Tuomas Akvinolainen syntyi mitä todennäköisimmin alkuvuodesta 1225 isänsä Landulfin kreivin linnassa Roccaseccassa, Napolin kuningaskunnassa, lähellä Aquinoa. Nykyisin linna on Frosinonen maakunnassaLatiumin alueella. Tuomas kuului pienaateliin, hän oli äitinsä kreivitär Theodora Theatelaisen kautta sukua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Hohenstaufenin keisaridynastialle.[1] Landulfin veli Sinibald toimi apottina ensimmäisessä benediktiiniluostarissaMonte Cassinossa. Tämä oli luonnollinen urapolku myös Tuomaan kaltaiselle nuoremmalle aatelispojalle.[1]
Tuomas aloitti varhaiset opintonsa luostarissa viiden vuoden ikäisenä. Vuonna 1236 hän siirtyi Napolin yliopistoon, jossa hän päätyi dominikaanisääntökunnan vaikutuksen alle. Hän jätti yliopiston kuusitoistavuotiaana opiskeltuaan siellä kuusi vuotta. Sääntökunnan vaihtaminen ei ilahduttanut hänen perhettään. Matkalla Roomaan hänen veljensä ottivat hänet kiinni ja veivät hänen vanhempiensa eteen San Giovannin linnaan. Häntä pidettiin vankina vuoden tai kaksi, jotta hän luopuisi aikeistaan. Tuomaan varhaisten elämäkertojen mukaan hänen perheensä jopa hankki prostituoidun viettelemään Tuomaan, mutta hän ajoi naisen pois. Lopulta paavi Innocentius IV puuttui asiaan. Tuomas liittyi dominikaaneihin seitsemäntoistavuotiaana vuonna 1243.[1]
Tuomaan ohjaajat näkivät hänen lahjansa teologian opinnoissa. Loppuvuodesta 1244 hänet lähetettiin dominikaaniseen kouluun Kölniin, jossa Albert Suuri luennoi filosofiasta ja teologiasta. Vuonna 1245, 20-vuotiaana, hän seurasi Albertia Pariisin yliopistoon, jossa he viipyivät kolme vuotta. Pariisissa hän opiskeli, opetti ja kirjoitti useaan otteeseen tämän jälkeen. Pariisin alkuvuosinaan Tuomas sekaantui yliopiston ja luostariveljien väliseen kiistaan opetuksen vapaudesta. Hän vastusti voimakkaasti yliopiston puheita ja pamfletteja. Kun asiasta kanneltiin paaville, dominikaanit valitsivat Tuomaan puolustamaan sääntökuntaa. Hän onnistui tässä tehtävässä hyvin. Hän voitti jopa Guillaume de St Amourin, yliopiston tuon ajan merkittävimmän miehen, vastaväitteet.[1]
Tuomas valmistui teologian kandidaatiksi. Vuonna 1248 hän palasi Kölniin, jossa hänet nimitettiin toiseksi luennoijaksi ja magister studentiumiksi. Tuona vuonna hän aloitti myös kirjallisen tuotantonsa ja julkisen osallistumisensa. Hän pysyi Albert Suuren seurassa useita vuosia ja sai suurimman osan vaikutteistaan häneltä. Tältä hän peri erityisesti kiinnostuksen Aristoteleen tuotantoon, joka oli juuri käännetty latinaksi, sekä elämäntyönsä, Aristoteleen filosofian ja kristillisten oppien yhteen saattamisen. Lopulta hänestä tuli vielä opettajaansakin suurempi filosofi ja teologi.[1]
Pariisissa Tuomas kävi lukuisia oppiriitoja toisaalta arabialaisia aristoteelikkoja ja toisaalta Platonin ja Augustinuksen oppeja kannattaneita vastaan. Arabialaiset aristoteelikot kannattivat kahden totuuden oppia, jonka mukaan teologinen ja filosofinen totuus voivat olla erilaisia. Tuomas vastusti tätä jyrkästi. Platonistit taas katsoivat Platonin tavoin, että ”sielu on kuin kapteeni laivassa”. Tuomas kannatti sen sijaan aristoteelista ajatusta siitä, että sielu on ruumiin muoto[2] – latinaksi forma, eli sen kvidditeetti.
