Tukholman verilöyly. Kaksi näkymää Padt-Bruggen kaiverruksesta vuodelta 1676; perustuu Kort Steinkampin ja Hans Krusen puukaiverruksiin (Antwerpen 1524).
Tukholman verilöylyssä 7.–10. marraskuuta 1520 osa Ruotsin ylimmästä rälssistä vangittiin tai mestattiintanskalaisen unionikuningas Kristian II:n kruunajaisten jälkeen pidettyjen kruunajaisvaltiopäivien yhteydessä.[1][2][3] Kristianin tarkoituksena oli pelotella ruotsalaisia, jotta hän saisi heidät tottelemaan. Muodollisena syynä kuninkaan vastustajien tuomitsemiselle toimi syyte kerettiläisyydestä. Sten Sture nuorempi kannattajineen tuomittiin syyllisinä; noin sata Sture-puolueen kannattajaa teloitettiin muutaman päivän kuluessa. Verilöyly ei lujittanut Kristianin asemaa, vaan sitä seurasi lopulta Kustaa Vaasan nousu unionivaltaa vastaan ja siten Ruotsin irtaantuminen Kalmarin unionista vuonna 1523.
Kuningas Kristian kutsui kaikki Ruotsin vaikutusvaltaisimmat henkilöt Tukholman kuninkaanlinnassa 5. marraskuuta 1520 alkaviin kruunajaisjuhliinsa. Kaksi kuukautta aiemmin hän oli julistanut yleisen armahduksen kaikille vastustajilleen. Kuninkaanlinnan juhlat alkoivat tavanomaiseen tapaan. Juhlat jatkuivat kaksi päivää, ja kolmantena päivänä kuningas kokosi kaikki kutsuvieraat jälleen linnaan. Hän määräsi, etteivät vartijat saaneet päästää ketään sisään tai ulos linnasta, ja aloitti julistamastaan armahduksesta huolimatta oikeudenkäynnin.[3][1][4]
Oikeudenkäynti
ArkkipiispaGustav Trolle esitti 7. marraskuuta 1520 Kristianille valituskirjelmän Sten Sture nuoremman kannattajia vastaan.[4] Sten Sture haavoittui Åsundan jäällä Kristianin joukkoja vastaan käydyssä taistelussa ja kuoli matkalla Tukholmaan[5] 3. helmikuuta 1520.[6] Valituskirjelmä kohdistui muun muassa Sture-vainajan leskeäKristina Gyllenstiernaa ja Tukholman kaupunkia vastaan. Sture-vainajan kannattajat leimattiin kerettiläisiksi. Sekä omasta puolestaan että kirkonmiesten puolesta toiminut arkkipiispa vaati oikeudenloukkausten korvaamista ja syyllisten rankaisemista.[4]
Arkkipiispa Trollen johtama 14-jäseninen kerettiläistuomioistuin sai nähtäväkseen vuodelta 1517 peräisin olleen valtiopäiväpäätöksen, jolla Trolle oli erotettu ja Stäketin linna noin 30 km Tukholmasta pohjoiseen määrätty revittäväksi raunioksi. Tuomioistuin ratkaisi jutun 8. marraskuuta ja tuomion, jossa Sture-vainaja ja hänen kannattajansa tuomittiin ilmeisestä kerettiläisyydestä. Tuomion nojalla kuningas vangitutti ainakin osan naisvieraista ja määräsi miesvieraat teloitettaviksi. Yhtäkään naista ei teloitettu. Keskeisiä tuomituksi tulleita olivat valtiopäiväpäätöksen allekirjoittajat kirkonvastaisina salaliittolaisina.[1][4][7]
Vieraita teloitettiin 8.–9. marraskuuta Tukholman Stortorgetilla[7]: jälkimmäisenä päivänä myös monia tuomittujen palvelijoita teloitettiin. Surmansa sai kaikkiaan 80–120[8] miestä. Mestattujen ruumiit ja Sten Sturen haudasta kaivettu ruumis poltettiin roviolla, koska sitä pidettiin ainoana mahdollisena hautaustapana kerettiläisille. Verituomiot ulotettiin myöhemmin muuallekin. Suomessa niistä huolehti Hemming Gadh.[1][4][7]
Lisäksi ainakin joitain naisia ja lapsia kuoli vankeudessa sairauksiin.[9][10]
Tukholman verilöyly historiantutkimuksessa
Tukholman verilöyly on ollut historiantutkimukselle ongelmallinen niin Tanskassa ja Ruotsissa kuin Suomessakin. Tutkimuksissa on sivuttu lähdekritiikin lisäksi erilaisia oikeushistoriallisia näkökohtia ja syyllisyyskysymyksiä. Vastuuta on sälytetty niin kuningas Kristian II:lle ja hänen neuvonantajalleen Didrik Slagheckille kuin arkkipiispa Trollellekin.[1] Eräs näkemys on, että kuningas ja hänen neuvonantajansa käyttivät hyväkseen arkkipiispan valitusta, joka mahdollisti vapautumisen poliittisille vastustajille luvatusta armahduksesta. Unionikuningas halusi lopullisesti nujertaa Sture-puolueen vastarinnan. Hän onnistui siinä hetkeksi, mutta petollinen menettely lisäsi Kustaa Vaasan kannatusta ruotsalaisten keskuudessa.[4]
Tukholman verilöyly oli yksi keskeisimpiä syitä sille, miksi Kustaa Vaasa onnistui nousemaan valtaan ja viemään Ruotsin uuteen aikaan.[11]
Lähteet
Lindqvist, Herman: De vilda Vasarna. Albert Bonniers förlag, 2016. ISBN 978-910-015-496-7. (ruotsiksi)
↑Tegenborg Falkdalen, Karin: Margareta Regina - vid Gustav Vasas sida, takakannen sukupuu. Setterblad Förlag, 2016. ISBN 978-91-981513-1-2. (ruotsiksi)
↑Lindqvist, Herman: Gustav Vasa och hans söner och döttrar, s. 69. Norstedts Förlag, 1993. ISBN 91-1-912652-2. (ruotsiksi)
↑Forum: Ruotsin itämaasta Suomeksi V, s. 69. Otava, 2018.
