PROFILBARU.COM

Dire Straits
	; Dire Straits Norjassa lokakuussa vuonna 1985. Vasemmalta oikealle: Guy Fletcher (takana), John Illsley, Mark Knopfler & Jack Sonni
Tiedot
Toiminnassa	1977–1988, 1990–1995
Tyylilaji	roots rock, bluesrock, pub rock
Laulukieli	englanti
Entiset jäsenet	Mark Knopfler; David Knopfler; John Illsley; Pick Withers; Alan Clark; Hal Lindes; Terry Williams; Guy Fletcher; Jack Sonni; Chris White; Phil Palmer; Chris Whitten
Levy-yhtiö	Phonogram Records ; Vertigo Records ; Warner Bros. Records (USA) ;
Aiheesta muualla
	Kotisivut
	Infobox OKNimi-testi OK

Dire Straits oli brittiläinen rockyhtye, jonka perustivat vuonna 1977 Mark Knopfler, hänen veljensä David Knopfler, John Illsley ja Pick Withers. Blues-vaikutteista kitararockia soittanut yhtye nousi nopeasti suosioon niin Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin, ja albumi Brothers in Arms (1985) nosti yhtyeen yhdeksi maailman suosituimmista. Yhtye julkaisi kuudennen ja viimeisen studioalbuminsa vuonna 1991 ja lopetti toimintansa sitä seuranneen kiertueen jälkeen.

Dire Straitsin tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Sultans of Swing”, ”Tunnel of Love”, ”Telegraph Road”, ”Romeo and Juliet”, ”Private Investigations”, ”Money for Nothing”, ”Walk of Life” ja ”Brothers in Arms”.

Historia

Perustaminen ja varhaisvaiheet

Dire Straitsin perusti Lontoossa asunut newcastlelaistaustainen kitaristi Mark Knopfler vuonna 1977. Knopfler oli soittanut kitaraa coverkappaleita esittäneessä lontoolaisessa Café Racers -yhtyeessä, kun hänen veljensä, rytmikitaristi David Knopfler esitteli hänelle kämppäkaverinsa, basisti John Illsleyn. Rumpaliksi uuteen yhtyeeseen löydettiin David ”Pick” Withers, joka oli juuri jättänyt Magna Carta -nimisen yhtyeen.^[1]

Nelikko alkoi harjoitella huhti-toukokuussa 1977 Illsleyn ja David Knopflerin vuokra-asunnossa. Ensimmäisellä keikallaan Lontoon Farrer Housessa 26. kesäkuuta 1977 yhtye esiintyi Mark Knopflerin entisen yhtyeen nimellä Café Racers mutta vaihtoi sen jo samana kesänä Dire Straitsiksi, (suom. ’kiipeli’). Yhtyeen ohjelmistoon tässä puolen tunnin keikassa kuului sekä lainakappaleita että Mark Knopflerin omia kappaleita.^[1] Mark ja David käyttivät yhtyeen alkuaikoina heikkotehoisia vahvistimia, jotta pubien asiakkaat kykenivät keskustelemaan yhtyeen soittaessa. Tämä oli tuolloin harvinaista rockmusiikissa.

Yhtye äänitti heinäkuussa 1977 studiossa demonauhalle viisi kappalettaan. Nauha annettiin radiotoimittaja Charlie Gillettille, joka soitti siltä Honkey Tonk -ohjelmassaan 31. heinäkuuta 1977 ainakin kappaleen ”Sultans of Swing”. Radiosoitto johti nopeasti levytyssopimukseen, kun Polygramin John Stainze kuuli ohjelman ja teki yhtyeen kanssa sopimuksen Vertigo Recordsille. Muutamaa kuukautta myöhemmin Warner Bros. ryhtyi yhtyeen levittäjäksi Yhdysvalloissa. Knopflerin veljekset jättivät työnsä ja opintonsa, luottaen menestykseen musiikkiurallaan.^[2]

Yhtye alkoi harjoitella joen varrella sijaitsevalla Wood Wharfin studiolla ja keikkaili Lontoon pubeissa ja yökerhoissa. Lokakuussa 1977 äänitettiin lisää demoja, ja tässä vaiheessa oli jo kasassa lähes kaikki seuraavana vuonna äänitettävän esikoislevyn materiaali. Joulukuussa yhtye sai managerikseen Ed Bricknellin NEMSistä. Bricknell buukkasi yhtyeen 16 illan Britannian-kiertueelle yhdysvaltalaisen Talking Headsin lämmittelijänä tammi-helmikuussa 1978. Sitä seurasi sarja konsertteja pääesiintyjänä Lontoon Marqueessa.^[3]

Esikoisalbumi Dire Straits (1978)