Ura
Vuonna 1252 Tuomas palasi Pariisiin suorittaakseen maisterin tutkintonsa. Hänellä oli tässä hieman vaikeuksia, koska yliopiston professorit hyökkäsivät kerjäläisveljistöjä vastaan, mutta lopulta hän sai tutkinnon. Vuonna 1256 hän ja hänen ystävänsä Bonaventura nimitettiin teologian tohtoreiksi, ja hän alkoi luennoida teologiasta Pariisissa sekä Roomassa ja muissa Italian kaupungeissa, kuten Viterbossa ja Orvietossa. Siitä lähtien hänen elämänsä oli pelkkää kovaa työntekoa. Hän palveli sääntökuntaansa, teki usein pitkiä matkoja ja neuvoi paavia useaan otteeseen hallintoasioissa.[1]
Vuonna 1259 Tuomas oli läsnä sääntökuntansa merkittävässä kokouksessa Valenciennesissä. Paavi Urbanus IV:n pyynnöstä hän muutti Roomaan loppuvuodesta 1261. Vuonna 1263 hän osallistui dominikaanien kokoukseen Lontoossa. Vuonna 1268 hän luennoi Roomassa ja Bolognassa. Kautta näiden vuosien hän osallistui myös kirkon asioiden hoitamiseen.[1]
Vuosien 1269 ja 1271 välillä Tuomas toimi jälleen Pariisissa sekä luennoiden, hoitaen kirkon asioita että avustaen kuningas Ludvig VIII:ta, joka oli sukua hänelle, valtion asioiden hoitamisessa.[3] Vuonna 1272 Firenzen tuomiokapituli antoi Tuomaalle luvan perustaa dominikaaneille uusi studium generale valitsemaansa paikkaan. Myöhemmin hänen sääntökuntansa päämies ja kuningas Kaarle II järjestivät hänet jälleen professorin paikalle Napoliin.[1]
Tänä aikana Tuomas saarnasi päivittäin ja kirjoitti saarnoja ja disputaatioita sekä piti luentoja. Hän työskenteli myös suurimman kirjallisen teoksensa Summa theologiaen parissa. Kirkko tarjosi hänelle Napolin arkkipiispan ja Monte Cassinon luostarin apotin virkoja, mutta hän kieltäytyi kummastakin.[3]
Tuomas koki mystisen kokemuksen messussa 6. joulukuuta vuonna 1273. Sen seurauksena hän päätti Summansa kirjoittamisen. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, hän vastasi: ”En voi jatkaa ... kaikki mitä olen kirjoittanut vaikuttaa minusta kuin oljilta verrattuna siihen mitä olen nähnyt ja mitä minulle on paljastettu”. Myöhemmin muut kertoivat, että Tuomas olisi kuullut ristiltä äänen, jonka mukaan hän oli kirjoittanut hyvin.
Kuolema ja kanonisointi
Tammikuussa 1274 paavi Gregorius X kehotti Tuomasta osallistumaan Lyonin toiseen kirkolliskokoukseen. Hänen tehtävänsä oli tutkia ja, mikäli mahdollista, sovitella eroja lännen ja idän kirkkojen välillä. Tuomas lähti matkalle vaikka oli kaikkea muuta kuin terve. Matkalla hän sairastui vakavammin. Hän olisi halunnut päättää päivänsä luostarissa. Häntä ei kuitenkaan voitu saattaa dominikaaniluostariin, joten hänet vietiin Fossa Nuovansisterssiläisluostariin. Tuomas kuoli seitsemän viikon kiduttavan sairauden jälkeen 7. maaliskuuta vuonna 1274.[1]
Dante (Jumalainen näytelmä: Kiirastuli xx. 69) esitti, että Tuomas myrkytettiin Anjoun Kaarle I:n käskystä. Villani (ix. 218) on esittänyt saman uskomuksen, ja Anonimo Fiorentino kuvaa rikosta ja sen motiiveja. Historioitsija Muratori on kuitenkin esittänyt erään Tuomaan ystävän selonteon, eikä se anna mitään viitteitä rikokseen.[3]
Akvinolainen teki suuren vaikutuksen kaikkiin jotka tunsivat hänet. Hän sai arvonimen doctor angelicus (”enkeliopettaja”), mikä nosti hänet apostoli Paavalin ja kirkkoisä Augustinuksen tasolle.[1] Dante kuvasi Jumalaisessa näytelmässään Tuomaan taivaassa muiden uskonnollisen viisauden suurten edustajien kanssa.
