Vastauskonpuhdistus Ruotsissa

Vastauskonpuhdistus Ruotsissa (lat. Missio Suetica) oli katolisen kirkon tavoite palauttaa katolinen usko Ruotsiin. Ruotsi oli uskonpuhdistuksen myötä irtautunut katolisesta kirkosta 1520-luvulla, mutta luterilaisuuden vakiintuminen kesti vuosisadan ajan. Kuningas Juhana III suhtautui katolilaisuuteen myönteisesti ja hänen poikansa, kruununperillinen Sigismund kasvatettiin katoliseksi. Juhana kuitenkin tavoitteli kristikunnan yhtenäisyyttä, minkä vuoksi sekä luterilaiset että katoliset suhtautuivat häneen kielteisesti. Jesuiitat pyrkivät salaa toimien saamaan katolilaisuudelle kannatusta, mutta heidän salakähmäisyytensä pilasivat heidän maineensa ja jesuiitoista muodostui stereotyyppinen kuva viekkaina kieroilijoina. Juhanan kuoleman jälkeen ennestään jo Puolan kuninkaaksi valittu Sigismund kruunattiin myös Ruotsin kuninkaaksi. Hän olisi halunnut ajaa vastauskonpuhdistusta Ruotsissa, mutta kruunajaisissa säädyt ryhmittyivät yksimielisesti katolisuutta vastaan ja painostivat Sigismundia tunnustamaan Ruotsin luterilaiseksi maaksi. Todellisen vallan maassa sai kuninkaan setä, Kaarle-herttua. Sigismund pyrki saamaan maansa valtaansa väkivalloin, mutta epäonnistui. Kaarle kukisti hänet sisällissodassa. Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunattiin Ruotsin kuningas Kaarle IX:ksi. 1600-luvulla Ruotsissa siirryttiin puhdasoppisuuden aikaan, jossa tiukan luterilaisen ortodoksian avulla kansa saatiin hallintaan ja luterilaisuus vakiinnutettiin maan ainoaksi uskonnoksi.

Tausta

Vastauskonpuhdistuksen avulla katolinen kirkko pyrki palauttamaan asemansa, jota uskonpuhdistus oli horjuttanut. Ruotsissa Rooman tavoite oli Missio Suetica, uskonpuhdistuksen kumoaminen ja katolilaisuuden palautus. 1500-luvulla Alankomaat ja Englanti eivät olleet vielä vastaavanlaisia kaupankäynnin suurvaltoja kuin myöhemmin, ja katolinen kirkko katsoikin, että sen tärkeimpiä tavoitteita oli katolisen uskon palauttaminen Itämeren alueelle ja Ruotsiin. Ruotsin uskonpuhdistus oli toteutettu virallisesti vuoden 1527 Västeråsin valtiopäivillä, mutta sen vakiintuminen kesti sata vuotta. 1500-luvun lopulle saakka protestantit eivät olleet yhtenäinen rintama, vaan luterilaisuuden lisäksi myös kalvinismilla oli paljon kannatusta.^[1]

Juhana III:n aika

Braunsbergin jesuiittakoulu. Juhana III:n kaudella jesuiitat pyrkivät edistämään vastauskonpuhdistusta Ruotsissa värväämällä ruotsalaisnuoria Braunsbergiin. Valokuva vuodelta 2006.

Jan Matejko, Batory pod Pskowem, 1872. Mustakaapuinen jesuiitta keskellä on Antonio Possevino, joka toimi paavin lähettiläänä Ruotsissa 1570-luvulla.

1500-luvun lopulla hallinnut Juhana III suhtautui katolilaisuuteen myönteisesti, hänen vaimonsa Katariina Jagellonica oli katolilainen ja heidän poikansa, kruununperillinen Sigismund, oli kasvatettu katoliseksi. Tässä vaiheessa katolinen kirkko katsoi, että vastauskonpuhdistuksen toteuttamiselle Ruotsissa oli hyvät mahdollisuudet. Uskonpuhdistus oli toteutettu Ruotsissa ylhäältä käsin ja kansalta löytyi yhä kannatusta katolisille menoille. Kuningas Juhana piti katolisen messun estetiikasta ja vierasti luterilaisten menojen karuutta. Hän oli myös järkyttynyt uskonpuhdistuksen kuvainraastosta. Juhanan vetoa katolilaisuuteen selittävät myös taloudelliset syyt: hänen anoppinsa Bona Sforza oli Milanon herttuan ja Napolin kuninkaan perillinen. Filip II oli jäädyttänyt Katariinan osuuden perinnöstä niin, että Juhana ei voinut saada perintöä haltuunsa, jos hän ei kääntyisi katoliseen uskoon.^[1]

