopiston tunnettu professori, sekä Ateenan arkkipiispa Antonius Trombetta.

1600- ja 1700-luku

1600-luvun monista skotisteista voidaan mainita Vulpes (k. 1647), joka kirjoitti teokset Summa ja Commen. theologiae Scoti kahdessatoista folio-kokoisessa osassa; Luke Wadding (k. 1657), tunnettu annalisti, joka toimitti erään toisen irlantilaisen kanssa Scotuksen teosten täydellisen laitoksen (12 vols., Lyons, 1639); Lambrecht (n. 1696), jota on kutsuttu Wienin Scotukseksi; sekä piispa Gennari (k. 1684).

1700-luvulla Frassen (k. 1711) toimi kolmekymmentä vuotta Sorbonnen yliopiston professorina ja kirjoitti teoksen Scotus academicus seu universa theo Scoti. Durandus (k. 1720) kirjoitti teoksen Clypeus scotisticus.

1800-luku ja sen jälkeen

1800-luvulla skotistit eivät tuottaneet merkittävämpiä teoksia, vaikkakin skotismi oli edelleen säädetty fransiskaanisen sääntökunnan opiksi. 1900-luvulla skotistinen perintö on muuttunut lähinnä historiallisen mielenkiinnon kohteeksi muutamia poikkeuksia, kuten tohtori Timothy Noonen johtama The Catholic University of American projekti The Scotus Project.

Aiheesta muualla

• Minges, Parthenius: Scotism and Scotists Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)