Vuonna 1319 katolinen kirkko käynnisti alustavat tutkimukset Tuomaan kanonisoimiseksi. Siihen tarvittiin vähintään kaksi kuoleman jälkeen tehtyä ihmettä. Erääksi sellaiseksi oli ehdolla tuoreitten sillien ihme. Väitettiin, että Tuomas sairaana ollessaan oli halunnut ateriaksi tuoreita sillejä, millaisia Italiassa ei ollut. Hän olisi tällöin muuttanut purkin sardiineja silleiksi. Ehdolla oli myös kaksi ihmeparannusta, mutta niistä ei päästy yksimielisyyteen. Lopulta postulaattori, eli kanonisoinnin johtaja päätti, että jokainen Tuomaan kirjoitus oli ihme jo sinänsä.[4][5] 18. heinäkuuta 1323 paavi Johannes XXII julisti hänet pyhimykseksi Avignonissa.[1] Vuonna 1567 paavi Pius V luki Tuomaan neljän suuren latinalaisen kirkkoisän, Ambrosiuksen, Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren, joukkoon yhtenä kirkonopettajista.
Tuomaan Summa theologiae julistettiin Trenton kirkolliskokouksessa niin merkittäväksi, että teos sijoitettiin alttarille Raamatun ja dekretaalien rinnalle.[6] Ainoastaan Augustinuksella on ollut yhtä suuri merkitys läntisen kirkon teologiselle ajattelulle ja kielenkäytölle. Paavi Leo XIII julisti ensyklikassaan 4. elokuuta 1879 Tuomaan kirkon suurimmaksi opettajaksi ja sanoi Tuomaan teologian olevan määrittävä selonteko katolisesta opista. Hän määräsi myös kaikki katoliset seminaarit ja yliopistot opettamaan Tuomaan teologiaa ja ohjasi papiston ottamaan Tuomaan opetukset kaikkien teologisten näkökantojen pohjaksi. Mikäli asia koski jotain mitä Tuomas ei ollut käsitellyt, papiston tuli opettaa johtopäätöksiä, jotka olivat johdettavissa hänen opetuksistaan.
Vuonna 1880 Tuomas julistettiin kaikkien katolisten koulujen suojeluspyhimykseksi. Hänen muistopäiväänsä vietetään 28. tammikuuta. Vuonna 1923 paavi Pius XI antoi hänelle arvonimen studiorum dux (”opintojen ohjaaja”). Vuodesta 1974 Tuomaan maalliset jäännökset ovat olleet sijoitettuna Toulousen Jakobiinikirkkoon. Napolissa Pyhän Januariuksen katedraalin lähellä olevassa luostarissa näytetään vierailijoille edelleen munkinkammiota, jossa hänen sanotaan eläneen.
Tuomaan ajattelu on vaikuttanut suuresti kristilliseen teologiaan, erityisesti katoliseen teologiaan, ja koko eurooppalaiseen filosofiaan yleensä. 1800-luvulla hänen mukaansa nimetty tomismi saavutti virallisen aseman katolisessa kirkossa. Hänen hyve-etiikkansa on vieläkin katolisen kirkon viralliseksi kanonisoituneen kannan lähellä. Filosofiassa hän on ollut merkittävä aristotelismin uudistaja.
Tietoteoria
Tietoteoriassa Tuomas oli varhainen empiristi. Hänen tunnettu Aristoteleelta sovellettu ”peripateettinen aksioomansa” kuului: ”Nihil est in intellectu quod non prius in sensu.” (”mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa”). Tuomas muun muassa katsoi, että Jumalan olemassaolo voidaan todistaa päättelyllä aistihavainnoista. Hän sovelsi muunnelmaa aristoteelisesta ”aktiivisesta ymmärryksestä”, tulkiten sen kyvyksi abstrahoida yleisiä merkityksiä yksittäisestä empiirisestä tiedosta, tavalla jota nykyisin kutsutaan induktiiviseksi päättelyksi.