Juhana III:n hovissa asui katolisia pappeja, joista merkittävin oli jesuiitta Stanislaus Warszewicki. Hän oli Sigismundin uskonnollinen opettaja, joka oli saanut tehtäväkseen myös käännyttää Juhanan ja tehdä Sigismundista vastauskonpuhdistuksen ajaja. Laajempaa kannatusta vastauskonpuhdistukselle pyrittiin saamaan lähettämällä maahan salaa katolisia pappeja ja värväämällä nuoria jesuiittakouluihin, muun muassa Braunsbergiin (nyk. Braniewo, Puola).^[1] Paavin lähettiläänä Ruotsissa 1570-luvulla toiminut Antonio Possevino yritti luoda Ruotsiin protestanttien vastapainoksi katolilaisuuden kannattajakunnan, jonka jäseniä voitaisiin Sigismundin valtakaudella nostaa korkeisiin virkoihin. Possevino tahtoi palauttaa katolilaisuuden Ruotsiin, Tanskaan, Liivinmaalle, Pommeriin, Preussiin, Vendeniin ja Unkariin sekä käännyttää Venäjän ortodoksit katolilaisiksi. Näitä alueita reunustaville katolisille alueille tuli perustaa jesuiittakouluja, joihin värvättäisiin salaa Pohjois-Euroopan katolisia. Braunsberg toimikin ruotsalaisnuorille tällaisena kouluna.^[2]

Vuonna 1576 norjalainen jesuiitta Laurentius Nicolai Norwegius tuli opettajaksi Tukholman kuninkaalliseen kollegioon. Hovi salasi Laurentiuksen henkilöllisyyden ja hänen opetuksensa tarkoitus oli peitellysti osoittaa luterilaisuus harhaoppiseksi. Katolismielisille Laurentius paljasti salaisuutensa. Tapaus paljastui ja siitä syntyi skandaali. Laurentius sai pilkkanimen Klosterlasse (”Luostari-Lasse”). Laurentius Nicolaista tuli vuosisatojen ajaksi viekkaan jesuiitan stereotyyppi. Protestantit tekivät vastauskonpuhdistuksen salailusta itselleen propaganda-aseen.^[1]

Historiantutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, kääntyikö Juhana III salaa katolilaiseksi vai säilyttikö hän luterilaisen uskonsa, mutta yhtä kaikki hän ei ryhtynyt ajamaan vastauskonpuhdistusta Ruotsiin. Juhana kannatti ekumeniaa protestanttien ja katolisten välillä, joten sekä luterilaiset että katoliset pitivät häntä harhaoppisena. Vuonna 1575 Juhana julkaisi uuden kirkkojärjestyksen (nova ordinantia), jossa oli katolisia piirteitä, ja vuonna 1577 hän esitteli säädyille ehdotuksen uudeksi liturgiaksi. Juhanan liturgia, niin sanottu punainen liturgia, oli sekoitus luterilaisia ja katolisia jumalanpalveluskaavoja. Se aiheutti liturgisen riidan. Juhana III:n liturgiaehdotuksen ja vastauskonpuhdistuksen eturivin vastustaja oli protestanttinen papisto ja etenkin sen Saksassa opiskellut eliitti. Kansan parissa oli mieltymystä pyhimyskultteja ja latinankielistä messua kohtaan eikä sitä kiinnostanut teologia. Papisto vastusti vastauskonpuhdistusta samoilla perusteilla kuin protestantit muuallakin Euroopassa vastustivat katolilaisuutta. Paavi julistettiin antikristukseksi ja kaikki katolilainen mustamaalattiin. Kaarle-herttua oli vakaumuksellinen antikatolilainen ja hänestä tuli protestanttisuuden vahva tukija. Hän oli suuntautunut enemmän kalvinismiin kuin luterilaisuuteen, mutta antoi asiassa myöhemmin periksi. Juhanan kaudella Kaarlen herttuakunta oli luterilaisuuden vahvin tukialue. Herttua itse oli kuninkaan kirkkopolitiikan ja vastauskonpuhdistuksen voimakkain vastustaja. Kaarle kielsi liturgian käytön herttuakunnassaan ja tarjosi suojaa sitä vastustaville papeille. Aluksi liturgiaa vastustivat vain ääriluterilaiset, mutta vastustus levisi kaikkialle paitsi Suomeen. Kaarlen vuoksi liturgiaa ei hyväksytty. Liturgia ei saanut kannatusta myöskään katolisen kirkon parissa, kuten ei myöskään Juhanan ehdotus järjestää kansainvälinen kongressi sopimaan kristikunnan ykseydestä. Vuonna 1578 kuningas kirjoitti paaville, että hän voi palauttaa katolilaisuuden Ruotsiin, jos messu pysyy kansankielisenä, papit saavat oikeuden avioliittoon ja pyhimyskultista tehdään vapaaehtoista. Paavi tyrmäsi Juhanan ehdot harhaoppisina ja kuninkaan välit paaviin katkesivat.^[1] Tämänkin jälkeen Juhana salli jesuiittojen toimia hovissa, mutta kun hänen vaimonsa kuoli, hän karkotti jesuiitat.^[2] Tämän jälkeen vastauskonpuhdistus Ruotsissa seisahtui ja Braunsbergin jesuiittakoulun ruotsalaisopiskelijoiden määrä lähti laskuun. 1580- ja 1590-lukujen vaihteessa paavi vaihtui useasti, joten Rooman politiikka ei ollut pitkäjännitteistä.^[3]

Sigismund ja vastauskonpuhdistus

Tausta

Paavi Klemens VIII oli kiinnostunut Pohjois-Euroopan tilanteesta. Hänen kaudellaan Missio Suetica tuli jälleen ajankohtaiseksi.

