Aero O/Y:n, myöhemmin Finnairin historiallinen ja nykyinen lentokalusto vuodesta 1923 alkaen aina nykyhetkeen saakka, lähinnä Mäkisen & Ritarannan (2001),[1] Planespottersin[2] ja rzjetsin[3] mukaan. Mukana on myös muun muassa Focke-Wulf Fw 200 Condor -kalusto, joka oli tilattu Saksasta luultavasti 1930-luvun lopulla, mutta jota ei koskaan saatu Suomeen Saksan valtion takavarikoitua koneet toisen maailmansodan aikana.[4]
Yhtiö perustettiin 1. marraskuuta 1923 nimellä Aero O/Y. Keväällä 1953 yhtiö otti markkinointinimekseen ulkomailla Finnair. Nimi Finnair esiintyi sen jälkeen koneiden kylkeen maalattuna, kun taas nimi Aero oli koneiden peräsimessä. Suihkulentokoneiden tullessa yhtiön käyttöön vuonna 1960 ne maalattiin alusta alkaen Finnairin värein ja tunnuksin.[5][6] Yhtiön yksinomaiseksi nimeksi Finnair tuli vuonna 1968.
Listauksen perusteena on tässä ensisijaisesti konetyyppi, sitten käyttövuodet ja viimeisenä rekisteritunnus. Lähdeteoksessa (Tuomo T. Mäkinen & Eino Ritaranta 2001) listauksen perusteena on rekisteritunnus.
Aero O/Y perustettiin 1.11.1923, mutta heti alkuun ongelmana oli se, että yhtiön pääoma, 500 000 markkaa, ei riittänyt lentokoneen ostamiseen. Ongelma ratkaistiin kuitenkin luovalla tavalla. Yhtiön johtaja, Bruno Lucander, ehdotti saksalaiselle Junkers GmbH:lle, että ensimmäinen kone maksettaisiin Aeron osakkeina. Hugo Junkers hyväksyi tämän ehdotuksen, ja Aero sai ensimmäisen lentokoneensa, Junkers F.13:n maahan 14. maaliskuuta 1924.
Junkers F 13 oli Junkersin vuosina 1919–1933 valmistama yksimoottorinen alataso, jonka kyytiin mahtui neljä matkustajaa. Lentomatka oli maksimissaan 950 km.
Ensimmäisen kaupallisen lentonsa Aeron ensimmäinen Junkers F 13 lensi 20.3.1924 Katajanokan lentosatamasta. Kohteena oli Tallinna. Talvella koneen alla oli sukset ja kesällä ponttoonit. Rospuuttoaikana ei voitu liikennöidä, joten silloin pidettiin pakollista taukoa.
Silloin, kun talvet olivat ankaria eikä laivoilla voitu liikennöidä, oli lentokoneille kovaa kysyntää. Talvi 1926 oli tällainen. Yhtiö lensi Tallinnan ohella Tukholmaan. Viimeksi mainittuun lennettiin päivittäin jopa 300 kilogrammaa ilmapostia. Tallinnaan taas lennettiin joskus jopa 13 vuoroa päivässä. Aeron Junkers myös etsi, huolsi ja muonitti jäihin juuttuneita laivoja.
Ensimmäisten vuosien myönteisten kokemuksien myötä eduskunta myönsi Aerolle 2,5 miljoonan markan lainan uuden koneen hankkimista varten. Kesäkuussa 1926 yhtiö sai käyttöönsä Junkers G.24W -koneen. Siinä oli kahden hengen miehistö ja siihen mahtui 14 matkustajaa. Matkalentonopeus oli 210 km/h ja pisin lentomatka 660 kilometriä. Uusi kone oli tarkoitettu Tukholman-reitille. Tuon vuoden kesäliikenne oli kysynnältään hyvä, ja kuljetettujen matkustajien, rahdin ja postin määrä kolminkertaistui tuolloin verrattuna edelliseen vuoteen.
