Tämä artikkeli kertoo kristinuskosta Italiassa. Italian väestöstä valtaosa, eli 80,8 prosenttia tunnustaa kristinuskoa. Heistä valtaosa kuuluu roomalaiskatoliseen kirkkoon. Italiassa toimii myös pieniä protestanttisia ja Jehovan todistajien ryhmiä.[1]
Italia oli Rooman valtakunnan ja varhaisen Rooman kirkon keskeinen maa. Apostoli Paavalin neljäs lähetysmatka suuntautui Roomaan. Roomassa toimi kristillinen seurakunta ensimmäisen ja toisen vuosisadan aikana. Ensimmäisellä vuosisadalla toimi myös Pozzuolin seurakunta ja toisella vuosisadalla syntyivät seurakunnat Kymeen ja Napoliin. Apostolit Pietari ja Paavali kohtasivat kuolemansa Roomassa vuoden 67 suurten vainojen aikan, jotka Nero pani toimeen kaupungin palon jälkeen.[2]
Rooman primaatti
Rooma saavutti 400-luvulle mennessä patriarkaatin aseman kirkollisena, poliittisena ja taloudellisena keskuksena. Rooma on myös yksi keskuksista, joista lähetystyö on lähtenyt liikkeelle. Rooman patriarkaatti katsoi olevansa apostolien perustama. 400-luvun alussa syntyi oppi Rooman primaatista, joka perustui siihen, että Rooman piispoja pidettiin apostoli Pietarin seuraajina. Paavit Innocentius I, Leo I Suuri ja Gelasius saattoivat ajatuksen Rooman primaatista vaiheittain voimaan.[3]
Myöhempi kehitys
500-luvulta lähtien barbaarien hyökkäykset johtivat useiden valtioiden perustamiseen. Langobardien valloitettua Italian päättyi Euroopan kansainvaellusten suurin aalto, jonka seurauksena Länsi-Rooma tuhoutui.[4] Kuningas Agilulfin puoliso Theodelinda käännytti lähes koko langobardien hovin paavi Gregorius Suuren tuella. 600-luvun alussa maan väestö omaksui uuden uskonnon.[3] Keskiajalla Italiassa syntyi useita kaupunkivaltioita, joka vahvisti Italian asemaa välimeren alueella. Italiasta tuli kansallisvaltio vuonna 1861. Italian kulttuuriin, yhteiskuntaan ja poliittiseen elämään on suuresti vaikuttanut katolinen kirkko. Katolinen kirkko oli Italian valtionkirkko vuoteen 1984 asti.[5]
Valdolaisten pieni uskonpuhdistusta edeltävä kirkko on toiminut Italian pohjoisosissa 1200-luvulta lähtien. Kirkko on säilynyt ankarista vainoista huolimatta.[5]
Uskonpuhdistuksen aika
Italiassa uskonpuhdistus eteni hitaasti, mikä johtui paavinistuimesta sekä siitä, että maa oli jakautunut pieniin valtioihin. Italia heikentyi poliittisesti ja menetti keskeisen aseman Euroopan talouselämässä. Pieniä protestanttisia ryhmiä toimi Pohjois-Italiassa.[6]
Muita protestanttisia kirkkoja perustettiin 1800-luvulla.[5]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen
Ensimmäisen maailmansodan aikana paavi yritti järjestää rauhanneuvotteluja, jotka eivät kuitenkaan herättäneet vastakaikua sodan osapuolissa. Vatikaani pyrki estämään Italian liittymisen sotaan 1915, mutta ne jäivät tuloksettomiksi. Samoin kävi 1917 aloitetuille neuvotteluille, joissa paavi esitti oman sovintoehdotuksensa.[7]
Sodan aikana useat papit eivät voineet harjoittaa ammattiaan ja kirkon johtaminen vaikeutui. Paavin tarkoitus oli estää Italiaa liittymästä sotaan. Samoin hän pelkäsi, että sosialistinen hallitus ottaisi Italiassa vallan, mikäli se häviäisi sodan. Italian fasistisen hallinnon aikana kirkon oli järjestettävä suhteensa valtioon uudelleen ja kirkon oli lkähdettävä liikkeelle omasta oikeudestaan toimia ja opettaa. Katolisten järjestöjen joutuessa voimatoimien kohteeksi, oli paavin vedottava järjestöjen uskonnolliseen luonteeseen.[7]
1900-luvulla Italiaan syntyi useita suuria helluntaikirkkoja. Vastapainoksi katoliseen kirkkoon kehittyi karismaattinen liike. Maahanmuuton myötä Italiaan on syntynyt useita afrikkalais- ja aasialaisperäisiä kristittyjä siirtolaisyhteisöjä.[5]
Lähteet
Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7
Viitteet
↑Countries: ItalyCentral Intelligence Agency: World Factbook. Viitattu 20.7.2023. (englanniksi)