Tuomas uskoi, että ihmiset tarvitsevat Jumalan apua saavuttaakseen mitään tietoa totuudesta, ja että Jumala voi liikuttaa mieltä oikeaan suuntaan. Hän uskoi kuitenkin myös, että ihmisillä on luontainen kyky tietää monia asioita ilman mitään jumalallista ilmoitusta. Jumalallista ilmoitusta esiintyi kuitenkin silloin tällöin, erityisesti uskoa koskevissa kysymyksissä.[7]
Ilmoitus
Tuomas uskoi kahdenlaiseen ilmoitukseen: yleiseen ja erityiseen.[8] Nämä ovat luonteeltaan toisiaan täydentäviä, eivät ristiriitaisia. Yleinen ilmoitus tapahtuu luomakunnan järjestystä tarkastelemalla. Tällaiset tarkastelut voivat johtaa merkittäviin johtopäätöksiin, kuten Jumalan olemassaolon ymmärtämiseen. Tuomas tunnetaan erityisesti quinquae viaesta, viidestä tavasta todistaa Jumalan olemassaolo rationaalisesti.
Vaikka Jumalan olemassaolo tai jotkut Jumalan ominaisuuksista voidaan päätellä yleisestä ilmoituksesta, jotkut yksityiskohdat voidaan tietää vain erityisen ilmoituksen kautta. Tuomaan näkemyksen mukaan erityinen ilmoitus ilmenee Jumalan lihaksitulemisessa Jeesuksessa Kristuksessa. Kristinuskon teologian ydinkohdat, kuten kolminaisuusoppi ja inkarnaatio, ilmenevät kirkon opetuksissa ja Raamatussa, eikä niitä voida muuten päätellä.
Analogia
Merkittävä elementti Tuomaan filosofiassa on hänen analogiateoriansa. Hän katsoi, että deskriptiivisiä eli kuvaannollisia kieliä on kolmea lajia: univokaalisia (yksiselitteisiä), analogisia ja ekvivokaalisia (kaksiselitteisiä).[9] Univokaalista kuvaajaa käytetään samassa tarkoituksessa kahdesta eri objektista puhuttaessa. Ekvivokaatio on muutos kuvaajan merkityksessä ja se on looginen virhe. Analogiassa osa mutta ei kaikki kuvaajan merkityksestä muuttuu. Analogia on tarpeen Jumalasta puhuttaessa, koska osa jumalallisen luonteen piirteistä ovat piilossa (Deus absconditus) ja osa paljastettuja (Deus revelatus) ihmisille. Tuomaan mukaan voimme tietää Jumalasta hänen luomistöidensä kautta (yleinen ilmoitus), mutta ainoastaan analogisesti. Voimme puhua Jumalan hyvyydestä vain kun ymmärrämme, että hyvyys ihmisissä on samanlaista mutta ei identtistä kuin hyvyys Jumalassa.[10]
Sielu
Tuomas kannatti aristoteelista ajatusta siitä, että sielu on ruumiin muoto. Hän kuitenkin laajensi ajatusta sopimaan yhteen kristinuskon kanssa. Aristoteles oli jättänyt jossain määrin avoimeksi sen, voisiko sielusta jokin korkein osa, teoreettinen järkisielu, säilyä olemassa myös kuoleman jälkeen mahdollisesti yhdistyneenä ”liikkumattomaan liikuttajaan”. Tuomas katsoi sielun olevan kuolematon, ja tulkitsi tämän ”liikkumattoman liikuttajan” luonnollisesti kristilliseksi Jumalaksi. Ihmisen korkeimman päämäärän, aristoteelisen teloksen, hän katsoi olevan Jumalan näkemisen, autuuden, saavuttamisen tuonpuoleisessa.[2]
Etiikka
Tuomaan etiikka perustui ajatukseen ”toiminnan ensimmäisistä prinsiipeistä”.[11]Summa theologiaessa hän kirjoitti:
”Hyve edustaa tietynlaista kyvyn täydellisyyttä. Asian täydellisyyttä tarkastellaan pääasiassa sen suhteella sen päämäärään. Mutta kyvyn päämäärä on toiminta. Näin kyvyn sanotaan olevan täydellistynyt sen mukaan miten se on määräytynyt teossa.”[12]