Vuonna 1927 Tallinnan reittiä pidennettiin niin, että nyt lennettiin Riikaan saakka. Yhtiö sai vuonna 1928 valtiolta uuden lainan, jolla se osti kaksi Junkers F.13 -konetta. Kun yhtiöllä nyt oli käytössään yksi Junkers G24 -kone ja neljä neljän matkustajan F.13-konetta, voitiin yksi kone (G24) omistaa uudelle Turku–Maarianhamina–Tukholma-reitille. Turkuun oli edellisenä vuotena valmistunut lentosatama. Vuonna 1928 Aeron koneet lensivät lähes 200 000 lentokilometriä ja ne kuljettivat 3 206 matkustajaa.
Vuonna 1928 Aeron Junkers F.12 Turku osallistui italialaisen tutkimusmatkailija Umberto Nobilen miehistön pelastusoperaatioon Huippuvuorilla. Koneen päällikkönä oli ilmavoimien luutnantti Olavi Sarko ja miehistönä Aeron lentäjä Gunnar Lihr ja mekaanikko Uuno Backman. Koneen päästyä Huippuvuorille oli Nobile jo pelastettu, mutta Aeron kone pelasti alppijääkäri Gennaro Soran.[7]
1930-luvun ensimmäisinä vuosina Aero lensi myös yöpostilentoja Tukholman ja Kööpenhaminan välillä.[8]
Vuonna 1931 Aero osti ensimmäisen Junkers JU-52 -koneen. Koneessa oli kolme moottoria, ja kolmen hengen miehistö saattoi lennättää 17 matkustajaa noin 1 700 kilometrin matkan huippunopeuden ollessa 265 km/h.
Aeron JU-52 ryhtyi liikennöimään Helsinki–Turku–Tukholma-reittiä. Seuraava harppaus suoritettiin vuonna 1934, jolloin sekä Tallinnaan että Tukholmaan lennettiin kahdesti päivässä.
Maalta ryhdyttiin liikennöimään vuonna 1935, jolloin Turkuun avattiin uudenaikainen lentoasema, Artukaisten lentokenttä. Myös Helsingissä siirryttiin samaan vaiheeseen, kun Malmin lentoasemalta alettiin liikennöidä seuraavana vuonna, vaikka avajaiset tosin järjestettiin vasta vuonna 1938. Nyt oli ympärivuotinen liikennöinti tullut mahdolliseksi.
Yhtiö laajensi toimintaansa myös Keski-Euroopan suuntaan. Vuosina 1938 ja 1939 se lensi Berliiniin saakka, tehden välilaskut Tallinnassa, Riiassa, Köningsbergissä ja Danzigissa. Aiemmin oli jouduttu vaihtamaan konetta ja yhtiötä Riiassa.
Tähän saakka Aero oli lentänyt lähes yksinomaan ulkomaanlentoja. 1930-luvun lopulla yhtiö alkoi kehittää myös kotimaanlentoja. Sillä oli useita suuria Junkers JU-52 -koneita, ja pienten Junkersien aika alkoi olla ohi.[9]
Vuonna 1941 Aero sai käyttöönsä amerikkalaisia Douglas DC-2 -koneita, jotka saksalaiset olivat saaneet sotasaaliiksi. Koneet maalattiin armeijan suojaväreillä ja ne siirrettiin puolustusvoimien alaisuuteen. Yhtiön ihmiset sanoivat, että yhtiö oli sodassa kuin ilmavoimien lentue, jota siviilit hoitivat.[21]
Sodan jälkeen Aerolla oli käytössä vain kaksi Junkers Ju-52 -konetta, kaksi DC-2-konetta ja yksi de Havilland Dragon Rapide. Uusiksi koneiksi hankittiin Douglas DC-3 -koneita eli tarkemmin sanoen sen sotilasversioita (Douglas C-47), joita oli sodan jälkeen saatavissa satoja, ja hintakin oli edullinen. DC-3-koneita niistä tuli modifikaatioden jälkeen. Kaupat tehtiin hyvään aikaan, sillä näiden koneiden hinnat nousivat pian melko korkeiksi Korean sodan myötä. Ensimmäiseen kauppaan sisältyi viisi muutettua konetta ja kaksi konetta, jotka saatiin sellaisinaan Normandian maihinnousun jäljiltä. Koneet maksoivat 3 miljoonaa markkaa kappaleelta, ja viiden koneen muutostöihin meni myös viisi kertaa 3 miljoonaa markkaa. Uuden koneen hinta olisi ollut 20 miljoonaa markkaa kappaleelta.
