Santiago Ramón y Cajal syntyi 1852 Petilla de Aragónin kylässä Pyreneiden vuoristossa. Hänen vanhempansa olivat Justo Ramón y Casasús ja Antonia Cajal. Justo-isä oli parturi-kirurgi, josta tuli myöhemmin lääkäri ja anatomian professori.[2]
Santiago lähetettiin 10-vuotiaana katoliseen kouluun, jota hän vihasi. Hän pärjäsi hieman paremmin huescalaisessa koulussa, mutta hänen isänsä ei luottanut poikansa taitoihin ja lähetti hänet suutarin oppipojaksi. Santiagon annettiin palata kouluun 16-vuotiaana. Hän kehittyi nopeasti ja pääsi pian opiskelemaan Zaragozan yliopistoon, missä hänen isänsä oli professorina.[2]
Ramón y Cajal olisi halunnut tulla taiteilijaksi, mutta hänen isänsä suostutteli hänet opiskelemaan lääketiedettä. Ramón y Cajalin kiinnostus taiteeseen näkyy hänen monissa myöhemmissä lääketieteen piirustuksissaan.[3]
Ramón y Cajal valmistui 1873 ja palveli sen jälkeen armeijassa.[2] Hänet lähetettiin lääkintäupseerina Espanjaan kuuluneeseen Kuubaan.[4] Hän sairastui armeija-aikanaan vakavasti malariaan ja punatautiin. Ramón y Cajal palasi kuitenkin Espanjaan jatkamaan opintojaan ja valmistui lääketieteen tohtoriksi 1879.[2]
Ura
Ramón y Cajalin taidot tunnustettiin heti uran alussa, ja hän sai paikan Zaragozan yliopiston anatomian museon johtajana. Ramón y Cajalin opinnot olivat kuitenkin olleet vajavaiset, eikä hän ollut tutustunut edes mikroskooppiin. Hän alkoikin opiskella itsenäisesti mikroskooppista tutkimusta.[2] Hän oli hankkinut vanhanaikaisen mikroskoopin omilla rahoillaan.[4]
Ramón y Cajal kuvattuna Carl Zeissin mikroskooppinsa kanssa.
Ramón y Cajal valittiin 1884 Valencian yliopiston kuvailevan anatomian professoriksi. Hänen maineensa tutkijana kasvoi nopeasti, ja hän alkoi julkaista anatomisia tutkimuksia hyönteisten lihassoluistamykiöön. Usean vuoden aikana julkaistu Manual de histología normal y técnica micrográfica oli peräti 700-sivuinen oppikirja histologian ja mikroskopian tekniikoista.[2] Zaragozan aluehallinto myönsi hänelle 1885 uudenaikaisen Carl Zeissin mikroskoopin työstään koleraepidemian aikana.[4]
Ramón y Cajal siirtyi 1887 Barcelonan yliopiston histologian professoriksi.[2] Hänen uransa käännekohta tapahtui 1887, kun Luis Simarro esitteli hänelle italialaisen Camillo Golgin kehittämän värjäysmenetelmän. Ramón y Cajal oli tutkinut hermostoa vasta vuoden ajan ja lähinnä kerännyt sopivia kuvituksia kirjaansa varten. Värjäysmenetelmä toi hänen eteensä aivan uusia mahdollisuuksia.[4] Ramón y Cajal hyödynsi menetelmää pienten nisäkkäiden ja lintujen hermosolujen tutkimiseen.[2]
Ramón y Cajal havaitsi, että hermosto koostui erimuotoisusta soluista. Golgi ja monet muut olivat aiemmin uskoneet, että hermosto oli laaja säieverkosto. Ramón y Cajalin havainnot herättivät keskustelua, ja monet merkittävät tutkijat olivat epäluuloisia niitä kohtaan. Vuonna 1889 Ramón y Cajal esitteli löydöksensä 1889 Saksan anatomiselle seuralle, jossa hän sai huomiota taidokkaasti valmistamallaan esityksellä.[2]
Ramón y Cajal jätti Barcelonan 1892, jolloin hän siirtyi Madridin yliopistoon histologian ja patologian professoriksi. Hän jatkoi Madridissa aina kuolemaansa asti.[4] Vuosien 1894–1904 aikana Ramón y Cajal julkaisi kolmiosaisen teoksensa ihmisen ja selkärankaisten hermostosta.[5] Teos on käytänössä modernin neuroanatomian perustana, ja Ramón y Cajalin siihen itse tekemiään piirustuksia on käytetty useita vuosikymmeniä neurotieteen oppikirjoissa.[4]
Madridissa Ramón y Cajal muun muassa paransi 1902 Golgin hopeanitraatti käyttävää värjäystekiikkaa ja kehitti 1913 oman kultavärjäystekniikkansa. Kuningas Alfonso XIII perusti 1920 Madridin yliopistoon Cajal-instituutin.[1] Ramón y Cajal valittiin neurobiologiaan keskittyvän instituutin ensimmäiseksi johtajaksi.[6]
Vaikka Ramón y Cajal tunnetaankin tutkimuksistaan, hän kirjoitti myös muita teoksia. Hänen kirjoihinsa kuuluvat muun muassa omaelämäkerta Recuerdos de mi vida ja aforistinen Charles de café.[5]
Merkitys ja tunnustukset
Ramón y Cajalin tekemä piirros hermosolusta.
Ramón y Cajalin merkitys koko neurotieteen kehittymiselle on huomattava. Häntä pidetäänkin ”nykyaikaisen neuroanatomian isänä”.[2] Hän löysi hermosolun hermoston perusrakenteena, minkä ansiosta ymmärrettiin neuronin asema hermoston toiminnassa ja kehitettiin moderni käsitys hermoimpulssista.[1] Ramón y Cajal sai 1906 tunnustuksena työstään hermoston rakenteen tutkimisessa Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon. Hän jakoi sen Camillo Golgin kanssa.[7]
Ramón y Cajalin tutkimuksiin kuuluu lisäksi niin sanottu ”neurotrooppinen hypoteesi”. Hän esitti 1892, että hermosolut löytävät kemiallisesti sikiön kasvuaikana oikeisiin paikkoihinsa. Olettomus osui oikeaan ja teoria oli pohjana monille neurotieteen kehitysaskeleille.[5]
Nobelin palkinto ei ollut Ramón y Cajalin uran ainoa tunnustus, sillä hän oli useiden espanjalaisten ja myös ulkomaalaisten tiedeseurojen ja -akatemioiden jäsen. Lisäksi hän oli Cambridgen, Würzburgin ja Clarkin yliopistonkunniatohtori.[3]
Simmons, John Galbraith: Doctors and Discoveries: Lives That Created Today's Medicine. Boston: Houghton Mifflin Company, 2002. ISBN 0-618-15276-8Google-kirjat (viitattu 28.12.2015).
Viitteet
↑ abcSantiago Ramón y CajalEncyclopædia Britannica. 2015. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 28.12.2015. (englanniksi)
_portrait_(restored).jpg)
.jpg)