Vuonna 1592 paaviksi valittiin Klemens VIII, joka oli kiinnostunut Pohjois-Euroopan tilanteesta. Klemens oli aiemmin nuntiuksena ollessaan oleskellut Puolan hovissa ja luultavasti tavannut siellä oleskelleita ruotsalaisia. Rooman suunnitelmien mukaan Sigismundin pitäisi Ruotsin kuninkaana nimittää Uppsalan arkkipiispaksi, Strängnäsin piispaksi, Tallinnan piispaksi ja Liivinmaan kenraalikuvernööriksi katoliset. Hänen pitäisi vähitellen syrjäyttää avioliitossa olevat papit viroistaan ja houkutella ruotsalaisia jesuiittojen opetettavaksi. Suunnitelmien mukaan maaseudulla tuli levittää uskonnollisia traktaatteja, Tukholmassa piti olla kunnollinen jesuiittakollegio ja Vadstenan luostarista piti huolehtia. Rooman laskujen mukaan Ruotsissa oli vain 34 aktiivista katolista, jotka voitaisiin saada vastauskonpuhdistuksen palvelukseen. Vastauskonpuhdistuksen toteuttaminen arvioitiin silti realistiseksi: koska kuningas Kustaa Vaasa oli ajanut luterilaisuuden maahan ylhäältä käsin eikä se ollut vielä juurtunut, kuninkaan olisi mahdollista vielä vaihtaa kansansa uskonto. Protestantit olivat kuitenkin maaliskuun 1593 Uppsalan kokouksessa ryhmittyneet yhtenäiseen rintamaan, jonka tavoite oli estää Sigismundia ja jesuiittoja ottamasta kirkkoa ja kirkon virkoja haltuunsa. 20. maaliskuuta 1593 kokouksessa päädyttiin Uppsalan päätökseen, jonka mukaan ainoa sallittu uskonto Ruotsissa oli luterilaisuus. Kaarle-herttuan ja ääriluterilaisten tavoite oli, että Juhana III:n pojan Sigismundin sitoutuminen Uppsalan julistukseen tulisi asettaa ehdoksi sille, että alamaiset vannoisivat hänelle uskollisuutensa. Uppsalan kokous oli myös estänyt vastauskonpuhdistuksen avainkohdan toteutuksen: vaikka kuninkaalla oli oikeus nimittää arkkipiispa, kirkonmiehet olivat Uppsalan kokouksessa asettaneet ehdolle vain kaksi vannoutunutta luterilaista. Sigismundilla ei siis ollutkaan mahdollisuutta nimittää katolista arkkipiispaksi. Kokouksen jälkeen ruotsalainen aristokraatti Ture Bielke saapui Varsovaan ja pyysi Sigismundia allekirjoittamaan Uppsalan päätöksen, mutta tämä kieltäytyi. Jotkut Sigismundin katoliset neuvonantajat eivät pitäneet päätöksen kaltaisten asiakirjojen allekirjoittamista vaarallisina, vaan he sanoivat, että Sigismund voisi allekirjoittaa mitä vain, koska harhaoppisten kanssa tehtyjä sopimuksia ei tarvitsisi pitää. Paavin lähetti nuntius Germanico Malaspina tuomitsi näkemyksen. Hänen mielestään Sigismundin ei tulisi pettää alamaisiaan.^[3]

Sigismund tulee Ruotsiin

Puolan kuninkaaksi valittu Sigismund lähti Uppsalaan kruunattavaksi myös Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1593. Sigismund oli syyskuun alussa Danzigissa (nyk. Gdańsk), jossa nuntius Malaspina kertoi Sigismundille, että tämän oli määrättävä Ruotsin ainoaksi uskonnoksi katolilaisuus. Malaspina antoi Sigismundille hieman rahaa ennakkopalkkiona tehtävästä. Myös ruotsalaiset aristokraatit Klas Bielke ja Erik Sparre tulivat saattamaan Sigismundia. He vaativat, että Sigismund allekirjoittaisi Uppsalan julistuksen, mutta Sigismund kieltäytyi jälleen. Varoituksista huolimatta hän otti mukaansa Ruotsiin jesuiittoja ja Malaspinan. He saapuivat Tukholmaan 30. syyskuuta.^[3]