Ensimmäinen DC-3 saatiin Hyvinkään lentokentälle 19. lokakuuta 1946. Ihastusta herättivät täydellinen automaattiohjaus, kaksi 1 200 hevosvoiman moottoria, kyky lentää vain toisella moottorilla ja matkanopeus, joka oli 270 kilometriä tunnissa. Ensimmäiseen sisustusversioon mahtui 21 matkustajaa, lentokapteeni, perämies, radiosähköttäjä ja lentoemäntä. Koneeseen oli varustettu pieni keittiö, vaikka yhtään lentoemäntää ei yhtiön palveluksessa vielä tuolloin ollut.
Konekaupat oli tehnyt kansanhuoltoministeriö, ja koneet luovutettiin Aerolle tammikuussa 1947. Samassa kuussa yhtiö lakkasi käyttämästä Hyvinkään kenttää, kun Malmin lentoasemalle voitiin jälleen palata. Reittilentoja koneet alkoivat lentää tuon vuoden toukokuussa.
Erikoisin DC-3 -lento lienee tapahtunut vuonna 1951, jolloin Aeron kone OH-LCF haki kuolleen Carl Gustaf Emil Mannerheimin ruumiin Lausannesta Sveitsistä haudattavaksi Helsinkiin. OH-LCF oli tuolloin ainoa Aeron kone, jossa oli rahtiovi.[22][23]
Kesästä 2021 lähtien OH-LCH on lentänyt Airveteran ry:n operoimana Helsinki-Vantaalta käsin. Talvet kone viettää Vaasassa.
Convair 240/340/440 -koneet suunniteltiin alun perin DC-3-koneiden seuraajaksi. Convair CV 110:n prototyyppi lensi ensilentonsa vuonna 1946, Convair CV 240:n prototyyppi puolestaan vuonna 1947, parannettu versio Convair CV 340, taas vuonna 1951. Aero hankki näitä viimeksi mainittuja vuonna 1953. Convair kehitti konetta edelleen versioksi Convair CV 440 Metropolitan, jolla sen oli tarkoitus kilpailla potkuriturbiinikoneita vastaan. Aero hankki aluksi CV 330 -koneita kolme kappaletta ja myöhemmin CV 440 -koneita kolme lisää. CV 330:t modifioitiin myöhemmin niin, että nekin olivat lopulta tyyppimerkiltään CV 440. Lisäksi 1961 hankittiin yksi kone lisää (CV330/440), ja myös Karairilla olleet kaksi konetta päätyivät lopulta Aero/Finnairille. Näin CV 440 -koneita oli lopulta Finnairilla yhdeksän kappaletta.[42]
Convair CV 440 Metropolitan -koneissa oli paljon uutta. Ohjaamo oli uudenaikaisin verrattuna samantyyppisiin liikennelentokoneisiin, ja nykyaikaista olivat myös runkorakenne, mäntämoottorit, säätutka sekä matkustamo, joka oli paineistettu ja jonka ansiosta voitiin lentää korkeammalla kuin aiemmin ja nousta myrskypilvien yläpuolelle. Nopeutta koneella oli 400 kilometriä tunnissa,[43] ja nokkapyörän ansiosta koneeseen nousu ja siellä liikkuminen oli aiempaa helpompaa.[44][45]
Jo vuonna 1953 Convairilla lennettiin reittiä Helsinki–Kööpenhamina–Düsseldorf, nopeasti lennettiin myös Pariisiin ja Lontooseen, ja vuonna 1956 avattiin ensimmäisenä länsiyhtiönä reitti Moskovaan. Matka-aika viimeksi mainittuun oli alle kaksi tuntia. Vuonna 1958 lennettiin Kairoon siten, että välilaskut tehtiin Tukholmassa, Münchenissä ja Ateenassa. Matkanteko kesti 13,5 tuntia. Seuraavina kuukausina lennettiin muuallekin Lähi-itään sekä Espanjaan, Kreikkaan ja Italiaan.[46]
