Safavidit olivat Persiaa hallinnut dynastia vuosina 1501–1736. Nimi viittaa sen taustalla olleeseen uskonnolliseen suufilaiseen liikkeeseen ja sen perustajaan. Hän oli 1300-luvulla elänyt kurditaustainenšeikkiSafi al-Din (1253–1334) luoteisessa Iranissa. Al-Din saarnasi sunnalaista, kansanomaista islamia ja vastusti aikansa kaoottista mongolien sotilasvaltaa. Hänen poikansa, Sadr al-Din (1334–1391), muutti safalaisuuden poliittiseksi liikkeeksi ja julistautui Profeetan perilliseksi. Safalaisuus menestyi muita samanlaisia uskonnollisia oppositioliikkeitä paremmin. 1400-luvulla se käytti hyväkseen Luoteis-Iranissa ja Itäisessä Anatoliassa esiintynyttä poliittista hajaannusta ja siirtyi saarnaamisesta sotilaalliseen toimintaan. Safalaiset hankkivat kannattajia suufilaisen veljeskuntansa lisäksi myös riistetyistä maanviljelijöistä ja paimentolaisista sekä alemman tason heimopäälliköistä. Rekryytit kantoivat punaista päähinettä (qisilbash), mistä he saivat nimensä. Safavidien jihad kohdistui ensin Georgian kristittyihin, mutta kääntyi sitten vääräuskoisiksi julistettuja muslimihallitsijoita vastaan. Safavidit loivat koko Iranin kattaneen imperiumin. Siinä uskonnon ja paimentolaisheimojen voimat yhdistettiin uudenlaisella tavalla keskushallinnon tueksi.[1]
Vuonna 1501 Isma'il I (1487–1524) valloitti Tabrizin kaupungin ja julisti itsensä sen jälkeen šaahiksi. Kaksitoistašiialaisuudesta tuli hänen vaikutuksestaan Persian valtionuskonto myös tuleviksi vuosisadoiksi. Isma'ilin valtakaudella muodostuivat Iranille myös suurin piirtein sen nykyiset rajat. Niiden länsipuolelle jäi Osmanien valtakunta ja itäpuolelle Keski-Aasian muslimikulttuurit.
Voimakkaimmillaan valtakunta oli šaahi Abbas I:n valtakaudella. Sittemmin safavidien vaikutusvalta alkoi heiketä paikallisten mahtimiesten vallan kasvaessa. Lopulta paštujen sotaretki Persiaan johti Nadir Šahin valtaannousuun ja safavidien kauden päättymiseen.
Persiaa vuosina 1037–1194 hallinneen seldžukkidynastian jälkeen maa oli kokenut mongolien hyökkäykset. Heitä olivat il-kaanit (1256–1353) ja sen jälkeen timuridit (1370–1507). Paljon turkkilaisia ja mongoleja asettui Lounais-Iraniin ja itäiseen Anatoliaan ja 1300-luvulla myös itäiseen Iraniin, Siitä pitäen neljännes iranilaisista on ollut taustaltaan turkkilaisia. Väestönmuutos vaikutti myös talouteen, missä maanviljelys väistyi lisääntyvän karjanhoidon alta. Il-kaanit suosivat kuitenkin myös maanviljelyä, minkä jälkeen talous jakaantui sedentaariseen viljelyyn ja liikkuvaan paimentolaisuuteen.[2]
