Kristinusko on Euroopan suurin uskonto ja Euroopan perinteinen valtauskonto. Katolisuus, protestantismi ja ortodoksisuus ovat vallitsevia kristinuskon suuntauksia. Kristinusko järjestäytyi 300-luvulla Roomassa.[2] Eurooppa oli yli 1000 vuoden ajan maailman kristinuskovaltaisin maanosa. Vuonna 2018 Euroopassa oli noin 550 miljoonaa kristittyä, kun Afrikassa kristittyjen määrä oli noin 600 miljoonaa.[3] Kristinusko ja kirkko olivat tärkeimpiä Eurooppaa yhdistäviä tekijöitä aina 1700-luvulle saakka ja useat eurooppalaiset instituutiot ovat kristinuskon synnyttämiä.[4]
Katoliseen kirkkoon kuuluu Euroopassa noin 285 miljoonaa ihmistä. Suurin osa katolilaisista kuuluu latinalaisen jumalanpalvelusjärjestyksen piiriin. Pohjoismaissa katolisia on arviolta noin 340 000.[5] Katolinen kirkko on tiivisti sidoksissa Eurooppaan ja kirkon keskus sijaitsee Vatikaanissa, joka on eurooppalainen itsenäinen valtio. Katoliset ovat suurin uskonnollinen ryhmä monissa Euroopan väkirikkaimmissa maissa kuten Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Puolassa ja Espanjassa. Euroopan katoliset maat sijaitsevat enimmäkseen Etelä- ja Keski-Euroopassa. Muutamia poikkeuksia ovat myös Liettua ja Irlanti. Suuria katolisia vähemmistöjä sijaitsee Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Alankomaissa ja Ukrainassa.[6]
Maantieteellisesti protestantit ovat keskittyneet Pohjois-Eurooppaan. Merkittäviä protestanttisia vähemmistöjä sijaitsee myös Saksassa, Sveitsissä ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Useat eurooppalaiset maat samaistuvat tiettyhin protestanttiisiin suuntauksiin eikä protestantismiin kokonaisuudessaan. Pohjoismaissa useimmat protestantit ovat luterilaisia kun Isossa-Britannissa useimmat ovat anglikaaneja. Anglikanismi taas ei ole täysin protestanttinen eikä sidoksissa roomalaiskatolisuuteen. Saksa on jakautunut sisäisesti niin, että pohjoisessa on enemmän protestantteja ja etelässä katolisia.[8]
Uskonnollisuus
Keski- ja Itä-Euroopan katoliset ovat huomattavasti Länsi-Eurooppalaisia katolisia uskonnollisempia. Kirkossa käyminen on kuukausitasolla näissä maissa korkeampi ja uskonto heille tärkeä asia elämässä. Kaiken kaikkiaan tunnustuskunnasta riippumatta Keski- ja Itä-Euroopan asukkaat ovat Länsi-Eurooppalaisia uskonnollisempia. Keski- ja Itä-Euroopan katoliset ovat länsieurooppalaisia arvokonservatiivisempia. Myös suhtautuminen muihin uskontoihin noudattelee vastaavaa itä-länsi-jakoa.[6]
Länsi-Euroopassa alankomaiden protestantit ovat poikkeus uskonnollisuudessaan: yli puolet hollantilaisista protestanteista pitää uskontoa tärkeänä osana elämää ja kirkossakäymisen aktiivisuus on runsasta.[8]
Historia
Moderni aika
1600-luvulla Länsi-Euroopassa syntynyt moderni ajattelu vaikutti syvästi läntiseen kristinuskoon. Kristinusko menetti asemiaan ja joutui puolustuskannalle, kun moderni maailma on kyennyt määrittelemään uskonnon muotoa ja sisältöä. Kartesiolainenyksilöajattelu koski myös uskontoa ja 1600-luvulla Alankomaissa syntyi vapaa ilmapiiri uskonnollisten suuntausten suhteen, kun taas Englannissa sukupolvien ajan jatkuneet taistelut eivät tuoneet yksimielisyyttä uskonnosta. Vuoden 1689 suvaitsevuuslaki salli protestanttisten toisinajattelijoiden toimia vapaasti ja muutos edellytti yhteisöllisestä ajattelusta luopumista.[9]
Herätyskristillisyyden synty