Koneista OH-LRB on esillä Suomen ilmailumuseossa.[42]
Douglas DC-6 on neljällä mäntämoottorilla varustettu matkustaja- ja rahtikone, jota Douglas Aircraft Company valmisti vuosina 1946–58. Se oli alun perin tarkoitettu sotilaskäyttöön, mutta toinen maailmansota ehti loppua ennen kuin koneita saatiin valmistettua käyttöön. Ennen käyttöönottoa sitä vielä muunneltiin, jotta se voisi paremmin kilpailla Lockheed Constellationin kanssa. Koneessa oli paineistettu matkustamo ja säätutka,[52] ja sillä lennettiin muun muassa Atlantin yli, ja SAS lensi sillä Pohjoisnavan yli Anchoragen kautta Tokioon. DC-6B koneisiin, joita Karairilla ja Finnairilla oli käytössä, mahtui 48–89 matkustajaa, ja sen suurin lentomatka oli 4.830 km maksimipainolla ja 7.600 km vähemmällä painolla mutta täysillä polttoainetankeilla.[52]
Fokker F.27 Friendship on hollantilaisen Fokkerin valmistama liikenne- ja kuljetuskone. Kaksimoottorisen potkuriturbiinikoneen suunnittelu alkoi 1950-luvun alussa, ja prototyypin ensilento tapahtui 24. marraskuuta 1955.[61] Koneen sarjavalmistus alkoi vuonna 1958. 100-sarjan koneita valmistettiin 85 kappaletta. Eri versiota on 700-sarjaan asti. Fairchild Aircraft valmisti lisenssillä Yhdysvalloissa 206 konetta nimellä Fairchild FH-227. Yhteensä koneita valmistettiin 786 kappaletta.
Koneessa on kahden hengen miehistö ja siihen mahtuu 44 matkustajaa. Matkalentonopeus on 483 km/h ja pisin lentomatka 1.468 km.
Finnair Oy:n luopuessa 1970-luvun lopussa Convair 440 Metropolitan -koneista havaittiin, että yhtiö tarvitsi lyhyitä lentoreittejään varten DC-9-14/15-suihkukoneita pienempiä potkurikoneita. Tähän tarkoitukseen Finnair päätyi ostamaan Icelandairilta Islannista kolme käytettyä Fokker F.27 Mk. 200 -matkustajakonetta.
ATR 42 on ranskalais-italialaisen konsortion (Aérospatiale ja Aeritalia) kehittämä potkuriturbiinikone.
ATR 42-300 lensi ensilentonsa 16. elokuuta 1984. Koneen nimen numeroyhdistelmä 42 tulee sen istumapaikoista, joiden lukumäärä vaihtelee 40:n ja 50:n välillä. ATR 42-300 oli konetyypin alkuperäinen tuotantoversio, jota valmistettiin vuoteen 1996 asti.
ATR 42-300:n toimintamatka on 845 km ja matkanopeus on 493 km/h.[63]
Finnair oli tilannut ATR 42-300 -koneita viisi kappaletta jo huhtikuussa 1982 ensimmäisten lentoyhtiöiden joukossa, ja ensimmäiset koneet toimitettiin Finnairille vuonna 1986. Kaikki viisi konetta vaihdettiin vuonna 1990 suurempiin ATR 72 -koneisiin. Suomalaisista lentoyhtiöistä konetyyppiä käyttää enää Nordic Regional Airlines, jolla on laivastossaan uudempia 500-sarjan koneita.