Safavidien suufilaisveljeskunnan perustaja oli Šaikh Safa al-Din al-Ardabili, joka eli vuosina 1252–1334 PersianAzerbaidžanissa. Hänen seuraajiaan kutsuttiin safalaisiksi. Safalaisuus alkoi radikalisoitua 1400-luvulla, jolloin se alkoi muuttua sunnalaisuudesta šiialaiseksi. Kannatusta liikkeellä oli etenkin Luoteis-Persiassa ja Itä-Anatoliassa asuneiden turkmeenipaimentolaisten keskuudessa. Safalaisuuden kannattajat alettiin tuntea myös punapäinä (qisilbash) heidän käyttämiensä punaisten päähineiden mukaan. Liikkeen militarisoiduttua sen jäsenet alkoivat ottaa osaa etenkin Luoteis-Persian alueen valtakamppailuihin ja monet sen tuolloisista vaikuttajista saivat surmansa esimerkiksi Ak Koyunlu - ja Šervanšah-dynastioita vastaan käydyissä taisteluissa. Surmansa saaneisiin kuului myös liikkeen tuolloinen johtaja Sultan 'Ali (1489–1494), jonka jälkeen johtoon nousi Isma'il.[3]
Isma'ilista tuli safavidien dynastian perustaja. Hän johti vuonna 1499 joukon kizilbaš-sotureita Gilanista ensin Šervanšah-dynastian pääkaupunkia Bakua vastaan ja myöhemmin myös Ak Kojunlu -ruhtinaita vastaan. Vallattuaan Tabrizin vuonna 1501 Isma'il kruunautti itsensä šaahiksi. Kymmenen vuoden kuluessa hän oli vallannut koko Iranin.[4]
Nomadisten mongoli-invaasioiden jäljiltä maatalous ja kaupunkien talous oli kärsinyt, maatalousväestö vähentynyt ja poliittinen rakenne pirstoutunut. Talonpoikaisryhmät ja kaupunkien porvaristo kapinoi kizilbasheja ja paikallista valtaa pitäviä uymaq-ruhtinaita vastaan. Isma'il ja hänen seuraajansa Tahmasp I pyrkivät kontrolloimaan armeijaansa ottamalla siihen myös orjasotilaita ja sotureita eri heimoista.
Isma'il I pyrki lujittamaan asemiaan myös uskonnon avulla. Sunnalaisuuden sijaan tarkoitukseen soveltui paremmin šiialainen oppi imaameista. Isma'il julisti olevansa kätketty imaami, Alinreinkarnaatio, Jeesuksen henki ja jumalallinen ilmestys, joka oli seitsemännen imaamin jälkeläinen. Hän oli näin sekä Messias että šaahi ja vaati itselleen ylintä uskonnollista valtaa. Ja'fari-lakikoulukuntaan kuuluvia šiialaisia uskonoppineita hankittiin ulkomailta, ja šiialaisia tekstejä käännettiin arabiastapersiaksi. Muita islamin suuntauksia vainottiin, ja Tahmaspin aikana kiellettiin myös viinin juonti, tanssi, laulu ja muut suufilaisten harjoittamat tavat. Myös suufilaiset pyhimyshaudat tuhottiin. Suufilaisuus ei silti kadonnut Iranista. Hierarkkisesti järjestetty uskonnollinen eliitti sai etuoikeuksia, ja siitä tuli osa maata omistavaa aristokratiaa.[5] Šiialaisuudesta tuli kansallisen identiteetin tärkeä osa, joka erotti persialaiset muista, kuten turkkilaisista, uzbekeista ja paštuista.
Isma'ilin seuraajaksi nousi vain kymmenvuotias Tahmasp I. Kizilbašien eri ryhmittymät kamppailivat vaikutusvallasta ja uzbekit tekivät uusia hyökkäyksiä Persiaan. Čalderanin taistelun jälkeen musketteja ja kenttätykistöä hankkinut Persian armeija ajoi heidät kuitenkin Amudarjan taakse. Tahmasp I kuoli vuonna 1576.[6] Häntä seurasivat hallitsijana Tahmasp I:n pojat Ismail II (1578–1577) ja Mohammad Khodabanda (1578–1587).