Kaarle-herttua ja valtaneuvokset ilmoittivat Sigismundille, että hänen kruunaamisensa ehto on, että hän allekirjoittaa Uppsalan päätöksen ja nimittää kiihkoluterilaisen Abraham Angermannuksen arkkipiispaksi. Sigismund oli passiivinen. Hän pelkäsi menettävänsä Ruotsin kruunun, joten hänen teki mieli allekirjoittaa Uppsalan päätös. Malaspina ei luottanut häneen. Malaspinan tavoite oli, että Sigismund kruunattaisiin ennen kuin hänet pakotettaisiin allekirjoittamaan Uppsalan päätös tai muita vastaavia julistuksia. Kruunajaisten jälkeen Sigismund voisi kieltäytyä antamasta hallitsijanvakuutusta tai antaa sellaisen vakuutuksen, jossa uskonasioita ei mainittaisi. Myöhemmin katolisten tulisi valittaa ahdinkoaan ja Sigismund nousisi puolustamaan heitä. Malaspina antoi Sigismundille myös neuvoja, miten hän saisi talonpojat puolelleen: maaseudulle tuli lähettää valepukuisia agitaattoreita, talonpoikia oli suojeltava niin, etteivät aateliset sortaisi heitä, talonpoikien kunnioittama Kaarle-herttua oli saatava suhtautumaan Sigismundiin myönteisesti, Venäjän kanssa oli solmittava rauha ja ”huono raha” (eli kolikot, joiden jalometallin arvo ei vastannut kolikkoon lyötyä hintaa) oli poistettava käytöstä.^[4]

Sigismundin puoliso, kuningatar Anna, järjesti Tukholmassa hyväntekeväisyysjuhlia. Ruotsalaisia kuohutti, että juhlissa kehotettiin lukemaan raamatunkohtaa, johon katsottiin liittyvän ajankohtaista poliittista symboliikkaa.

Sigismundin puoliso, kuningatar Anna, järjesti hyväntekeväisyysjuhlan Tukholman linnassa, jonne hän kutsui kaksitoista köyhää. Anna otti vieraat vastaan, tarjoili heille ruokaa sekä kehotti heitä lukemaan Isä meidän -rukousta ja Marian kiitosvirttä. Marian kiitosvirsi on katolisen perinteen keskeisiä raamatunkohtia, ja siihen liittyi ajankohtaista symboliikkaa: kiitosvirressä mainitaan, että Jumala lyö rikki ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään ja että Hän voi syöstä vallanpitäjiä istuimiltaan. Lisäksi Malaspina lahjoitti juhlaan osallistuneille köyhille rahaa. Juhlasta tuli jokaviikkoinen tapa, mutta sitä pidettiin kieroiluna ja kaupunkilaiset eivät antaneet siihen osallistuneille kerjäläisille almuja.^[4]

Gråmunkeholmenin kirkko, nykyinen Riddarholmskyrkan. Luterilainen papisto oli rajoittanut katolisten hautajaiset kaupungin syrjäseuduille, mutta Sigismund tahtoi hovimuusikkonsa haudattavan arvokkaasti Gråmunkeholmeniin. Hautajaisissa sattui välikohtaus luterilaisten ja katolisten välillä. Se ei jäänyt ainoaksi uskonryhmien väliseksi kahakaksi.

Tukholmassa oli ennestään pieni avoimesti katolinen yhteisö, joka oli järjestänyt messuja erään kauppiaan talossa. Kuninkaan vierailun aikana katoliset messut järjestettiin kuninkaanlinnan kappelissa. Katolisia seremonioita ei sallittu kirkoissa, sillä niiden tiedettiin vetoavan kansaan. Hautajaisiakaan ei saanut järjestää kirkoissa, koska ne olivat tuona aikana yleisötapahtumia. Katolisilla oli oikeus tulla haudatuksi kaupungin reunamalle, Pyhän Klaran hautausmaalle Norrmalmiin tai Södermalmin kappelin luo. Sigismundin hovimuusikko Suca tapettiin kadulle ja Sigismund päätti, että luterilaisen papiston tahdosta huolimatta Suca saisi arvokkaat hautajaiset ja että tämä haudattaisiin Gråmunkeholmenin kirkkoon (nyk. Riddarholmskyrkan). Hautajaisissa syntyi tappelu katolisten ja luterilaisten välillä. Uskonryhmien välit huononivat entisestään, kun kävi ilmi, että Gråmunkeholmenin mellakan aloittaja Casper Påvelsson, joka oli Tukholman katolisen yhteisön keskeisiä henkilöitä, oli myös palkannut miehen, joka oli yrittänyt murhata kirkkoherra Ericus Schepperuksen ja että moni muukin katolinen oli tahtonut, että Schepperus tapetaan. Luterilaisten ja katolisten välillä sattui tänä aikana vielä pari muutakin välikohtausta. Tilanne ei enää ollut Sigismundin eikä etenkään Malaspinan hallussa. Tukholman katoliset olivat ilmeisesti kyllästyneet vastauskonpuhdistuksen etenemisen hitauteen ja yrittivät vauhdittaa asioita. Syksyn tapaukset eivät johtaneet laajempiin levottomuuksiin, mutta lisäsi ruotsalaisten pelkoja ja epäluuloa Sigismundia ja katolisia kohtaan.^[4]