Finnair käytti ATR 42 -koneita muutaman vuoden ajan 1980-luvun lopussa. Jo niitä hankittaessa oli varmaa, että ne olivat liian pieniä korvaamaan suihkukoneita lyhyillä reiteillä. Niinpä jo tuolloin solmittiin aiesopimus niiden vaihtamisesta suurempiin ATR 72 -koneisiin.[64]
ATR-koneista käytettiin jossain vaiheessa humoristista nimitystä “ATRaimet”.[65]
Myös ATR 72 on ranskalais-italialainen ATR:n valmistama kaksimoottorinen potkuriturbiinilentokone, joka on tarkoitettu syöttöliikenteeseen lyhyille lentoreiteille. Koneeseen mahtuu enintään 76 matkustajaa, kaksi lentäjää ja kaksi matkustamohenkilökunnan jäsentä (yksi 50 matkustajaa kohti).
ATR 72 -koneet on varustettu viimeisintä tekniikkaa edustavilla Pratt & Whitney PW 124B -potkuriturbiinimoottoreilla, jotka pyörittävät Hamilton Standard 14SF-11 potkureita moninkertaisten tietokonejärjestelmien sääteleminä.[69]
Nämä 66-paikkaiset Aérospatiale ATR 72 -koneet lensivät vuodet 1989–1996 Karairin väreissä. Niillä mm. aloitettiin vuosikymmenten tauon jälkeen lennot Tallinnaan 26. maaliskuuta 1990. (Edellinen lento oli lennetty vuonna 1944.) Koneet lensivät päivittäin keskimäärin 10 lentoa, joille lentoaikaa kertyi päivässä noin kuusi tuntia. Niillä lennettiin lähes kaikille kotimaan kentille sekä myös Finnairin lentoja Tukholmaan ja Tallinnaan. Lyhyillä reiteillä näiden koneiden lentoaika on vain 5–10 minuuttia pitempi kuin suihkukoneilla.[70]
Talvikaudella 1990–91 Karair lensi ATR 72 -koneilla Helsingistä seuraaviin kohteisiin: Joensuu, Jyväskylä, Kittilä, Kokkola/Pietarsaari, Kuopio, Kuusamo, Maarianhamina, Mikkeli, Oulu, Pori, Savonlinna, Tampere, Turku, Vaasa, Varkaus. Aikatauluun on merkitty myös reitit Turusta ja Tampereelta Tukholmaan.[71] Kesinä 1994 ja 1995 lennettiin myös Murmanskiin, jonne kuljetettiin enimmäkseen amerikkalaisia urheilukalastuksen harrastajia, mm. näyttelijä Paul Newman.[72]
Erikoisuutena voidaan mainita, että nämä koneet koneet voitiin yhden miestyötunnin työpanoksella muuttaa ambulanssikoneiksi, joihin voitiin ottaa mukaan jopa 10 paaripotilasta.[73]
Saab 340 on kahdella potkuriturbiinimoottorilla varustettu lyhyille reiteille suunniteltu matkustajalentokone.[87] Sitä on valmistettu yhteensä 459 kappaletta. Konetyypistä on valmistettu kaksi eri versiota, 340A ja 340B. Nämä eroavat toisistaan lähinnä moottoreiden tehon ja lentomatkan suhteen. Saab 340A:n ensilento tapahtui 1983 ja vuonna 1989 julkistettiin kehittyneempi versio, Saab 340B. Konetyypin tuotanto lopetettiin vuonna 1998.[88]
Sud Aviation SE 210 Caravelle oli ranskalaisen Sud Aviation -yhtiön valmistama lyhyen ja keskipitkän kantaman suihkumatkustajakone. Konetyyppi otettiin käyttöön vuonna 1955 ja se oli ensimmäinen menestyksellinen suihkumatkustajakone.
Caravelle I:n kantama oli 1 650 km, ja matkustajamäärä 90 henkeä, kun Caravelle III:n kantama oli 1 830 km ja matkustajamäärä 99 henkeä.