Luterilainen ja reformoitu kirkko keskittyivät kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen vaalimaan omaa perinnettään. Puhdasoppisuus ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia ja yksilöajattelun leiväminen antoi pontta uskonkokemukselle omassa elämässä. Luterilaisuuden piirissä syntyi Philipp Jakob Spenerin ja August Hermann Francken toiminnan seurauksena pietismi, joka painotti todellista ja elävää uskoa. Pietismi sai vahvan aseman Brandenburgissa ja myöhemmässä Preussin kuningaskunnassa.[10]
Herrnhutilaisuutena tunnettu liike sai alkunsa Saksin kaakkoisosan yhteisöstä, johon kuului Habsburgien alueelta paenneita hussilaisiaBöömin veljiä. Herrnhuiilaisista tuli aktiivisen toiminnan keskus ja liike levisi laajalle Pohjois-Eurooppaa, Baltiaa ja Venäjää myöten. liikkeeseen tuli myös muiden protestanttisten kirkkojen jäseniä ja vähitelle liike siirtyi anglosaksiseen maailmaan.[11]
Englannissa uudet teollisuuskaupungit olivat seurakuntajaon vuoksi ilman kirkkoja, joten näihin perustettiin kirkollisia kouluja ja auttamistoimintaa. Herätyskristilisyys sai uusia, pyhityksen muotoja. John Wesley saarnasi kaupunkien laitamilla ja ihmisten luona. Kokousten ympärille syntyi metodismina tunnettu herätysliike, joka levisi myös Pohjois-Amerikkaan.[12]
Valistuksen uskontokritiikki
1600- ja 1700-luvun valistusajattelu johti Ranskassa jyrkkään katolisen kirkon vastaiseen ajatteluun. Erityisesti ensyklopedistien ryhmä vaati katolisen kirkon korvaamista heidän ihanteiden mukaisella kristinuskon tulkinnalla tai uudella uskonnolla. Deistisen käsityksen omaksunut Voltaire kampanjoi katolisen kirkon edustamaa kristinuskon muotoa vastaan. Valistuksen ajattelussa muotoiltiin myös kansalaisuskonnon ajatusta, jonka mukaan synniksi luettiin ainoastaan suvaitsemattomuus. Joosef II pyrki muuttamaan Itävallan ja Unkarin valistuksen mukaiseksi maaksi ja irrottautumaan katolisesta kirkosta. Joosef II sulki luostareita ja kielsi kirkollisia seremonioita[13]
1700-luvulla luterilaiset teologit muodostivat puolustuksen modernin ajattelun mukaisesti. Tästä syntyi valistunut ortodoksia, jonka mukaan Raamatun totuus oli sopusoinnussa maailman järjen kanssa. Kirkon oppi jakautui täten pysyviin perusoppeihin sekä toisarvoisiin "aikaisidonnaisiin" ja "vanhentuneisiin" käsityksiin. Pian tämän jälkeen syntyi neologia, jonka mukaan tunnustukselliset erot olivat menettäneet merkityksensä ja tavoitteli kirkon uudistamista vaatimusten mukaisesti ja yleisen mielipiteen hyväksymäksi.[14]
Kirkkojenväliset järjestöt
Euroopan anglikaaniset, protestanttiset ja ortodoksiset kirkot ovat olleet mukana ekumeenisisessa liikkeessä alusta alkaen. Kirkot ovat antaneet paljon inhimillistä ja taloudellista tukea. Toisen maailmansodan jälkeen kirkot ovat tehneet länsivaltojen sisäistä yhteistyötä, jossa länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat ovat olleet yhtä. Euroopan kirkot ovat pitäneet yllä eurooppalaista yhtenäisyyttä.[15]
Tärkeimmät eurooppalaiset kirkkojenväliset järjestöt ovat:[15]
Kansallisia ekumeenisia neuvostoja, kirkkojen neuvostoja ja konferensseja on olemassa monissa maissa Itä-Eurooppaa lukuunottamatta. Eteläisessä euroopassa monet protestanttiset kirkot ovat perustaneet omia yhteistyöjärjestöjään. Monissa maissa on myös evankelisia alliansseja, yhteisöjä ja helluntaikirkkoja.[15]
Lähteet
Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