Sigismundin kruunajaiset

1. helmikuuta 1594 järjestettiin kuningas Juhana III:n hautajaiset Uppsalan tuomiokirkossa, minkä jälkeen säädyt kutsuttiin kruunajaisvaltiopäiville. Seurasi kaksi ja puoli viikkoa kestäneet erimieliset neuvottelut. Luterilaiset vaativat, että Sigismundin oli allekirjoitettava Uppsalan päätös, nimitettävä Angermannus arkkipiispaksi ja hyväksyttävä Kaarle-herttuan ja aristokratian valtaoikeudet. Kardinaalit Roomassa taas olivat halunneet, että Sigismund kruunattaisiin katolisten rituaalien mukaisesti. Vuoden 1594 kruunajaisvaltiopäivillä säädyt yhdistivät voimansa tavalla, jota ei enää myöhemmin Ruotsin historiassa tapahtunut. Porvarit julistivat, että katolilaisuuteen kääntyvät lapset tehdään perinnöttömiksi ja sotilaspäällystö julisti vartioivansa uskon yhtenäisyyttä. Sigismund pyysi katolisille muutamaa Ruotsin kirkoista, minkä papisto tyrmäsi. Kaarle-herttua ehdotti aatelille, että jos kuningas suostuisi muihin vaatimuksiin, katoliset voisivat käyttää Södermalmin kirkkoa. Aateli ei kuitenkaan hyväksynyt tätä, sillä sen mielestä katolisille ei tulisi antaa minkäänlaisia tiloja, jotta Ruotsin luterilainen usko ei vaarantuisi. Katoliset suunnittelivat Kaarle-herttuan murhaamista, mutta hanke epäonnistui. Murhasuunnitelmien myötä Malaspinan maine oli lopullisesti mennyt. Nuntiusta pidettiin hankkeen johtajana, mutta ilmeisesti hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Lopulta Sigismund antoi periksi. Hän lupasi pitää Uppsalan päätöksen ja Augsburgin tunnustuksen voimassa, kieltää julkiset katoliset jumalanpalvelukset ja varata virat luterilaisille. Sigismund kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi 19. helmikuuta 1594, minkä jälkeen hän kirjoitti Roomaan kirjeen, jossa puolusti itseään kertomalla, kuinka kerettiläiset pakottivat hänet antamaan lupauksia, joita hän ei sydämessään hyväksynyt.^[5]

Sigismund menettää Ruotsin kruunun

Sigismund ja Kaarle

Sigismund. Martin Koberin maalaus noin vuodelta 1590.

Kuningas Kaarle IX.

Sigismund oli katolinen ja hän olisi tahtonut ajaa vastauskonpuhdistusta isältään perimässä valtakunnassa. Ruotsin säädyt suhtautuivat katolilaisuuteen kuitenkin kielteisesti. Ne suostuivat Sigismundin kruunaukseen vain sillä ehdolla, että hän suostuisi pitämään maan luterilaisena. Hänet kruunattiin, mutta hän ei onnistunut saamaan todellista valtaa Ruotsissa. Valtaan nousi hänen setänsä Kaarle-herttua. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu johti 1590-luvun lopulla sisällissotaan, jonka Kaarle voitti. Hänet kruunattiin myöhemmin kuningas Kaarle IX:ksi. Kaarle ajoi tiukkaa protestanttista puhdasoppisuutta.

Kruunajaisvaltiopäivien aikana Malaspina oli myös tehnyt suunnitelmat sen varalle, jos Sigismund menettäisi Ruotsin kruunun. Jos valtiopäivillä syntyisi aseellinen konflikti, Sigismund voisi perääntyä katolismielisen Suomen kautta. Malaspina kirjoitti Roomaan, että jos Sigismund ei saisi Ruotsia haltuunsa, Suomi, Viro ja Liivinmaa voitaisiin liittää Puolaan.^[6][7] Ei ole tiedossa, mitä aikakauden suomalaiset ajattelivat Malaspinan suunnitelmista. Suomi oli valtakunnan katolismyönteisin osa. Diktatorisesti hallitseva käskynhaltija Klaus Fleming oli uskollinen kuningas Sigismundille.^[6]