Suihkukoneiden hankkimista Aerolle/Finnairille ryhdyttiin valmistelemaan vuonna 1956, jolloin perustettiin toimikunta asiaa pohtimaan. Pääjohtaja Leonard Grandell pelkäsi, että kolmen pohjoismaan voimin perustettu Scandinavian Airlines System eli SAS voisi saada muutoin yliotteen Aerosta ja viedä siltä leijonanosan sen ulkomaanliikenteestä. Toimikunta harkitsi 11 eri lentokonetyyppiä ja koelentoja suoritettiin viidellä tyypillä, ja lopulta yksimielinen päätös oli suositella ranskalaisia Sud Aviation SE-210 Caravelle I -tyyppisiä koneita. Vuoden 1957 joulukuussa yhtiön hallintoneuvosto hyväksyi toimikunnan esityksen.
Vertailussa Caravellelle hävisi neljä suihkukonetta ja kuusi potkuriturbiinikonetta. Varsinkin viimeksi mainittujen tyyppien hylkääminen oli Aerolle onni, sillä ne osoittautuivat muille lentoyhtiöille taloudelliseksi kiviriipaksi.
Valitun koneen ulkomuoto oli tuohon aikaan melko erikoinen, sillä Caravelle oli ensimmäinen kone maailmassa, jossa moottorit oli sijoitettu rungon takaosaan. Moottorit olivat Rolls Royce Avon -tyyppisiä, ja niiden avulla koneet saavuttivat 800 kilometrin tuntinopeuden eli lähes kaksi kertaa suuremman nopeuden kuin Convair-potkurikoneet. Koneisiin mahtui myös enemmän matkustajia, 16 ensimmäiseen luokkaan ja 57 turistiluokkaan.
Vuonna 1962 koneet modifioitiin niin, että tyyppimerkiksi tuli Caravelle III. Kuitenkin moottorien perusominaisuus oli sama eli ne olivat suoria suihkumoottoreita. Näiden koneiden lempinimeksi tuli jossain vaiheessa “Höyry-Caravelle”.[98]
Caravelle I/III -kalusto korvattiin vuoden 1964 aikana Sud SE-210 Caravelle 10B3 -kalustolla. Tälle nimihirviölle Finnair antoi nimeksi Super Caravelle, joka myös maalattiin koneen moottoreihin. Vanhat Caravellet palautettiin ne valmistaneelle Sud Aviation -yhtiölle osamaksuna uusista koneista.
Caravelle 10B3:n kantama oli 2 700 km, ja matkustajamäärä 118 henkeä.
Uusissa koneissa oli uudentyyppiset, taloudellisemmat moottorit eli ohivirtausmoottorit. Matkustajia mahtui mukaan enemmän, 97 henkeä, kun aiemman mallin maksimi oli ollut 85 henkeä.
Super Caravelleilla Finnair aloitti pian liikenteen Amsterdamiin, Barcelonaan, Frankfurtiin, Göteborgiin, Hampuriin, Kööpenhaminaan, Leningradiin, Luxemburgiin, Milanoon, Pariisiin ja Tukholmaan.
