Kriisin taustalla oli Tanskan liike-elämän ja oppositiossa olleen Venstre-puolueen jo pitkään jatkunut tyytymättömyys radikaalien hallitusta kohtaan. Syinä tähän olivat muun muassa sota-ajan säännöstelyn jatkaminen rauhan aikana ja suunniteltu uusi vaalilaki, joka olisi saattanut vaikuttaa puolueiden voimasuhteisiin. Lopullinen kiista syntyi Tanskan ja Saksan välisen rajan siirtämisestä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen rauhanteon yhteydessä. Zahlen hallitus kannatti rajan vetämistä kansallisuuksien mukaan, mutta voimakas nationalistinen kansanliike vaati myös eräiden enemmistöltään saksankielisten alueiden, varsinkin Flensburgin kaupungin liittämistä Tanskaan. Vaatimusten esittäminen jatkui myös Keski-Schleswigissä 14. maaliskuuta 1920 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, vaikka äänestyksessä 80 % alueen asukkaista oli kannattanut Saksaan kuulumista. Tanskan johtavat oikeistopuolueet Venstre ja Konservatiivinen kansanpuolue asettuivat tukemaan nationalistien rajavaatimuksia kaataakseen hallituksen. Hallitus sai kuitenkin niukalla enemmistöllä luottamuslauseen 26. maaliskuuta pidetyssä äänestyksessä, minkä jälkeen kansankäräjät jäivät pääsiäislomalle.[1]
Neuvoteltuaan luotettunsa, liikemies H. N. Andersenin kanssa kuningas Kristian X päätti 28. maaliskuuta antaa eron Zahlen hallitukselle. Seuraavana aamuna hän nimitti neuvonantajansa Otto Lieben johtaman virkamieshallituksen. Radikaalit ja sosiaalidemokraatit pitivät kuninkaan toimenpidettä perustuslain vastaisena, ja seuraavina päivinä Amalienborgin linnan edessä järjestettiin valtavia mielenosoituksia. Ammattiyhdistysliike uhkasi yleislakolla. Kristian X joutui perääntymään ja nimitti pääsiäispäivänä 4. huhtikuuta uuden, M. P. Friisin johtaman hallituksen, joka ajoi läpi uuden vaalilain ja määräsi saman tien uudet vaalit. Tämän jälkeen levottomuudet maassa lakkasivat.[1] Oppositio menestyi hyvin vaaleissa ja toukokuussa pääministeriksi tuli Venstren Niels Neergaard.