Safavidien Persia oli voimakkaimmillaan šaahi Abbas I:n valtakaudella vuosina 1588–1629.[7] Hän nousi valtaistuimelle syrjäytettyään isänsä. Abbas uudisti maansa hallintoa ja armeijaa. Armeijan riippuvuus kizilbašeista väheni, kun Abbas rekrytoi siihen orjasotilaita, jotka olivat kurdeja, georgialaisia ja armenialaisia. Sotilaseliitin rakenne muuttui sillä Abbasin kuollessa orjakenraaleita oli oli noin neljännes kaikista, ja heidän hallussaan oli suurin osa kuvernöörin viroista. Abbas muutti kruununmaiksi varakkaimpien kizilbašien maaomaisuutta ja antoi ministereidensä hoitaa niiden veronkeruun. Abbas suosi myös alemman tason heimopäälliköitä ja kavensi näin mahtimiesten valtaa.[8]
Muskettien ja kanuunoiden käyttöön otto armeijassa teki safavideista osmaneihin verrattavan sotilasmahdin. Abbas valtasi osmaneilta takaisin osia Kurdistania ja uzbekeilta itäisen Khorasanin. Osmanien kiinnostus itää kohti leviämisestä loppui heidän valloitettuaan Irakin vuonna 1638. Uzbekit tekivät edelleen ryöstöretkiä, mutta he olivat poliittisesti hajanaisia.[9]
Abbas jatkoi šiialaisuutta korostavaa uskontopolitiikkaa ja teurasti suufeja, joita syytettiin yhteyksistä sunnilaisiin osmaneihin. Abbas edisti toisaalta suufien rituaaleja muistuttavaa imaamien palvontaa pyhine hautoineen. Mašadiin ja Qomiin rakennettiin suuret pyhimyshaudat. PyhiinvaellusKarbalaan korvasi Mekan, ja Muharram-kuun ašura-juhlasta tuli vuoden tärkein tapahtuma. Näin šiialaisuus omaksui suufilaisuuden tapaisia kansanomaisia ja voimakkaasti tunteisiin vetoavia rituaaleja.[10]
Abbasin muokkaamana Persia säilyi kartanotaloutena, jossa šaahia ympäröi palvelijoiden, sotilaiden ja hallintomiesten joukko. Hallintorakenteet eivät kuitenkaan ulottuneet kauas eikä turkkilaisten maanomistajien valtaa lakkautettu. Paimentolaisuutta harjoittavat heimot pysyivät voimakkaina ja hallitsijoista riippumattomina.[8]
Safavidien kukistuminen
Safavidien ote valtaan alkoi heiketä 1600-luvun lopulta alkaen, kun paimentolaisheimot vahvistivat asemiaan. Myös šiialainen papisto vapautui valtiollisesta valvonnasta. Safavidiprinssit oli tapana eristää haaremeihin, ettei heistä olisi uhkaa vallanperimyksessä. Tämä teki "tynnyrissä kasvaneet" prinssit riippuvaisiksi hoviherroista ja siirsi valtaa mahtimiehille.[9] Abbas I:n jälkeen kukaan hallitsija ei saavuttanutkaan hänen arvovaltaansa. Vuonna 1639 osmanien kanssa tehdyn rauhan jälkeen armeijan annettiin rapistua. Suurvisiirit ja muut kruunun maita hallinneet mahtimiehet lisäsivät itsenäisyyttään. Myös uskonnollinen eliitti hankki etäisyyttä šaahista. Se otti itselleen oikeuden nimittää uskonnollisia tuomareita ja muita virkailijoita ja kyseenalaisti šaahin aseman uskonnollisena auktoriteettina.[11]
1700-luvulla Persia vajosi anarkiaan, kun afgaanit, afšaridit, zandet ja kajarit tekivät ryöstöretkiä. Vuonna 1722 Kandaharista liikkeelle lähtenyt ghelzai (tai ghilzai) -heimon päällikkö Mir Mahmud hyökkäsi Persiaan ja valtasi sen pääkaupungin Isfahanin.[12] Osmanit käyttivät tällöin tilaisuutta hyväkseen ja miehittivät Iranin läntiset maakunnat.[13] Šaahi Sultan Husain pakotettiin luopumaan kruunusta, ja Mir Mahmud perusti lyhytikäisen Hutak-dynastian. Yksi safavidiprinsseistä pakeni kaupungista Qazviniin, jossa safavidien mahtimiehet julistivat hänet hallitsijaksi nimellä Tahmasp II.