Tuomas määritti neljä kardinaalihyvettä ja kolme teologista hyvettä. Kardinaalihyveet olivat antiikin hyveiden mukaan käytännöllinen viisaus (prudentia), kohtuullisuus (temperantia), oikeamielisyys (iustitia) ja rohkeus (fortitudo). Ne ovat luonnollisia ja ilmoitettuja luonnossa ja koskevat kaikkia ihmisiä. Teologiset hyveet olivat usko, toivo ja rakkaus. Ne ovat luonnoltaan yliluonnollisia ja erottuvat muista hyveistä siinä, että niiden kohde on Jumala, joka on kaiken lopullinen päämäärä ja ohittaa järkemme tiedon. Älylliset ja moraaliset hyveet puolestaan ovat järkemme käsitettävissä. Tämän vuoksi teologiset hyveet ovat niistä selvästi erillisiä.[13]
Tuomas erotti neljä erilaista lakia. Nämä olivat ikuinen, luonnollinen, inhimillinen ja jumalallinen laki. Ikuinen laki on laki, joka hallitsee kaikkea luomakuntaa. Luonnollinen laki on ihmisten osuus ikuisesta laista ja se on tavoitettavissa järjellä. Se perustuu ”ensimmäisiin prinsiippeihin”.
”– – on lain ensimmäinen määräys, että hyvää tulee tehdä ja edistää, ja pahaa tulee välttää. Kaikki muut luonnollisen lain määräykset perustuvat tähän.”[14]
Halu elää ja lisääntyä kuuluvat Tuomaan mukaan perustaviin (luonnollisiin) inhimillisiin arvoihin, joihin kaikki inhimilliset arvot perustuvat. Inhimillinen laki on positiivinen laki: se on luonnollinen laki, jota hallinto soveltaa yhteiskuntiin. Jumalallinen laki on kirjoituksissa ilmoitettu laki.
Tuomas vaikutti merkittävästi katolisen kirkon näkemyksiin kuolemansynneistä ja lievistä synneistä.
Politiikka: Valtio ja kirkko
Super libros de generatione et corruptione
Poliittisessa teoriassaan Tuomas seurasi Aristotelesta siinä, että valtio oli hänen mielestään luonnollinen instituutio hyvää elämää varten. Ihmisen olemukseen ja päämäärään kuului toiminta tällaisessa yhteisössä, sekä alamaisuus hallitsijalle. Valtion jäsenet olivat kuitenkin myös poliittisen vallan haltijoita, ja valta kuului viime kädessä kansalaisille. Tuomaan kanta poikkesi merkittävästi keskiajalla aiemmin yleisestä augustinolaisesta kannasta, jonka mukaan valtio oli synnin palkka ja keinotekoinen. Monarkia oli Tuomaan mielestä paras valtiomuoto, mutta tyrannian välttämiseksi aristokratia ja demokratia olivat käytännössä parempia.[2]
Kirkko oli kuitenkin valtion yläpuolella, koska se oli täysin autonominen eli omalakinen sekä täydellinen yhteisö. Siinä missä valtio kykeni turvaamaan kansalaisten edut vain tämänpuolisessa elämässä, kirkko pystyi turvaamaan tuonpuoleiset edut. Valtion valta ulottui kansalaisoikeuksiin ja -velvollisuuksiin, kirkon valta taas kaikkiin uskonnollisiin kysymyksiin. Tässä kannassa Tuomaan näkemykset vertautuvat platonistisiin ajatuksiin – voidaan katsoa, että hän sijoitti hengellisen vallan käyttäjät filosofikuninkaiden paikalle.[2]
Tuomas kannatti luonnonoikeusteoriaa. Jumalallinen laki oli hänen mukaansa nähtävissä luonnossa ja tavoitettavissa ihmisen omallatunnolla ja järjellä. Täydellisesti se on kuitenkin ilmoitettuna jumalallisessa ilmoituksessa, Raamatussa.[2]
Teologia
Tuomas näki teologian eli ”pyhän opin” tieteenä, jonka tiedonlähteinä olivat pyhät kirjoitukset ja kirkon perimätieto. Ne olivat Jumalan omaa ilmoitusta, joka oli annettu yksittäisille ihmisille ja ihmisryhmille historian kuluessa. Usko ja järki olivat erillisiä mutta toisiinsa liittyviä, ja toimivat työkaluina teologisen tiedon käsittelyssä. Tuomas uskoi, että kummatkin olivat tarpeellisia, tai pikemminkin, että niiden yhtymäkohta oli tarpeellinen, jotta voisimme saada todellista tietoa Jumalasta. Teologian korkeimpana päämääränä oli Tuomaan mukaan saavuttaa totuus Jumalasta ja pelastus tämän tiedon kautta.