Dire Straits äänitti esikoisalbuminsa Dire Straits Basing Streetsin studiolla Notting Hillissä Lontoossa helmi-maaliskuussa 1978. Albumi julkaistiin Britanniassa kesäkuussa 1978 ja Yhdysvalloissa lokakuussa, ja single ”Sultans of Swing” julkaistiin toukokuussa. Dire Straits oli esikoisalbumiksi poikkeuksellisen kypsä, ja se sai hyvät arvostelut ja myi hyvin, nousten seuraavan vuoden keväällä parhaimmillaan Britannian albumilistan sijalle kaksi ja Yhdysvaltain listan sijalle viisi. Musiikillisesti albumi rinnastettiin J. J. Calen ja Bob Dylanin musiikkiin, jossa kuuluu amerikkalainen country, blues ja R&B sekä englantilainen pub rock ja The Shadows-vaikutteet.^[4]

Yhtye teki Britanniassa kuuden viikon kiertueen pääesiintyjänä kesällä 1978 ja soitti lokakuussa kaksi viikkoa manner-Euroopassa, missä se oli myös alkanut nousta suosituksi. Ensimmäisen Amerikan-kiertueensa yhtye teki keväällä 1979.^[4]

Communiqué (1979)

Dire Straits äänitti toisen albuminsa Communiqué Bahamalla marras-joulukuussa 1978, ja se julkaistiin kesäkuussa 1979. Albumi on hidastempoisempi, rennompi ja siloitellumman kuuloinen kuin esikoisalbumi, eikä se herättänyt yhtä suurta innostusta arvostelijoissa ja yleisössä. Albumi nousi parhaimmillaan brittilistan sijalle viisi ja Yhdysvaltain listalla sijalle 11. Saksan listalla se nousi suoraan ykköseksi.^[5]

Making Movies (1980)

Keikkailtuaan ahkerasti kahden vuoden ajan Dire Straits oli keikkatauolla alkuvuoden 1980. Yhtye levytti kesä-elokuussa 1980 New Yorkissa Mark Knopflerin tauon aikana kirjoittamista uusista kappaleista kolmannen albuminsa Making Movies. Se julkaistiin lokakuussa 1980 ja nousi Britannian albumilistan sijalle neljä ja Yhdysvaltain listasijalle 19. Yhtyeen soundi muuttui tällä albumilla edeltäjiään täyteläisemmäksi, sillä albumin tuotti Bruce Springsteenin tuottaja Jimmy Iovine, ja sillä kuullaan paljon The E Street Bandin kosketinsoittaja Roy Bittanin pianoa. Myös Knopflerin sanoitukset ovat aiempaa henkilökohtaisempia, syvällisempiä ja elokuvallisempia. Singleistä ”Tunnel of Love”, ”Romeo and Juliet” ja ”Skateway” julkaistiin promovideot. Albumin julkaisua seurasi pitkä kiertue Pohjois-Amerikassa, Britanniassa, Oseaniassa ja Euroopassa. Konserteissaan Dire Straits oli alkanut esittää vanhoistakin kappaleistaan laajennettuja versioita. Niissä oli pitkiä kitarasooloja ja muita instrumentaaliosia, ja ne saattoivat olla kaksikin kertaa albumiversioita pidempiä.^[6]

Mark Knopfler oli jo noussut Dire Straitsin ehdottomaksi johtajaksi, joka määräsi kaikesta. Tämä johti välirikkoon David Knopflerin kanssa, joka erosi yhtyeestä albumin levytysten lopulla elokuussa 1980. Hänen paikalleen rytmikitaristiksi levytyksiin otettiin Sid McGinnis ja kiertueelle kalifornialainen Hal Lindes. Kosketinsoittajaksi yhtyeeseen otettiin englantilainen Alan Clark, joka soitti yhtyeessä aina sen loppuun asti. Yhtyeen konserteissa vuosina 1981–1988 soitti lisäksi lyömäsoittimia rumputeknikko Joop de Korte.^[6]

Love over Gold (1982), EP ja livealbumi

Yhtye oli julkaissut albumin joka vuosi, mutta nyt seuraavaa albumia saatiin odottaa kaksi vuotta. Love over Gold äänitettiin New Yorkissa maalis-kesäkuussa 1982. Tuottajana toimi ensi kertaa Mark Knopfler itse. Kappaleiden sovitukset ovat aiempaa hienostuneempia, monimutkaisempia ja kunnianhimoisempia, kuten albumin avaava eeppinen ”Telegraph Road” sekä tunnelmallinen ”Private Investigations”. Albumilla soittavat myös yhtyeen uudet jäsenet Hal Lindes ja Alan Clark. Love over Gold nousi brittilistan ykköseksi ja Yhdysvalloissa sijalle 19.^[7]