Myöhemmin vuonna 1594 Sigismund palasi Puolaan.^[5] Ruotsissa alkoi levitä huhuja, joista yhden mukaan Sigismund aikoi tuoda inkvisitiolaitoksen Ruotsiin, oli pyytänyt saksalaisia ruhtinaita auttamaan kapinoivien ruotsalaisten nujertamisessa ja että paavi oli järjestänyt ryhmän miehiä murhaamaan Kaarle-herttuan. Kaarle alkoikin nyt vainota katolisia ja tuhosi Vadstenan luostarin. Arkkipiispa Angermannus lähti piispantarkastukselle, jolla hän varoitti seurakuntia harhaoppisista. Piispantarkistus ei ollut menestys, mutta se oli ensioire tiukasta luterilaisesta ortodoksiasta, joka tuli seuraavalla vuosisadalla hallitsevaksi. Kansan oli kuunneltava kirkossa arkkipiispan kiertokirjeet, pappien tuli laatia Angermannukselle luetteloita uskonnollisesti epäilyttävistä henkilöistä ja arkkipiispan tuli kertoa Kaarle-herttualle, ketkä olivat hylänneet luterilaisuuden. Vuonna 1595 Kaarle kutsui kokoon Söderköpingin valtiopäivät (vaikka vain kuninkaalla oli oikeus järjestää valtiopäiviä), jossa säädyt päättivät kieltää katolilaisuuden kokonaan.^[8] Sigismundin pyynnöstä Klaus Fleming tarjosi Suomesta turvapaikan valtakunnan muista osista paenneille katolisille.^[6]

Puolassa Sigismund suunnitteli valtansa palauttamista Ruotsissa. Voimankäyttö vaikutti ainoalta keinolta, mutta Puolan sejm ei suostunut tukemaan kuningastaan. Niinpä Sigismund etsi liittolaisia muualta. Espanjan kuningas Filip II oli kiihkeä katolinen, joka halusi tehdä Itämerestä katolisen sisämeren ja katoliseksi käännetystä Ruotsista tukikohtansa, jonka avulla hän voisi hyökätä Espanjan imperiumista irti pyrkivää Alankomaita vastaan ja saada revanssin Englannista, joka oli edellisenä vuosikymmenenä kukistanut Espanjan ”voittamattoman armadan”. Ajatuksena oli, että kun Sigismund saisi palautettua valtansa Ruotsissa, hän luovuttaisi Älvsborgin linnoituksen Espanjalle. Myös paavi suhtautui näihin ajatuksiin myönteisesti. Sigismund ei kuitenkaan ehtinyt solmia liittoa Espanjan kanssa: Espanja oli talousvaikeuksissa, pitkällisten sotien väsyttämä ja vanha Filip II kuoli vuonna 1598. Roomassa Missio Suetican toteutus oli keskeytetty, kun paavin huomio kiinnittyi kokoamaan pyhä liiga osmanien valtakuntaa vastaan. Lokakuussa 1596 turkkilaiset voittivat Habsburgien ja Transilvanian joukot Keresztin taistelussa ja vuonna 1597 Rooma kielsi nuntius Malaspinaa antamasta lupauksia ja sitomasta kirkkoa konfliktiin pohjoisessa. Heinäkuussa 1598 Sigismund hyökkäsi Ruotsiin tarkoituksenaan vakiinnuttaa valtansa, jonka jälkeen hän voisi nimittää virkoihin katolisia sekä katolismielisiä ja hiljalleen tuoda Ruotsi katolisen kirkon alaisuuteen.^[9] Sigismund kärsi kuitenkin tappion sodassa Kaarlea vastaan ja lokakuussa hän lähti takaisin Puolaan.^[10]

Luterilainen ortodoksia

Uskonpuhdistuksesta huolimatta Vadstenan luostari oli saanut jatkaa toimintaansa. Vastauskonpuhdistus olisi halunnut pitää luostarista huolta, mutta kun Sigismund menetti valtansa Kaarlelle, luostarin toiminta loppui.

Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunattiin Ruotsin kuningas Kaarle IX:ksi. Hän ryhtyi rakentamaan Ruotsista puhdasoppista luterilaista maata ja ulotti valtion kontrollin alamaistensa arkipäiväiseen elämäänkin. Vuonna 1609 Kaarle teki Mooseksen laista, ankarasta uskonnollisesta laista, joka määräsi kuolemanrangaistuksen kymmenistä rikoksista, virallisen lain. Kaikki katolilaisuuteen viittaava kitkettiin pois. Katoliseksi kääntymisestä säädettiin kuolemanrangaistus ja salakatolisia ja jesuiittoja vainottiin, koska heidän pelättiin toteuttavan Ruotsissa vallankumous. Ruotsin vastauskonpuhdistus oli enää muutaman nuoren varassa. Kiinni jääneet katoliset teloitettiin, mutta sitä ennen heitä kidutettiin. Näin ankara rangaistus oli muuten harvinainen.^[11] Tiukan luterilaisen ortodoksian myötä luterilaisuus vakiintui Ruotsiin lopullisesti 1600-luvulla.^[1]