Tahmaspin alaisuudessa toiminut afšar-päällikkö Nadir Khan (myöhemmin Nadir Šah) voitti hutakit ja vuonna 1729 valtasi takaisin pääkaupunki Isfahanin. Tahmasp II palasi vanhaan pääkaupunkiin Nadirin nukkehallitsijana. Kolme vuotta myöhemmin hänet syrjäytettiin ja korvattiin hänen alaikäisellä pojallaan Abbas III. Vuonna 1736 Nadir julistautui šaahiksi.[14] Tällöin Tahmasp I ja hänen 8-vuotias poikansa Abbas murhattiin.[15]
Nadir palautti Iranin menettämät alueet, sovitteli šiiojen ja sunnien erimielisyyksiä sekä yhdisti Afganistanin ja itäisen Iranin heimot alaisuuteensa. Hän myös heikensi šiialaisen uskonnollisen eliitin valtaa takavarikoimalla sen omaisuutta ja muilla toimin.[16]
Nadiria seurasi vallassa Karim Khan, joka oli zand-heimojen johtaja läntisessä Iranissa. Se hallitsi Shirazista käsin Persiaa Khorasania lukuun ottamatta. Zandien valta ulottui vuosiin 1750–1779.[16][17]
Vuonna 1779 kajarit, safavideja palvelleet turkkilaiset sotaherrat, nousivat valtaan ja pystyttivät vuoteen 1924 kestäneen pitkäikäisen dynastiansa.[16]
Safavidien aikaisen taiteilija Reza Abbasin maalaus Kaksi rakastajaa.
Safavidien kauden visuaalinen taide sai vaikutteita il-kaanien aikana Persiaan saapuneista kiinalaisesta taiteista, joihin yhdistyi paikallinen persialainen perinne. Lopputulosta on kuvailtu elegantiksi ja aistilliseksi. Safavidien maalaustaide esittii usein elämäniloisia aiheita, kuten rakkautta, musiikkia ja puutarhoja.[18]
Persialaisella kulttuurilla oli ollut voimakas vaikutus koko itäiseen islamilaiseen maailmaan jo ennen safavideja. Esimerkiksi persian kieli toimi myös Osmanien valtakunnan diplomaattisen kirjeenvaihdon kielenä, ja ajan turkkilainen runous seurasi persialaisia muotoja. Persialainen kulttuuri kukoisti erityisesti Intiassa Suurmogulien valtakunnassa, missä persiaa käytettiin runouden, musiikin ja uskonnollisen ajattelun kielenä. Safavidien valtonuskonnoksi nostama šiialaisuus toisaalta eristi persialaista kulttuuria sunnalaisesta maailmasta.
Persialaisia runoilijoita muutti suurmogulien Intiaan, missä heidän runouttaan alettiin kutsua safavidirunoudeksi. Persialainen runous kukoistikin turkkia hovikielenä käyttäneen safavidien Persian ulkopuolella.[19]
Uskonnollisesti safavidit olivat edeltäneitä vuosisatoja ahdasmielisempiä. Ääriajattelu kukoisti hovissa ja ulaman keskuudessa. Safavidivaltiolla ja šiialaisella papistolla oli läheinen yhteys. Suufilaisuus taantui ja älyllinen elämä kanavoitui madrasoihin. Vääräuskoisia pidettiin epäpuhtaina. Juutalaiset määrättiin vuonna 1642 käyttämään vaatteissaan punaisia merkkejä, hienojen vaatteiden ja vyönauhojen käyttö kiellettiin ja juutalaisten sana oli arvoton oikeudessa. Juutalaisia rajoittivat myös lukuisat muut säännökset. Silti joillakin paikkakunnilla mullahit olivat juutalaisten, kristittyjen ja zarathustralaisten suojelijoita. Šiialaisuudessa Persian pyhien kaupunkien, kuten Qomin ja Mašhadin merkitys kasvoi, kun pääsy Irakin pyhättöihin vaikeutui sotien takia.
Michael Axworthy: Iranin historia. (alkuteos: Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5
Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen. Gaudeamus Helsinki University Press, 2013. ISBN 978-952-495-219-4
Lapidus, Ira M.: A History of Islamic Societies. 3rd. Edition. Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-0-521-73297-0
.jpg)