Jumalan luontoa koskien Tuomas esitti viisi positiivista väittämää koskien Jumalan ominaisuuksia. Ne olivat vastauksia negatiivisena teologiana (via negativa) tunnetulle lähestymistavalle:[15]
Jumala on yksinkertainen, ilman että koostuisi osista, kuten ruumiista tai sielusta tai materiasta ja muodosta.
Jumala on täydellinen, eikä hänestä puutu mitään. Näin Jumala eroaa kaikista muista olevista siinä, että hän on täydellistä aktuaalisuutta.
Jumala on ääretön, eli hän ei ole äärellinen fyysisesti, intellektuellisti ja emotionaalisesti samoin kuin luodut oliot. Tämä äärettömyys eroaa kuitenkin lukumäärällisestä tai koon mukaisesta äärettömyydestä.
Jumala on muuttumaton, kykenemätön muuttumaan olemuksen ja luonteen mukaan.
Jumala on yksi, ilman jaottelua Jumalan itsensä sisällä. Jumalan ykseys on sellainen, että Jumalan olemus on sama kuin hänen olemassaolonsa. Tuomaan sanoin: ”lause 'Jumala on' on sinänsä itsessään tunnettava, sillä predikaatti on identtinen subjektin kanssa: Jumala on näet oma olemisensa”.[16]
Kolminaisuuden luonne
Tuomas katsoi, että vaikka Jumala olikin täydellisen yksi, hän myös koostui kolmesta persoonasta kolminaisuusopin mukaisesti. Nämä kolme persoonaa (Isä, Poika ja Pyhä Henki) olivat osa Jumalan olemusta niin, että Isä synnytti Pojan (eli Sanan) itsetietoisuudella. Tämä ikuinen synnyttäminen tuotti ikuisen Hengen.
Tämä kolminaisuus ei ollut olemassa maailmasta erillisenä, vaan se kommunikoi Jumalaa itseään ja hänen hyvyyttään ihmisille. Tämä tapahtui Sanan inkarnaatiossa Jeesuksena Kristuksena ja Pyhän Hengen antamisena niille, jotka kokevat pelastuksen.[17]
Summa theologiaessa Tuomas aloittaa Jeesuksen käsittelyn kertaamalla raamatullisen kertomuksen Aadamista ja Eevasta ja kuvailemalla perisynnin negatiiviset seuraukset. Jeesuksen inkarnaation tarkoituksena oli palauttaa ihmisluonto poistamalla ”synnin saastutus”, mitä ihmiset eivät voineet tehdä itse. ”Jumalainen Viisaus katsoi sen sopivaksi, että Jumala tulisi ihmiseksi, jotta niin yksi ja sama henkilö sekä entistää ihmisen että tarjota hyvityksen”.[18]
Tuomas esitti vastaväitteitä useille aiemmille ja samaan aikaan eläneille teologeille, joiden näkemys Kristuksesta oli erilainen. Fotinokselle hän vastasi, että Jeesus oli todella jumalallinen eikä pelkästään ihminen. Nestoriokselle, joka katsoi Jumalan vain vallanneen Jeesuksen ruumiin, hän vastasi, että Jumalan täyteys oli oleellinen osa Jeesuksen olemassaoloa. Apollinarikselle hän vastasi, että Jeesuksella oli samanaikaisesti myös todella inhimillinen (rationaalinen) sielu. Näin Jeesuksen luonto oli duaalinen, päinvastoin kuin Areios oli väittänyt. Tuomas esitti Eutykhestä vastaan, että tämä duaalisuus säilyi myös inkarnaation jälkeen. Nämä kaksi luontoa olivat olemassa samanaikaisesti mutta erottamattomina yhdessä todellisessa inhimillisessä ruumiissa, päinvastoin kuin Mani ja Valentinos olivat opettaneet.[19]
