Merovingiaika

Kirmukarmun mäeltä Vesilahdelta löytynyt merovingiaikainen miekanponsi

Merovingiaika on esihistorian aikakausi Suomessa vuosien 550/600–800/825 välillä.^[1] Se on kronologinen käsite, joka viittaa sekä Länsi-, Keski- että Pohjois-Euroopan esi- ja varhaishistoriaan. Käsitteen merkitys vaihtelee riippuen siitä, mistä alueesta puhutaan. Nimensä se on saanut frankkien merovingi-hallitsijasuvulta.

Merovingiaika Länsi- ja Keski-Euroopassa

Länsi- ja Keski-Euroopassa merovingiajalla tarkoitetaan varhaiskeskiajan vaihetta, joka vallitsi Frankkien valtakunnassa ja sen lähialueilla noin vuosina 480–720 jaa. Tällöin merovingien suku hallitsi kyseistä valtakuntaa, josta myöhempi Ranskan valtio katsoo juuriensa juontuvan. Kuuluisin merovingikuningas oli Klodvig, joka teki 400- ja 500-lukujen taitteessa menestyksekkäitä valloitusretkiä ja käännytti frankit kristinuskoon. Merovingisuvun keskinäiset valtataistelut kuitenkin toivat valtakuntaan hajaannusta. 600-luvun lopulle tultaessa merovingit olivat enää nimellisiä hallitsijoita. Frankkien todellinen hallitsija, Kaarle Suuren isä Pipin Pieni, syrjäytti viimeisen merovingin vuonna 751 ja otti valtaistuimen itselleen.

Merovingiaika Pohjois-Euroopassa

Norjassa ja Suomessa merovingiajaksi kutsutaan rautakauden jaksoa, joka vallitsi noin vuosina 550/600–800/825. Suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on varsinkin aiemmin käytetty myös ajoituksia 575– tai 600–800. Norjan ja Suomen arkeologiaan merovingiajan käsite on lainattu Keski-Euroopan saksankielisestä terminologiasta. Ruotsissa puhutaan tyypillisesti Vendel-ajasta, Tanskassa nuoremmasta kansainvaellusajasta tai nuoremmasta germaanisesta rautakaudesta, Virossa esiviikinkiajasta, Latviassa ja Liettuassa keskisen rautakauden (400–800/900) jälkipuoliskosta.

Merovingiaika Suomessa

Merovingiaika tunnetaan etupäässä kalmistoissa eli hautapaikoilla suoritettujen arkeologisten kaivausten perusteella. Asuinpaikkoja on toistaiseksi tutkittu melko vähän.

Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Pirkanmaalla, Etelä-Pohjanmaalla, Länsi-Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla merovingiaika on hyvin runsaslöytöinen ajanjakso. Näillä alueilla hautoihin laitettiin runsaasti aseita ja muita metalliesineitä. Pienempi määrä hautalöytöjä tunnetaan myös Kanta-Hämeestä ja Päijät-Hämeestä. Jonkin verran hautalöytöjä on myös Etelä-Savossa (Mikkeli), Etelä-Karjalassa (Rautjärvi), Karjalankannaksella (Sakkola) ja mahdollisesti Lapissakin (Kemijärvi). Muillakin Suomen alueilla on ollut asutusta tai säännöllistä ihmistoimintaa (eränkäyntiä), joka kuitenkin on jättänyt vain hyvin heikkoja arkeologisia jälkiä itsestään. Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla maanviljelyllä ja karjanhoidolla oli suuri merkitys elinkeinoina. Syrjäisemmillä seuduilla korostui kalastuksen ja metsästyksen merkitys.

Asesepän taidot olivat korkealle kehittyneitä. Yhteyksiä pidettiin yllä sekä Skandinaviaan, Länsi-Eurooppaan, Baltiaan että Venäjällä asuvien suomensukuisten väestöjen suuntaan. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluivat varsinkin permiläiset Kama-joen laaksossa Itä-Venäjällä. Vilkkaiden ulkomaanyhteyksien rinnalla Suomen alueella kehitettiin myös omintakeisia ase- ja korutyyppejä.

Yleisin hautaustapa oli polttohautaaminen. Hautarovion jäännökset kätkettiin kiviröykkiöön tai polttokenttäkalmistoon. Euraan ja Köyliöön Ala-Satakunnassa ilmaantui kuitenkin merovingiajan alussa polttamatta hautaaminen eli ruumishautaus. Arkeologi Nils Cleve on verrannut näitä ruumiskalmistoja Länsi-Euroopan varhaiskristillisiin rivihautakalmistoihin. Hän on arvellut, että uuden hautaustavan toivat tullessaan germaaniset maahanmuuttajat tai kenties "paluumuuttajat", jotka palasivat Suomeen palveltuaan mannermaalla sotureina. Kysymystä ei ole kuitenkaan vielä selvitetty lopullisesti.

Rikkaat hautalöydöt viittaavat jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen hierarkiaan. Eräät paikalliset päälliköt Lounais-Suomesta ja Etelä-Pohjanmaalta ovat ehkä palvelleet Keski-Ruotsin ja Etelä-Skandinavian kuninkaiden hoveissa aseistettuina seuruemiehinä. Tähän viittaavat miekat, joiden kahvat on koristeltu ns. Salinin tyylillä II.

Tunnettuja tämän vaiheen muinaisjäännöksiä Suomessa ovat polttokenttäkalmistot (esimerkiksi Laitilan Vainionmäki, Turun Ristimäki, Uudenkaupungin/Kalannin Kalmumäki, Vesilahden Kirmukarmun mäki, Isonkyrön Pukkila) ja ruumiskalmistot (esimerkiksi Euran Luistari ja Pappilanmäki sekä Köyliön Köyliönsaari). Merovingiaikaan ajoittuu myös Isonkyrön Leväluhta, joka on tulkittu joko uhrilähteeksi tai suokalmistoksi.

Kirjallisuutta

• Cleve, Nils: Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo: Den yngre folkvandringstiden (1943)
• Formisto, Tarja: An Osteological Analysis of Human and Animal Bones from Levänluhta (1993)
• Hackman, Alfred: Das Brandgräberfeld von Pukkila in Isokyrö (1938)
• Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984)
• Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin: Euran esihistoria. Eura: Euran kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5
• Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa: Typologia, kronologia ja aseet ryhmästrategioissa. (Väitöskirja, Turun yliopisto. Iskos 10) Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1990. ISBN 951-9056-95-5
• Purhonen, Paula (toim.): Vainionmäki – A Merovingian Period Cemetery in Laitila, Finland (1996)
• Salmo, Helmer: Die Waffen der Merowingerzeit in Finnland (1938)

Lähteet

1. Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, 2015.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Merovingiaika Wikimedia Commonsissa