Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Kriittisellä teorialla tarkoitetaan monitieteellistä yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimusta ja kritiikkiä. Käsitteellä on sosiologinen ja kirjallisuuskriittinen merkitys, joista molemmilla on oma alkuperänsä ja historiansa. Tämän seurauksena kriittinen teoria on sateenvarjokäsite, joka sisältää kaikki kritiikkiin perustuvat teoriat.
Yhteiskuntatieteissä kriittisellä teorialla tarkoitetaan Frankfurtissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyttä uusmarxilaista teoriasuuntausta. Sen keskeisiä edeltäjiä olivat G. W. F. Hegel ja Karl Marx. Suuntaus tunnetaan myös Frankfurtin koulukunnan nimellä.
Max Horkheimer ja Theodor W. Adorno.
Ilmaisu kriittinen teoria (saks. Kritische Theorie) on peräisin Max Horkheimerin ohjelmajulistuksenomaisen artikkelin Traditionelle und kritische Theorie (1937) otsikosta. Horkheimer tarkoitti kriittisellä teorialla yhteiskuntateoriaa, joka arvostelee ja pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa kokonaisuutena. Näin kriittinen teoria on vastakkainen perinteiselle yhteiskuntateorialle, joka pyrki ainoastaan ymmärtämään tai selittämään yhteiskuntaa ja sitä kautta tukemaan vallitsevaa järjestystä. Kriittisen teorian pääteoksena pidetään Horkheimerin ja Theodor W. Adornon 1944–47 julkaisemaa esseististä teosta Valistuksen dialektiikka.
Maanpaossa Yhdysvalloissa Horkheimer ja Adorno tutkivat totalitaarisia hallintoja. Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimerin ja Adornon töitä alettiin kutsua Frankfurtin koulukunnaksi. Kansallissosialismin kauden jälkeen kriittinen teoria koki merkittävän nousun. Monet Adornon opiskelijoista etsivät selitystä kansallissosialistisen ajan tapahtumille ja kommunismin aatteen epäonnistumiselle ja kriittinen teoria tarjosi tämän. James Lindsayn ja Helen Pluckrosen mukaan Frankfurtin koulukunta löysi kommunismin epäonnistumiselle syyn erityisesti siitä, ettei kommunismi ollut ottanut huomioon kulttuuria, vaan oli keskittynyt enemmän talouteen ja yhteiskuntajärjestelmään. Frankfurtin koulukunnan jälkeisen kriittisen teorian keskeinen edustaja on Jürgen Habermas.
Kriittisen teorian keskeiset kiinnostuksen kohteet ovat talous, yksilön kehitys ja kulttuuri. Marxilaisista ja psykoanalyyttisistä näkökulmista käsin kriittinen teoria suhtautuu erityisesti ”yhteiskuntaan” kriittisesti. Yhteiskuntaa ei pidetä ainoastaan tietyn aikakauden ihmisten kokonaisuutena, vaan pikemminkin niinä olosuhteina, jotka vallitsevat ja hallitsevat yksilöitä. Näin ne muokkaavat ihmisten luonnetta ja toimintamahdollisuuksia suuremmassa määrin, kuin mitä he voivat vaikuttaa yhteiskunnan rakentumiseen. Sosialisaatiolla, joukkotiedotusvälineillä ja massakulttuurilla on tässä keskeinen välittäjän rooli.
Kriittisen teorian mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa lisääntyvän teknistymisen, tieteellisen edistyksen ja tästä seuraavan byrokratisoitumisen takia yksilöt vieraantuvat ja siten yksilön merkitys katoaa. Yksilöiden välisistä suhteista tulee perinteisten siteiden löyhtyessä tavaranmuotoisia ja ne muuttuvat entistä enemmän vaihtosuhteiksi.
Lopulta tästä seuraa täysin hallittu maailma, joka hallitsee yksilöä ja alistaa ihanteellisuuden, epäsovinnaisuuden ja luovuuden. Kriittinen teoria edellyttää, että filosofialla tulisi olla yhteiskunnassa keskeinen ja käytännöllinen rooli paremman tulevan yhteiskunnan luomiseksi.
Kriittinen teoria kirjallisuustieteessä
Termin ”kriittinen teoria” toinen merkitys liittyy kirjallisuuskritiikkiin ja kirjallisuuden analyysiin ja ymmärtämiseen. Se keskittyy tekstien ja tekstin kaltaisten ilmiöiden erittelyyn. Se sai alkunsa kirjallisuudentutkijoiden parissa kirjallisuudentutkimuksen osa-alueena 1960- ja 1970-luvulla. Kriittinen teoria tuli yleiseen käyttöön 1980-luvulla saadessaan vaikutteita mannermaisesta filosofiasta ja yhteiskuntateoriasta ja muuttuessaan näin ”teoreettisemmaksi”.
Kirjallisuutta
Adorno, Theodor W. & Horkheimer, Max & Marcuse, Herbert: Järjen kritiikki. (Suomentanut ja toimittanut Jussi Kotkavirta) Tampere: Vastapaino, 1991. ISBN 951-9066-41-1