Rumpali Pick Withers jätti yhtyeen heti Love over Goldin levytysten loputtua. Hänen lähtönsä jälkeen yhtyeen ainoat vakiojäsenet olivat Mark Knopfler ja John Illsley, sillä kaikki muut soittajat olivat nyt vain palkattuja muusikoita, joita Knopfler saattoi vaihdella mielensä mukaan.^[7]

Love over Gold oli alun perin tarkoitettu tupla-albumiksi. Koska näin ei käynyt, neljä ylijäämäkappaletta julkaistiin EP:llä ExtendedancEPlay (1983). Tällä levyllä rumpuja soittaa Pick Withersin korvaaja Terry Williams. Heti EP:n äänitysten jälkeen Dire Straits aloitti uuden kiertueen.^[8] Kesäkuussa 1983 yhtye äänitti Lontoon Hammersmith Odeonin konserteissaan tupla-livealbumin Alchemy – Dire Straits Live, joka julkaistiin maaliskuussa 1984.^[9]

Brothers in Arms ja kansainvälinen huippusuosio (1985–1986)

Dire Straitsin viides studioalbumi Brothers in Arms äänitettiin lokakuun 1984 ja helmikuun 1985 välisenä aikana Montserratissa ja New Yorkissa. Albumilla käytettiin vähemmän pianoa kuin aikaisemmilla albumeilla, mutta enemmän syntetisaattoreita, ja yhtyeeseen otettiin toiseksi kosketinsoittajaksi Guy Fletcher. Kitaristi Hal Lindes oli mukana aivan alkuvaiheissa, kunnes lähti yhtyeestä. Hänen paikalleen äänityksiin ja kiertueelle otettiin Jack Sonni. Äänityksiin osallistui myös monia studiomuusikkoja, kuten rumpali Omar Hakim ja saksofonisti Michael Brecker. Lisäksi The Police -yhtyeen laulaja Sting lauloi kappaleella ”Money for Nothing”.^[10]

Brothers in Arms on yksi ensimmäisiä studioalbumeita, joilla hyödynnettiin digitaalisia laitteistoja, sillä Knopfler halusi albumin kuulostavan äärimmäisen taidokkaasti soitetulta ja tuotetulta.^[11] Albumin nimikkosingle ”Brothers in Arms” on myös tiettävästi kaikkien aikojen ensimmäinen CD-levynä julkaistu single. Albumi itse on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan kaikkien aikojen ensimmäinen CD-formaatissa julkaistu albumi, joka on ylittänyt miljoonan myydyn kappaleen rajan, ja sitä pidetään näin ollen eräänlaisena uudisraivaajana CD-formaatille.^[12]

Albumista tuli välittömästi suurmenestys, ja se nousi listaykköseksi pitkäksi aikaa Britanniassa, Yhdysvalloissa ja monessa muussakin maassa. Singlenä albumilta julkaistiin ”So Far Away”, ”Money for Nothing”, ”Brothers in Arms”, ”Walk of Life” sekä ”Your Latest Trick”. Albumin kokonaismyynti oli yli neljä miljoonaa. Se sai vuonna 1986 kaksi Grammy-palkintoa ja lukuisia muitakin palkintoja. Albumin julkaisua seurannut Brothers in Arms -maailmankiertue kattoi lähes 250 konserttia ja oli hyvin menestyksekäs. Kiertueen lomassa yhtye esiintyi Lontoossa Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa kesällä 1985.^[13]

Tauko, viimeiset julkaisut ja hajoaminen (1986–1995)

Huhtikuussa 1986 päättyneen maailmankiertueen jälkeen Dire Straits palasi lavalle Nelson Mandelan 70-vuotisjuhlakonsertissa kesäkuussa 1988. Jack Sonnin tilalla kitaraa soitti Eric Clapton, joka oli vieraillut yhtyeessä jo vuonna 1985. Knopfler käytti konsertissa ensi kertaa hänelle mittatilaustyönä tehtyä kitaraa, jonka soundi oli Les Paulin ja Stratocasterin väliltä. Konsertin ansiosta yhtyeen vanhat levyt nousivat jälleen Britannian albumilistalle, ja uusi kokoelma-albumi Money for Nothing listaykköseksi.^[14]

Knopfler ilmoitti syyskuussa 1988 yhtyeen hajonneen, koska hän kaipasi lepoa yhtyeen liian suuresta suosiosta, joka oli ohittanut musiikin. Yhtye esiintyi tauon aikana kuitenkin parissa hyväntekeväisyyskonsertissa. Knopfler julkaisi duoalbumin Chet Atkinsin kanssa sekä perusti The Notting Hillbillies -yhtyeen, joka julkaisi yhden albumin.^[14]

