Frankkien valtakunta (lat.Regnum Francorum) oli pitkäaikaisin ja vaikutusvaltaisin germaaniheimojen varhaiskeskiajalla Länsi-Eurooppaan perustamista valtakunnista.
Frankkien valtakunta jaettuna neljään osaan vuonna 511Frankkien valtakunnan laajeneminen
Klodvigin kuoltua vuonna 511 valtakunta jaettiin vanhan germaanisen tavan mukaan neljään osaan hänen poikiensa Teoderik I:n, Klodomirin, Kildebert I:n ja Klotar I:n kesken. Aluksi veljekset toimivat yhdessä, ja vuonna 523 he hyökkäsivät burgundien valtakuntaan ja surmasivat näiden kuninkaan Sigismundin. Klodomir sai surmansa taisteluissa burgundeja vastaan, ja Kildebert ja Klotar murhasivat tämän jälkeen Klodomirin pojat sekä jakoivat tämän alueet keskenään. Vuonna 531 frankit hyökkäsivät visigoottien valtakuntaan ja valloittivat näiden alueet Pyreneiden pohjoispuolella. Teoderik ja Klotar valloittivat lisäksi Thüringenin. Sen jälkeen frankit löivät burgundit lopullisesti Autuinin taistelussa. Vuonna 536 frankit valloittivat ostrogooteilta Provencen. Veljiensä kuoltua Klotarista tuli vuonna 558 koko frankkien valtakunnan kuningas.[1]
Klotarin kuoltua vuonna 561 valtakunta jakautui jälleen, ja hänen poikiensa aikana sisäinen valtataistelu sai laajat mittasuhteet. Klotarin pojat Sigebert I ja Kilperik I ajautuivat sotaan keskenään. Sigebert voitti Kilperikin armeijan vuonna 575, mutta Kilperikin vaimon Fredegundan lähettämät salamurhaajat onnistuivat tappamaan Sigebertin. Tämän jälkeen frankkien valtakunta kärsi jatkuvista juonitteluista, sukuriidoista ja sisällissodista.[2]
Frankkien valtakunnan suurin heikkous oli siellä vallinnut tapa jakaa kuninkaan kuoltua tämän maaomaisuus poikien kesken. Seurauksena oli valtakunnan lohkominen kuningaskuntiin, jotka olivat vuoroin liitossa ja vuoroin sodassa keskenään. Valtakunta jakautui pääasiassa Austrasiaan, Neustriaan ja BurgundiinMaas ja Schelde rajoina. Kussakin kuningaskunnassa oli omat merovingien sukuun kuuluvat perintökuninkaansa, mutta todellinen valta keskittyi niissä 600-luvulta lähtien ylimystön valitsemalle ja valtion asioita hoitavalle major domukselle.[3]
Karolingit
Austrasian major domus Pipin Heristalilainen yhdisti lopulta valtakunnan vuonna 687, voitettuaan Neustrian kuninkaan Teoderik III:n Tertryn taistelussa. Pipin ei kuitenkaan ottanut kuninkaan arvonimeä, ja nimellisenä kuninkaana säilyi Teoderik III. Vasta Pipinin pojanpoika Pipin Pieni julistautui 751 kuninkaaksi Soissons'ssa ja lähetti viimeisen merovingikuninkaan Kilderik III:n luostariin. Näin merovingit joutuivat väistymään karolingien kuningassuvun tieltä. Karolingit saivat nimensä Pipin Pienen isän, Poitiers’n taistelun voittaneen major domus Kaarle Martellin mukaan.[4]
Karolingien ja paavin välille muodostui vahva side. Pipin Pienen vihki kuninkaaksi paavi Sakariaan legaatti Bonifatius. Vuonna 754 Sakariaan seuraaja Stefanus III pyysi Pipiniä apuun langobardeja vastaan, ja frankkien armeija marssi Alppien yli, pakottaen langobardien kuninkaan Aistulfin luovuttamaan Ravennan paaville. Kiitokseksi paavi Stefanus nimitti Pipinin Italian suojelijaksi. Langobardit eivät kuitenkaan luopuneet Ravennasta suosiolla, joten Pipin joutui lähettämään uuden sotajoukon näiden kimppuun 756. Aistulf syrjäytettiin ja uudeksi kuninkaaksi valittiin Etrurian herttua Desiderius. Ravennan alue eli Donatio Pippin, sekä paavin jo hallitsemat alueet Rooman ympäristössä olivat Kirkkovaltion perusta.[5]
Pipin työnsi arabit lopullisesti Pyreneiden taakse vuonna 759. Sen jälkeen hän joutui kukistamaan kapinat Akvitaniassa ja Baijerissa. Pipin kuoli vuonna 768. Valtakunta jaettiin hänen poikiensa Kaarlomanin ja Kaarlen kesken, mutta Kaarloman kuoli jo vuonna 771, jonka jälkeen Kaarle hallitsi frankkeja yksin. Kaarle sai lisänimen Suuri, ja hänen aikanaan valtakunnan mahti oli huipussaan. [5]