Lyhyesti, Kristuksella oli todellinen ruumis samalla tavalla kuin meillä, todellinen rationaalinen sielu, sekä, yhdessä näiden kanssa, täydellinen jumaluus. Näin Kristuksessa oli kyseessä sekä ykseys (yksi hypostaasi eli persoona) ja moneus (kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalainen).[20]
Inhimillisen elämän päämäärä
Tuomaan ajattelussa ihmisen olemassaolon päämäärä oli yhdistyminen ja ikuinen yhteys Jumalan kanssa. Tämä tavoite saavutettiin autuaaksitekevällä näyllä, joka on tapahtuma jossa henkilö kokee täydellisen, päättymättömän onnellisuuden ymmärtäessään Jumalan olemuksen. Tämä kuoleman jälkeen tapahtuva näky on Jumalan lahja niille, jotka ovat kokeneet pelastuksen ja syntien anteeksiantamisen Jeesuksen Kristuksen kautta eläessään maan päällä.
Tästä päämäärästä seuraa tiettyjä asioita maanpäällisen elämän kannalta. Tuomas katsoi, että yksilön vapaa tahto tulee järjestää niin, että se suuntautuu oikeita asioita, kuten laupeutta, rauhaa ja pyhyyttä, kohti. Ne jotka todella pyrkivät ymmärtämään ja näkemään Jumalan tahdon rakastavat väistämättä sitä mitä hänkin rakastaa. Sellainen rakkaus vaatii moraalisuutta ja kantaa hedelmää ihmisen jokapäiväisissä ratkaisuissa.[21]
Teokset
Summa theologiae, Pars secunda, prima pars. Keskiaikainen käsikirjoitus vuodelta 1471.
Tuomas Akvinolaisen kirjallinen tuotanto on valtavan laaja. Hän kirjoitti paljon aikakaudelleen tyypillisiä summa-teoksia, jotka pyrkivät antamaan lähes kaikenkattavan esityksen jonkun tietyn alan pääkohdista. Hänen pääteoksensa on Summa theologiae (Teologian summa), joka kokosi yksiin kansiin kaikki tärkeimmät katolisen kirkon opetukset. Eräiden lähteiden mukaan Tuomas kirjoitti teoksen aloitteleville teologian opiskelijoille.[22]
Scriptum in IV libros Sententiarum Magistri Petri Lombardi (Kommentaari Pietari Lombardialaisen mietelmien neljään kirjaan)
Opuscula (varia) (Pieniä teoksia)
Questiones disputatae de anima (Kiistakysymyksiä sielusta)
Questiones disputatae de malo (Kiistakysymyksiä pahasta)
Questiones disputatae de potentia (Kiistakysymyksiä Jumalan voimasta)
Questiones disputatae de spiritualibus creaturis (Kiistakysymyksiä henkisistä luontokappaleista)
Questiones disputatae de virtutibus in communi (Kiistakysymyksiä hyveistä)
Questiones disputatae de virtutibus cardinalibus (Kiistakysymyksiä kardinaalihyveistä)
Questiones disputatae de veritate (Kiistakysymyksiä totuudesta)
Questiones disputatae de caritate (Kiistakysymyksiä rakkaudesta)
Vaikutus ja kritiikki
Tuomas Akvinolaista esittävä patsas 1600-luvulta.
Monet merkittävät eetikot sekä katolisen kirkon sisällä että sen ulkopuolella, kuten Philippa Foot ja Alasdair MacIntyre, ovat hyödyntäneet Tuomaan hyve-etiikkaa tapana välttää utilitarismi ja kantilainen velvollisuusetiikka. Sellaisten 1900-luvun filosofien kuin Elizabeth Anscombe kautta (erityisesti hänen teoksensa Intention) Tuomaan kaksoisvaikutuksen periaate ja erityisesti hänen teoriansa intentionaalisesta toiminnasta ovat vaikuttaneet nykyaikaiseen ajatteluun.