Dire Straitsin kuudes ja viimeinen studioalbumi On Every Street äänitettiin Lontoossa marraskuun 1990 ja toukokuun 1991 välillä. Yhtyeen neljän jäsenen lisäksi mukana oli jälleen joukko sessiomuusikoita. Rumpali Terry Williams ei ollut enää mukana. On Every Street julkaistiin syyskuussa 1991, ja se meni suoraan brittilistan ykköseksi. Albumi on tyylillisesti hajanainen, siltä ei noussut singlehittejä, ja se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton.^[15]^[16] Albumia seurasi elokuusta 1991 lokakuuhun 1992 kestänyt maailmankiertue, johon kuului yli 200 konserttia. Rumpalina kiertueella oli Chris Whitten ja saksofonistina Chris White – kaikkiaan lavalla oli kerrallaan yhdeksän muusikkoa. Uuvuttava kiertue ja samalla koko Dire Straitsin ura päättyi lokakuussa 1992 Zaragozassa Espanjassa. Sen jälkeen yhtyeeltä julkaistiin vielä kokoelmia ja konserttitaltiointeja,^[15] kuten viimeisen kiertueen aikana nauhoitettu livetallenne On the Night, live-EP Encores ja vuonna 1978 äänitetty Live at the BBC. Viimeksi mainitun julkaisuvuonna 1995 Dire Straits samalla lopetti.^[17]

Hajoamisen jälkeen

Kaikki Dire Straitsin jäsenet ovat jatkaneet muusikonuraansa yhtyeen lopettamisen jälkeen tai lähdettyään yhtyeestä sitä ennen. Etenkin Mark Knopflerin sooloura on ollut menestyksellinen. Knopfler ei ole ollut lainkaan kiinnostunut jatkamaan Dire Straitsin toimintaa, eikä Illsleykään ole toivonut sitä julkisesti enää vuoden 2008 jälkeen. Yhtye nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2018, mutta Knopflerin veljekset eivät saapuneet nimitystilaisuuteen.^[18]

Jäsenet

Mark Knopfler – laulu, kitara (1977–1995)
John Illsley – bassokitara, taustalaulu (1977–1995)
Alan Clark – koskettimet, piano (1980–1995)
Guy Fletcher – syntetisaattori, taustalaulu (1984–1995)
David Knopfler – rytmikitara, koskettimet, taustalaulu (1977–1980)
Pick Withers – rummut, lyömäsoittimet (1977–1982)
Terry Williams – rummut (1982–1989)
Jack Sonni – rytmikitara (1985–1988)
Hal Lindes – rytmikitara, taustalaulu (1980–1985)
Chris White – saksofoni (1985–1995)
Phil Palmer – rytmikitara (1991–1995)

Diskografia

Studioalbumit

Dire Straits Suomessa

31.5.1981 Helsinki, UKK-halli
1.6.1981 Helsinki, UKK-halli
28.10.1985 Helsinki, Jäähalli
29.10.1985 Helsinki, Jäähalli
4.8.1992 Helsinki, Olympiastadion^[19]

Katso myös

Luettelo Dire Straitsin kappaleista

Lähteet

Wild, Andrew: On Track… Dire Straits: Every Album, Every Song. Sonicbond, 2020. ISBN 978-1-78952-044-6

Viitteet

↑ ^a ^b Wild 2020, s. 21–24.
↑ Wild 2020, s. 23–25.
↑ Wild 2020, s. 25–27.
↑ ^a ^b Wild 2020, s. 27–31.
↑ Wild 2020, s. 43–51.
↑ ^a ^b Wild 2020, s. 52–60.
↑ ^a ^b Wild 2020, s. 71–76.
↑ Wild 2020, s. 83.
↑ Wild 2020, s. 86.
↑ Wild 2020, s. 91–95.
↑ Classic Tracks: Money for Nothing Sound on Sound -lehden verkkosivusto. (englanniksi)
↑ Philips Celebrates 25th Anniversary of the Compact Disc Ecoustics.com. (englanniksi)
↑ Wild 2020, s. 96–107.
↑ ^a ^b Wild 2020, s. 110–113.
↑ ^a ^b Wild 2020, s. 113–126.
↑ Dire Straits - On Every Street Allmusic.com.
↑ Dire Straits - Live at the BBC Allmusic.com. (englanniksi)
↑ Wild 2020, s. 131–134.
↑ Dire Straits, Finland Setlist.fm. Viitattu 21.5.2023.

Kirjallisuutta

Illsley, John: Dire Straits. (englanninkielinen alkuteos My Life in Dire Straits) Suomentanut Petri Ukskoski. Minerva Kustannus, 2022. ISBN 978-952-375-322-8