Vuonna 772 paavi Hadrianus I pyysi Kaarlelta apua langobardeja vastaan, jotka olivat hyökänneet Kirkkovaltioon. Kaarlen joukot pakottivat langobardien pääkaupungin Pavian antautumaan ja Desiderius karkotettiin luostariin. Kaarle kruunautti itsensä langobardien kuninkaaksi, mikä tarkoitti langobardien valtakunnan päättymistä. Pian tämän jälkeen Kaarle ryhtyi alistamaan pohjoisen sakseja. Frankit olivat jo vuonna 772 valloittaneet saksien pyhätön, ja tuhonneet siellä olleen pyhän Irminsul-pylvään. Vuonna 775 Kaarle järjesti uuden sotaretken saksien maille. Kaarle järjesti valtakunnankokouksen Paderbornissa, mutta joutui lähtemään kesken kokouksen auttamaan Barcelonan käskynhaltijaa. Saksit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyivät kapinaan, jolloin Kaarle kääntyi takaisin. Joukkojen vetäytyessä Pyreneiden yli baskit ilmeisesti tuhosivat Kaarlen vasallin, rajakreivi Hruodlanuksen johtamat jälkijoukot. Tämä tapahtuma antoi aiheen Rolandin laululle.[6]
Palattuaan Iberian niemimaalta Kaarle aloitti uuden sodan sakseja vastaan. Nämä kuitenkin puolustautuivat lujasti valloittajia vastaan Widukindin johdolla. Sota oli julmaa, frankit muun muassa surmasivat Verdenin verilöylyssä 4 000 saksilaismiestä. Kolmen vuoden sotimisen jälkeen Widukind taipui ja antoi kastaa itsensä kristityksi. Osa sakseista jatkoi vastarintaa vielä tämänkin jälkeen, ja viimeiset heistä alistettiin vasta vuonna 804.[7]
Rooman aatelisto syytti vuonna 795 paavi Leo III:ta väärästä valasta ja aviorikoksesta. Leo haki turvaa Kaarlen luota vuonna 799. Seuraavana vuonna Kaarle matkusti Roomaan, Leo vannoi itseensä kohdistuneet syytökset vääriksi, ja hänen vastustajansa karkotettiin. Kiitollinen paavi kruunasi Kaarle Suuren keisariksi joulupäivänä vuonna 800 RoomanPietarinkirkossa.[8]
Kaarlen aikana frankkien valtakunnalla ei ollut pääkaupunkia, mutta Kaarlella oli palatsinsa Aachenissa, ja sen hoviin hän keräsi useita aikakauden oppineimpia miehiä. Heidän joukkoonsa kuuluivat anglosaksi Alkuin, langobardi Paulus Diaconus sekä Kaarlen tuleva elämäkerturi Einhard. Aachenissa kehittyi karolingiseksi renessanssiksi kutsuttu kirjallisuuden, taiteiden ja oppineisuuden kukoistuskausi.[9]
Kaarle Suuri antoi kautensa loppupuolella pojilleen valtakunnan eri alueiden hallintovastuun: Pipin sai Italian, Ludvig Akvitanian ja Kaarle Loiren ja Elben välisen alueen. Kaarle Suuri aikoikin jakaa valtakunnan frankkien perinteiden mukaisesti osiin poikiensa kesken, mutta Kaarlen kuollessa ainoastaan Ludvig oli enää elossa.[9]
Valtakunnan hajaannus
Valtakunnan jako Verdunin sopimuksessa
Frankkien valtakunta alkoi hajaantua jo Kaarle Suuren pojan Ludvig Hurskaan aikana. Tällä oli kolme poikaa, jotka vaativat jokainen osansa vallasta. Ludvig Hurskaan kuoleman (840) jälkeen valtakunta jaettiin Verdunissa 843 kolmen pojan kesken perintöosiin.
Kaarle Kaljupää sai sopimuksessa hallitakseen valtakunnan länsiosan (suurimman osan nykyisen Ranskan alueesta) ja Ludvig Saksalainen puolestaan pääosan nykyisen Saksan ja Itävallan alueista. Veljistä kolmas, Lothar I, sai perinnökseen em. kahden valtakunnan väliin sijoittuneen alueen, joka ulottui nykyisestä HollannistaVälimerelle ja Pohjois-Italiaan. Lotharin hallitsemaa aluetta oli kuitenkin mahdotonta puolustaa idästä ja lännestä hyökänneiden sukulaisten valloituksilta ja se hajosikin osiin (nykyinen Lothringenin alue). [10]
Itäfrankkien Karolingi-suku sammui vuonna 911, länsifrankkien valtakunnassa karolingit syrjäytettiin valtaistuimelta vuonna 987. Kaarle Suuren pojanpoikien valtakunnilla oli kuitenkin kauaskantoiset vaikutukset: niiden pohjalta muodostuivat myöhemmin nykyiset Ranska, Saksa, Alankomaat ja Italia.
