Emilio Giuseppe "Nino" Farina (30. lokakuuta 1906 Torino, Italia – 30. kesäkuuta 1966 Aiguebelle, Ranska) oli italialainen autourheilija ja ensimmäinen virallisen F1-sarjan maailmanmestari.[2] Hänen lempinimensä oli "Torinon herrasmies".[3]
Ura
Farina aloitti kilpailemisen Grand Prix -autoilla 1930-luvun aikana. 1930-luvun lopulla Farina voitti useita Grand Prix -ajoja, ja häntä pidetäänkin aikansa parhaimpiin lukeutuvana kuljettajana. Hänen "suorakätistä" ajotyyliään kopioitiinkin useasti.[4][5] Hän voitti Italian Grand Prix -sarjan mestaruuden vuosina 1937–1939 ja kilpaili samoihin aikoihin myös kansainvälisissä sarjoissa.[2] Toisen maailmansodan jälkeen Farina osallistui jälleen Grand Prix -kilpailuihin ja voitti vuonna 1946 järjestetyn Nations GP -kilpailun.[6]
Alfa Romeo: 1950–1951
Kun FIA ilmoitti aloittavansa Formula 1 -luokalle oman maailmanmestaruussarjansa, Farina ilmoittautui mukaan ja sai ajettavakseen Alfa Romeon Tipo 159 F1-auton.[7] Farina voitti kaikkien aikojen ensimmäisen Formula 1 -kilpailun, Britannian Grand Prix'n Silverstonessa 13. toukokuuta 1950.[8] Farina voitti ensimmäisen F1-kauden aikana kolme osakilpailua ja nousi ensimmäiseksi F1-maailmanmestariksi 30 pisteellään.[9]
Seuraavan vuoden Farina ajoi vielä Alfa Romeolla, mutta ei onnistunut uusimaan mestaruuttansa, vaan jäi neljänneksi MM-taulukossa Juan Manuel Fangion voitettua mestaruuden.[10] Hän voitti kauden aikana Belgian osakilpailun.[11]
Ferrari: 1952–1955
Vuoden 1952 MM-sarjaan Farina vaihtoi tallikseen Ferrarin. Hän sijoittui neljässä osakilpailussa toiseksi, mutta ei voittanut kertaakaan. Farina sijoittui MM-sarjassa toiseksi, kuusi kilpailua kahdeksasta voittaneen Alberto Ascarin jälkeen.[12]
Farina sijoittui vielä kaudella 1953 kolmanneksi MM-taulukossa ja voitti viimeisen kerran F1-urallaan Saksan osakilpailussa.[13][14] Kaksi seuraavaa kautta jäivät lyhyiksi. Farina ajoi vuonna 1954 kaksi osakilpailua ja vuonna 1955 kolme GP-lähtöä ja ylsi parhaimmillaan toiseksi. Viimeisten kausien palkintokorokesijoituksista huolimatta Farina kärsi urheiluautokilpailujen kolareissa saamistaan murtumista sekä palovammoista, joiden myötä joutui lääkitsemään itseään kipulääkkeenä käytetyllä morfiinilla.[2] Viimeisessä osakilpailussaan Italiassa hänen autonsa ei lähtenyt käyntiin kilpailussa.[15]
Vuonna 1956 Giuseppe Farina yritti osallistua Indianapolis 500 -ajoihin, mutta mursi solisluunsa Monzassa ajetussa urheiluautokilpailussa. Farina kuitenkin yritti vielä osallistua Indy 500:een seuraavana vuonna, mutta luopui kilpailemisesta lopullisesti, kun hänen tallitoverinsa Keith Andrews sai surmansa harjoitellessaan Farinan autolla.[2]
Farina tunnettiin aikaisissa F1-lähdöissään jo erittäin huomattavana kilpakuljettajana ja moni, muun muassa Enzo Ferrari ja Stirling Moss huomasivat hänen älykkään ajotyylinsä.[16] Farina tunnettiin myös kanssakilpailijoistaan piittaamattomana kuljettajana ja oli osallisena kahdessa GP-kuolonkolarissa vuosina 1936 ja 1938.[16] Kaikkien myöhäisen F1-uransa aikana kokeneiden loukkaantumisiensa jälkeen Farina sai surmansa vuonna 1966, kun hänen autonsa syöksyi tieltä Ranskan Chambéryssa hänen ollessa matkalla seuraamaan Ranskan GP:tä.[2]
(avain) (lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa)
Kaudet numeroina
Saavutukset
Voitot
|
Paalupaikat
|
Nopeimmat kierrokset
|
Muuta
Koulutukseltaan Farina oli oikeustieteen tohtori, joksi hän valmistui Torinon yliopistosta.[2]
Huomioita
- ↑ Farina ajoi eri autoilla useamman kuljettajan kanssa 2. ja 3. vuoden 1955 Argentiinan GP:ssä, mutta vain hänen 2. sijoituksensa on laskettu mukaan palkintosijoihin.[1]
Lähteet
- Melart, Juhani & Melart, Kari: Elämä pelissä – Grand Prix -ratojen sankarit. 2. painos. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22767-6.
- Kärkkäinen, Juha: Suomalainen Formula 1 -historia 1950–96. Hämeenlinna: Alfamer Oy, 1996. ISBN 951-9153-98-5.
Viitteet
Aiheesta muualla
Formula 1 -luokan kuljettajien maailmanmestarit
|
---|
| Kansainväliset | |
---|
| Kansalliset | |
---|
|