Ruotsin vastauskonpuhdistuksen tutkimus

Tieteellinen tutkimus vastauskonpuhdistuksesta alkaa 1800-luvulla

Ensimmäisen kerran puolueetonta tutkimusta Ruotsin vastauskonpuhdistuksesta yritti Augustin Theiner, joka julkaisi vuosina 1838–1839 kaksiosaisen teoksen Schweden und seine Stellung zum heiligen Stuhl unter Johann III, Sigismund III, und Karl IX. Theiner oli nykyisen Vatikaanin arkiston johtaja ja käytti lähteinään aiemmin julkaisemattomia dokumentteja Vatikaanin arkistosta ja Roomassa sijaitsevasta jesuiittojen arkistosta. Hän myös julkaisi monta näistä lähteistä teoksensa toisen osan lopussa sekä vuonna 1856 ilmestyneessä erillisessä kolmiosaisessa Annales Ecclesiastici -teoksessa. Theinerin tutkimus sai aikanaan suurta huomiota, sillä ei-katolisilla oli vain poikkeustapauksissa edes rajallista pääsyä katolisen kirkon arkistoihin. Tutkimus innoitti pohjoismaisia tutkijoita etsimään omista maistaan vastauskonpuhdistukseen liittyviä lähteitä. Huomattavimmat näistä tutkijoista olivat L. A. Anjou, F. Bætzmann, A. Brandrud, L. Daae, A. Fryxell, J. A. Hammargren, L. Helveg, E. Hildebrand, K. Hildebrand, K. C. Leinberg, H. F. Rördam, H. Shück, J. E. Strömberg, H. Wieselgren ja F. Ödberg. Joitakin heidän tutkimuksiaan on myöhemmin arvosteltu, mutta niihin ei ole uudempien arkistotutkimusten jälkeen ollut paljon lisättävää.^[12]

Ensimmäinen pohjoismainen tutkija, joka pääsi tutkimaan ulkomaisia lähteitä vastauskonpuhdistuksesta, oli ruotsalainen A. G. Ahlqvist. Hän sai vuonna 1883 luvan jäljentää käsin joitakin Vatikaanin arkiston dokumentteja. Ahlqvist kuitenkin kuoli, ennen kuin hän ehti hyödyntämään lähteitä, ja ne toimitettiin Riksarkivetin haltuun Tukholmaan. Lisäksi ruotsalainen H. R. Huldt pääsi ensimmäisten joukossa tutkimaan Borghesen suvun arkistoja, mutta hänkin ehti kuolla ennen kuin ehti tehdä lähteiden pohjalta tutkimusta. Vatikaanin arkisto hankki myöhemmin Borghesen arkistot kokoelmiinsa. Tutkimuksellisesti merkittävämpiä julkaisuja olivat italialaisen Pietro Ferraton vuonna 1876 julkaisema Antonio Possevinon kirjoitus ”Seconda relazione delle cose pertinenti alla cognizione dello stato presente del Regno di Suezia”, joka oli aiemmin ollut vain käsikirjoituksena mantovalaisen Capilupin suvun hallussa, sekä August Pergerin kirjoittama elämäkerta Jesuiterpateren Laurits Nielssen saakaldt ’Klosterlasse’, joka ilmestyi vuonna 1896. Pergerin teos oli aikanaan tärkeä, mutta se vain poimi uutta tietoa kuudesta dokumentista, jotka olivat kopioita jesuiittojen Saksan-provinssin alkuperäisistä.^[12]

Lisäksi 1800-luvun loppupuoliskolla koottiin bibliografista tietoa Ruotsin vastauskonpuhdistuksesta.^[12]

Ruotsin vastauskonpuhdistuksen tutkimus 1900-luvulla

1900-luvun alussa Ruotsin vastauskonpuhdistuksen tutkimus eteni ratkaisevasti, kun Jules Martin Pariisista ja Henry Biaudet Helsingistä saivat luvat toimia useissa Rooman kirkollisista arkistoista. Biaudet’lle annettiin vapaus myös koota oppineiden työryhmä avustamaan tutkimuksiaan. Ryhmän nimi oli Expédition Historique Finlandaise à Rome ja Biaudet’n lisäksi siihen kuului O. Karmin, K. I. Karttunen, Liisi Karttunen, August Pärnänen, Gabriel Rein ja Per Olof von Törne. Työryhmä julkaisi lukuisia merkittäviä teoksia, joista keskeisin oli viisiosainen Études Romaines publiées par l’Expédition Historique Finlandaise à Rome (1910–1934). Teos käsitteli laajasti vastauskonpuhdistusta Pohjois-Euroopassa. Lisäksi työryhmän jäsenet kirjoittivat useita väitöskirjoja: Biaudet väitöskirjansa Le Saint-Siège et la Suède durant la seconde moitié du XVI^e siècle vuonna 1906, von Törne Ptolémée Gallionin vuonna 1907, Liisi Karttunen Antonio Possevinon vuonna 1908 ja K. I. Karttunen väitöskirjansa Jean III et Stefan Batory vuonna 1911. Näiden lisäksi työryhmä laatia suppeita esitelmiä useisiin suomalaisiin julkaisuihin. Vuonna 1931 ilmestyi vielä Études posthumes de Henry Biaudet, johon kuuluu muun muassa Biaudet’n tutkielma ”Fragments d’une monographie de Laurentius Nicolai Norwegus dit ’Klosterlasse’”. Biaudet kuoli Roomassa vuonna 1915, joten vastoin suunnitelmia työryhmän keräämiä kirjeitä ei sittenkään julkaistu ja hyödynnetty, vaan ne talletettiin Valtionarkistoon (nyk. Kansallisarkisto) Helsinkiin. Useat tutkijat ovat sittemmin tutustuneet lähteisiin Helsingissä, mutta niitä on hyödynnetty varsin vähän.^[12]

