Duns Scotus oli kotoisin Skotlannista. Hän opetti ensin Oxfordin yliopistossa ja kirjoitti tällöin kuuluisan kommentaarin Petrus LombarduksenSentensseihin (Opus Oxoniense). Myöhemmin hän opetti Pariisissa ja viimeksi Kölnissä, jossa hän kuoli. Duns Scotukselle annettiin terävän väittelytaitonsa vuoksi kunnianimi Doctor subtilis.[1]
Duns Scotus oli yksi merkittävimpiä fransiskaaniteologeja ja skotismin, erityisen skolastiikan muodon, perustaja. Hänet tunnettiin nimellä Doctor Subtilis (”terävä opettaja”), koska hän yhdisteli erilaisia näkemyksiä terävästi. Myöhemmät filosofit eivät olleet yhtä innostuneita hänen saavutuksistaan, ja esimerkiksi englannin kielen sana dunce (”pölkkypää”, ”aasi”) tulee hänen seuraajilleen annetusta nimityksestä ”dunse”.
Duns Scotus kuoli Kölnissä, ja hänet on haudattu kaupungin fransiskaanikirkkoon. Hänen sarkofagissaan on latinankielinen kirjoitus ”Scotia me genuit. Anglia me suscepit. Gallia me docuit. Colonia me tenet.” (”Skotlanti synnytti minut. Englanti elätti minut. Ranska opetti minut. Köln pitää minut”).
Paavi Johannes Paavali II julisti Duns Scotuksen autuaaksi 20. maaliskuuta 1993.
Ajattelu
Duns Scotus oli Tuomas Akvinolaisen ohella skolastiikan kukoistuskauden keskeisimpiä hahmoja. Molemmilla oli keskiajan katolinen maailmankuva, mutta he olivat siitä huolimatta monessa kysymyksessä vastakkaisella kannalla. Duns Scotus antoi filosofiassa etusijan tahdolle (”voluntas superior est intellectu”), siinä missä Tuomas antoi sen tiedolle. Pelastusopissaan Duns Scotus oli lähellä pelagiolaisuutta, jonka vuoksi hän kannatti myös ehdotonta tahdonvapautta, kun taas Tuomas liittyi lähemmin Augustinukseen. Duns Scotus katsoi, että kaikki riippuu Jumalan täydellisestä mielivallasta, kun taas Tuomas opetti, että Jumala on luonut maailman ikuisten järkiperusteiden mukaan.[1]
Nämä ja muut riitakysymykset aiheuttivat loppumattomia väittelyitä heidän oppilaittensa kesken, joista Duns Scotuksen kannattajia nimitettiin skotisteiksi, Tuomaan kannattajia tomisteiksi. Ensin mainitut ovat monessa suhteessa valmistelleet myöhemmän ajan vapaamielisiä katsantotapoja ja joutuivat siten kirkon epäsuosioon.[1]
Teologia
Tärkein osa Duns Scotuksen teologiaa oli Marian perisynnittömän sikiämisen puolustus. Hänen aikanaan aiheesta käytiin paljon väittelyitä. Sikiämisen juhlapäivä oli ollut idän kirkon kalentereissa 600-luvulta saakka, ja se oli käytössä useissa hiippakunnissa myös lännessä, vaikka sen teologinen pohja puuttui, koska sillä ei ollut raamatullista perustaa. Yleisen mielipiteen mukaan perisynnittömyys oli tarpeellista ja soveliasta, mutta ei sopinut yhteen sen käsityksen kanssa, että ihminen voi päästä eroon perisynnistä ainoastaan Kristuksen veren kautta. Lännen suurimmat filosofit ja teologit olivat aiheesta erimielisiä, ja vaikuttaa siltä, että jopa Tuomas Akvinolainen oli opin kieltäjien puolella, tosin jotkut tomistit kieltävät tämän. Anselm Canterburylainen puolestaan lausui ”potuit, decuit, ergo fecit” — Jumala pystyi siihen, se olisi ollut soveliasta, joten hän teki sen. Duns Scotus muotoili argumentin seuraavaan muotoon: Maria tarvitsi vapautusta synneistä, samoin kuin kaikki muutkin ihmiset, mutta hän sai Jeesuksen ristiinnaulitsemisen synnyttämät ansiot osakseen etukäteen, ja näin hedelmöitys tapahtui ilman perisyntiä.
Tämä argumentti on myös paavi Pius IX:n julistuksessa. Paavi Johannes XXIII suositteli Duns Scotuksen opiskelua myös kaikille nykyajan teologian opiskelijoille.
Duns Scotus yhdistetään yleensä voluntarismiin, joka painottaa Jumalan tahtoa ja ihmisen vapautta kaikissa filosofisissa kysymyksissä.
Logiikka
Duns Scotus oli yksi vaikutusvaltaisimpia keskiaikaisia loogikkoja. Loogikkona hänet voidaan laskea samaan ryhmään Pierre Abélardin ja Vilhelm Occamilaisen kanssa. Hän oli ensimmäinen keskiaikainen loogikko, joka irtautui Aristoteleen staattisesta mahdollisuuden ja välttämättömyyden mallista ja harkitsi sen sijaan loogisen mahdollisuuden ajatusta. Hänen teoriansa liikkuu kahden tarkastelutavan välillä: toisaalta modaalisia ajatuksia tarkastellaan suhteessa erilaisiin tapoihin, joilla aktuaalinen maailma on järjestetty tiettyinä aikoina, toisaalta niitä tarkastellaan suhteessa konseptuaaliseen johdonmukaisuuteen.
Duns Scotus loi myös olion ”tämyyden” (lat. haecceitas) eli sen partikulariteetin käsitteen, vastakohtana olion ”mikyydelle” (lat. quidditas) eli sen universaliteetille.
Yhteiskuntateoria
Duns Scotus esittää teoksessaan modernin valtioteorian alkeita, esimerkiksi suvereniteettiteoriaa ja sosiaalista sopimusteoriaa, vaikka usein ne pannaan vasta Thomas Hobbesin (1588-1679) nimiin. Teoksensa Ordinatio neljännessä osassa hän kirjoittaa, että lakien pitää olla rationaalisia ja laillisesti voimaansaatettuja. Isällinen oikeus vallitsi hänen mielestään jo luonnontilassa, se oli luonnonlain mukainen vastustamaton käsky, mutta omistusoikeus oli hänen mielestään syntynyt vasta laeilla, vaikka Tuomas Akvinolainen katsoi sen vallinneen jo luonnontilassa. Tosin Duns Scotus asettui neljännessä osassa myös lähelle Vilhelm Occamilaisen kantaa, että syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala antoi ihmisille vallan asettaa hallitsijoita ja vallan omistaa yksityistä omaisuutta.[2]
↑Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria. Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100–1300-luvuilla, s. 202, 204, 208. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-310-6Referaatti (PDF).