Kone oli matkustajille miellyttävä. Matkustamon etuosa oli hiljainen, liikkeet olivat miellyttävät ja ranskalaisen pehmeät, siivet olivat joustavat ja notkahtelivat, toisin kuin aiemmissa koneissa, ja nelipyöräisen laskutelineen ansiosta taitava lentäjä pystyi laskeutumaan kepeästi alas kentälle.[100]
Douglas DC-8 on nelimoottorinen, kapearunkoinen, pitkän ja keskipitkän toimintamatkan matkustajalentokone, jota valmisti yhdysvaltalainen Douglas Long Beachin tehtailla Kaliforniassa, Yhdysvalloissa, vuosina 1959–1972.[102]
Konetyyppi oli Boeing 707:n pahin kilpailija. Konetyyppiä on vielä käytössä rahtiliikenteessä. DC-8:n eri versioita valmistettiin 556 kappaletta.[103] Tammikuussa 2020 säännöllisessä kaupallisessa käytössä oli enää neljä DC-8-koneyksilöä, kaikki rahtikoneita. Tämän lisäksi viisi muuta koneyksilöä on valtiollisessa tai järjestökäytössä, joihin kuuluu mm. yksi Finnairin käytössä aiemmin ollut kone.[104]
DC-8-koneita Finnair tilasi McDonnell Douglasilta vuonna 1966, ja ensimmäinen kone saattiin Helsinkiin 8. helmikuuta 1969. Tämä nelimoottorinen suihkukone pystyi kuljettamaan 16 ensimmäisen luokan ja 124 turistiluokan matkustajaa. DC-8-koneita käytettiin Atlantin ylitykseen, jolloin aluksi lennettiin reittiä Helsinki–Kööpenhamina–Amsterdam–New York. Tämä tapahtui lähes 30 vuotta sen jälkeen, kun Aerolla oli ollut tarkoitus aloittaa lennot Atlantin yli Yhdysvaltoihin Focke-Wulf Fw 200 Condor -koneilla. Ensimmäinen reittilento tapahtui 15. toukokuuta 1969. Finnair oli alkanut pohjustaa myös lipunmyyntiä vuonna 1966, jolloin se oli avannut konttorin New Yorkiin.[105]
DC-8-koneita käytettiin myös lomalentoihin, ja suomalaisten puheenparteen ilmestyivät ilmaukset “markalla Mallorcalle ja pennillä Pyhään maahan”.[106] Tälle sukua oleva ilmaisu otettiin jopa erään tietokirjan otsikkoon: “Markalla Mallorcalle, kahdella Kanarialle” (Topi Falkenberg (toim.): Markalla Mallorcalle, kahdella Kanarialle — Suomalaisen chartermatkailun vuosikymmenet (2000.)[107]
DC-9-koneiden hankkimiseen Finnairille liittyy kertomus, jossa pääjohtaja Gunnar Korhonen neuvotteli 1960-luvun lopussa McDonnell Douglasin edustajan John McDonnellin kanssa DC-10-koneiden ostamisesta. Neuvotteluja käytiin monta päivää, myös Saimaalla muutoin lomatunnelmissa, mutta ilman tulosta. Lopulta Korhonen kysyi, eikö vieraalla olisi myydä mitään pienempää konetta, “sellaista satapaikkaista”, johon vieras vastasi, haluatteko yhden vai kaksi. Korhonen sanoi haluavansa kahdeksan. Kaupat syntyivät, ja Finnair osti kahdeksan DC-9-10- ja DC-9-15-sarjan konetta 1,6–1,8 miljoonan Yhdysvaltain dollarin kappalehinnalla. “Kun koneet myytiin pois yli kymmenen vuotta myöhemmin, niistä saatiin jokaisesta kolme miljoonaa dollaria. Hyvä kauppa!”[111]
Finnair sai ensimmäisen McDonnell Douglas DC-10 -koneen Suomeen 4. helmikuuta 1975. Kymmenen päivää myöhemmin se suoritti ensimmäisen kaupallisen lentonsa vieden lomamatkailijoita Las Palmasiin. Liikenne Atlantin yli alkoi seuraavassa kuussa. Uusia kohteita tuli New Yorkin lisäksi muualta Yhdysvalloista ja Aasiasta. Yhtiölle oli suuri voitto, kun se 22. huhtikuuta 1983 ensimmäisenä lentoyhtiönä kykeni aloittamaan non-stop lennot Euroopasta Japaniin siten, että lisäpolttoainesäiliöiden avulla voitiin lentää tämä reitti Pohjoisnavan ja Beringin salmen kautta Tokioon.[153]
Airbus A300 -koneet edustivat ensimmäistä eurooppalaista laajarunkokonetta, joka suunniteltiin kilpailemaan Boeingin, McDonnell Douglasin ja Lockheedin laajarunkokoneiden (Boeing 747, McDonnell-Douglas DC-10, Lockheed TriStar) kanssa mutta joka oli näiden koneita aavistuksen pienempi.