Tuomaan esteettiset teoriat, erityisesti käsite claritas, vaikuttivat James Joycen kirjallisiin käytäntöihin. Hän piti Tuomasta suurimpana läntisenä filosofina. Tuomaan estetiikka on vaikuttanut myös italialaiseen semiootikkoon Umberto Ecoon, joka kirjoitti vuonna 1956 julkaistun tutkielman hänen esteettisistä ajatuksistaan.
Monet Tuomaan eettiset näkemykset ovat ristiriidassa nykyisten länsimaisten käsitysten kanssa. Hän esimerkiksi katsoi, että harhaoppiset tuli paitsi julistaa kirkonkiroukseen, myös tuomita kuolemaan. Hän piti harhaoppia pahempana rikoksena kuin esimerkiksi rahan väärentämistä, joka sekin oli tuohon aikaan kuolemantuomion arvoinen rikos. Tämän vuoksi harhaoppiset ansaitsivat vähintään yhtä suuren rangaistuksen.[23] Hän myös katsoi naisten kuuluvan miesten alaisuuteen, koska miehessä järki on hallitsevana.[24] Tästä syystä hän vastusti myös naisten pappisvihkimystä.[25] Hän katsoi kuitenkin, että naiset kykenivät käyttämään maallista valtaa. Tuomas katsoi, että vanhemmilla on oikeus lyödä lasta ja että ihmisillä on oikeus pitää orjia.[26]
Nykyiset lukijat saattavat pitää Tuomaan aristotelismin ja kristinuskon yhdistämisessä käyttämää menetelmää rasittavana. Usein hän ratkoo ristiriitoja osoittamalla, että jollakin käsitteellä on itse asiassa kaksi merkitystä, jolloin kristillinen termi viittaa yhteen asiaan ja aristoteelinen toiseen asiaan. Näin kumpaakin oppia voidaan pitää totena. Usein hän löytää Aristoteleen kirjoituksista merkityksiä, joihin nykyaikaiset tutkijat eivät yhtyisi, mutta jotka näyttävät itse tekstin valossa uskottavilta ja sopivat yhteen kristillisen ajattelun kanssa.
Bibliography of Additional Readings (1990). Teoksessa J. Adler (toim.), Great Books of the Western World, 2nd ed., v. 2, ss. 987–988. Chicago: Encyclopedia Britannica. (englanniksi)
O’Connor, D. J.: Tuomas Akvinolainen ja luonnollinen moraalilaki. ((Aquinas and Natural Law, 1967.) Suomentanut Taisto Nieminen) Helsinki: Kirjapaja, 1969.
Salmela, Sauli: Vesitettyä skolastiikkaa? Varhaismodernin subjektikäsityksen aristoteelisesta perustasta: Tuomas Akvinolaisen ja John Locken kognitioteorioiden vertailua. (Väitöskirja: Tampereen yliopisto) Tampere: Tampere University Press, 2011. ISBN 978-951-44-8592-3Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
Tuomas Akvinolainen: Enkelit ja filosofia. ((Summa theologiae, 1200-luku, kvestiot 50–64 ja 107.) Suomentanut Reijo Työrinoja) Helsinki: Gaudeamus, 2021. ISBN 978-952-345-125-4
Tuomas Akvinolainen: Summa theologiae. ((Summa theologiae, 1200-luku.) Valikoiden suomentanut J.-P. Rentto) Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-765-X
Tuomas Akvinolainen: Usko ja rukous. Apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys. ((Expositio symboli apostolorum; Expositio orationis dominicae.) Johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen. 2. painos) Helsinki: Kirjaneliö, 2005. ISBN 951-607-252-6
Fieser, James & Dowden, Bradley (toim.): Thomas AquinasThe Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
Kennedy, Daniel: St. Thomas AquinasCatholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
McInerny, Ralph & O'Callaghan, John: Saint Thomas AquinasThe Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