Biaudet’n jälkeen ilmestyi useita arvokkaita tutkimuksia, jotka käsittelivät Pohjoismaiden vastauskonpuhdistuksen eri osa-alueita. Aihetta tutkivat muun muassa G. Bolin, F. Bull, I. Collijn, R. Dahlberg, J. J. Duin, Th. van Haag, I. Hansteen Knudsen, V. Helk, A. Hofman, H. Holmquist, J. Kreüger, R. Lönnqvist, R. Ohlsson, D. A. Seip, J. Teschitel, S. Tunberg ja O. Walde. Näiden tutkimusten merkitys ei tosin ollut niin suuri kuin suomalaistyöryhmän tutkimuksen.^[12]

Henry Biaudet’n innoittamana professori Oluf Kolsrud ja jesuiittapappi Johannes Metzler keräsivät lähteitä Pohjoismaiden vastauskonpuhdistuksesta.^[12] Kolsrud keräsi valtavan määrän valokopioita ja otteita lähteistä, jotka käsittelivät katolisen kirkon yritystä palauttaa katolinen usko Pohjoismaihin. Varhaisimmat lähteet ovat 1530-luvulta ja myöhäisimmät vuodelta 1809. Kolsrud keräsi kokoelmaa noin kolmekymmentä vuotta ja se sisältää lähteitä ympäri Eurooppaa, mutta etenkin Vatikaanin ja jesuiittojen arkistoista. Kokoelmassa on paitsi virallisia dokumentteja, myös niiden luonnoksia ja hahmotelmia. Kolsrud itse kirjoitti lähteiden pohjalta vain kaksi lyhyttä artikkelia. Hän kuoli vuonna 1945. Kokoelma järjestettiin julkisin varoin ja sen nimi on Oluf Kolsruds Diplomatariesamling til Motreformasjonens Historie i Norden.^[13] Metzler taas keräsi yli kaksisataa kansiota ja erikokoista laatikkoa valokopioita, jäljennöksiä, saksannoksia ja tiivistelmiä asiakirjoista, jotka käsittelevät vastauskonpuhdistusta paitsi Ruotsissa, myös muissa Pohjoismaissa ja Pohjois-Saksassa. Asiakirjoja on yli neljältäsadalta vuodelta, uskonpuhdistuksesta Metzlerin omaan aikaan. Kokoelmaan kuuluu useita hakemistoja, jotka lajittelevat asiakirjat aakkosittain ja aiheittain. Metzler kuoli vuonna 1946 ja kokoelma arkistoitiin jesuiittojen Kölnin-arkistoon.^[12]

Ensimmäinen perusteellinen tutkimus Ruotsin vastauskonpuhdistuksesta on Oskar Garsteinin viisiosainen Rome and the Counter-reformation in Scandinavia (1963–1992). Garsteinin tutkimus kumosi monia luterilaisen kirkkohistorian vanhoja uskomuksia, mutta ei saanut kovin suurta lukijakuntaa.^[14] Tutkimus perustuu pääasiassa Oluf Kolsrudin keräämiin lähteisiin.^[12]

Lähteet

• Garstein, Oskar: Rome and the Counter-Reformation in Scandinavia. Volume 1 (1539–1583). Universitetsforlaget, 1963. (englanniksi)
• Lappalainen, Mirkka: Susimessu. Siltala, 2009.

Viitteet

1. Lappalainen, s. 33–42.
2. Lappalainen, s. 47–48.
3. Lappalainen, s. 101–109.
4. Lappalainen, s. 110, 114–120.
5. Lappalainen, s. 122–132.
6. Lappalainen, s. 147–150.
7. Lappalainen, s. 280.
8. Lappalainen, s. 136–142.
9. Lappalainen, s. 220–229.
10. Lappalainen, s. 239.
11. Lappalainen, s. 271–272.
12. Garstein, s. 1–5.
13. Garstein, s. vii.
14. Lappalainen, s. 19.