Karairin koneet oli rakennettu vuonna 1984, mutta ne lojuivat käyttämättöminä eräällä Pohjois-Saksan kentällä. Finnair kiinnostui niistä, ja se vuokrasi ne käyttöönsä eräältä saksalaiselta sijoitusyhtiöltä vuonna 1986, ja ne siirrettiin Karairille, tuon yhtiön ollessa jo Finnairin hallinnassa. Nämä koneet tulivat korvaamaan yhtiön vanhemmat Douglas DC-8 -koneet. Niiden ulkoasun suunnitteli graafikko Erik Bruun, joka oli Karairin “hovitaiteilija”, joskin rekisteritunnukset heijastavat Finnairin omistusta.
OH-LAA teki ensimmäisen kaupallisen lentonsa 17. joulukuuta 1986. Se suuntautui Helsingistä Kanarian saarille siten, että reitti oli Helsinki–Arrecife, Lanzarote – Las Palmas. Seuraavassa kuussa Helsinkiin iskivät hirmupakkaset, kun lämpötila painui alle −30 °C:n pitkäksi aikaa. Finnairin DC-10-koneet “hyytyivät omiin hydraulinesteisiinsä”, mutta Airbus-lentäjät nauroivat, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. He eivät edes pitäneet villatakkeja yllään ohjaamossa, kuten DC-9 lentäjät olivat pakotettuja tekemään.
Koneilla lennettiin tilauslentoja Kanarian saarille ja Välimeren alueelle sekä Karairin että Finnairin nimissä mutta myös Finnairin reittilentoja silloin, kun suuremmalle kapasiteetille oli tarvetta lyhyillä ja keskipitkillä reiteillä. Koneet siirrettiin Finnairin väreihin vuonna 1992. Vuonna 1997 Finnair osti ne omistukseensa, tarkoituksena päästä niistä nopeammin eroon, sillä vuokrasopimus olisi jatkunut vuoteen 2002 saakka. Vuosina 1998–2002 koneet olivat englantilaisen Foyle Airin omistuksessa ja käytössä, mutta ne palasivat Finnairille vielä vuosiksi 2002–2004, minkä jälkeen ne myytiin turkkilaiselle MNG Airlinesille.[163][164]
Boeing 757 -koneet hankittiin Finnairille korvaamaan vanhemmat Airbus A300 -koneet. Niillä lennettiin lähinnä tilauslentoja, mm. Kanarialle, Välimerelle, Lähi-itään, Intiaan, ja niillä pystyi lentämään myös yli Atlantinkin.[165]
Finnair on ilmoittanut, että se tulee uusimaan kapearunkoisten koneittensa laivuetta vuosien 2025–26 aikana. Uudistaminen tulisi todennäköisimmin koskemaan A319- ja A320-koneita, joiden keski-ikä vuoden 2024 lopulla oli 23,3 vuotta ja 22,1 vuotta. Mahdollisina korvaajina voisivat toimia Airbus A220- tai Embraer E-Jet E2 -koneet. Yhtiö tulisi todennäköisesti hankkimaan myös lisää A321-koneita, jotka versiosta riippuen mahdollistaisivat myös kaukolentoja.[225]
Finnair sai ensimmäisen A350-koneen käyttöönsä 8.10.2015.[299] Koneita on toimitettu sille 18 kappaletta, ja laivasto tulee täydentymään niin, että koneita tulee olemaan kaikkiaan 19 kappaletta.[300][301]
Tekniset tiedot ja viitteet on kerätty suomen- ja englanninkielisistä Wikipedioista. Mikäli linkki on ollut "kuollut", siihen ei viitata. Tiedot ovat osittain viitteellisiä, eivätkä ne viittaa nimenomaan Finnairin koneisiin. Tämä koskee erityisesti matkustajien määrää, mutta esim. DC-10- ja MD-11-koneiden kohdalla myös pisintä lentomatkaa.
[63]
[336]