Kiikassa on puukirkko vuodelta 1807. Se korjattiin perusteellisesti arkkitehti C. J. von Heidekenin suunnitelmien mukaan vuosina 1883−1884. Nykyisen, arkkitehti Bertel Strömmerin suunnitteleman ulkonäkönsä se sai vuonna 1937 aloitetussa, mutta vasta vuonna 1952 valmistuneessa uudistuksessa. Alexandra Såltinin maalaama alttaritaulu vuodelta 1884 esittää Kristuksen kirkastumista. Kirkon urut ovat vuodelta 1907.
Kiikan naapurikunnat olivat Huittinen, Keikyä, Kiikoinen, Punkalaidun ja Vammala. Aikaisemmin naapurikuntiin kuului Vammalaan vuonna 1973 liitetty Tyrvää. Kiikan eteläisin osa, Kiikan-Illon alue, sijaitsi erillään muusta kunnasta Tyrvään ja Keikyän erottamana. Alue liitettiin Äetsän kunnasta Vammalaan vuonna 1985.
Kiikka sijaitsee Kokemäenjoen keskijuoksun alussa. Entisen kunnan alue on melko tasaista toisin kuin entisen naapurikunnan Vammalan eteläosassa. Ainoa ympäristöstään selvästi erottuva mäki on Karausvuori lounaassa lähellä entisen Keikyän rajaa. Viljelysmaat ulottuvat Kokemäenjoen kummallakin puolella 1–2 kilometrin leveydelle ja laajimmat peltoaukeat sijaitsevat eteläisimmässä osassa Kiikan-Illossa. Entisen Vammalan puolelta tuleva harjujakso jatkuu katkeilevana selänteenä Kokemäenjoesta luoteeseen Kiikoisten suuntaan ja sitä pitkin kulkee Vakkalan ja Haapaniemen paikallistie. Suurimmat järvet Kiikan alueella ovat Kiimajärvi Kokemäenjoen pohjoispuolella ja Ylistenjärvi sen eteläpuolella. Eteläisimmän osan halki virtaa Sammaljoki, joka yhtyy Kokemäenjokeen Huittisissa.[4]
Liikenne
Kiikan kautta kulkeva Tampere–Pori-rata avattiin liikenteelle vuonna 1895 ja samana vuonna valmistui Oulun radan pysäkin tyyppipiirustusten mukainen Kiikan rautatieasema, joka on yksi Porin radan säilyneistä alkuperäisistä asemarakennuksista. Kiikan asema suljettiin vuonna 1983. Myös vuonna 1902 avattu Äetsän rautatieasema, jonka suunnitteli arkkitehti Bruno Granholm, sijaitsi Kiikan alueella, vaikkakin aivan Keikyän rajan tuntumassa.[5]
Kokemäenjoki jakoi Kiikan kahteen erilliseen osaan. Joen poikki oli aiemmin vain lossiyhteys, kunnes kirkonkylän kohdalle valmistui vuonna 1953 nykyinen terässilta[6], joka oli edelleen ainoa yhteys kunnan eri osien välillä. Sillan ylittää nykyisin kantatie 44, joka yhtyy valtatie 12:een pari kilometriä kirkonkylän eteläpuolella. Kiikasta on matkaa Tampereelle 60 kilometriä, Poriin 80 kilometriä, Raumalle 90 kilometriä ja Turkuun 105 kilometriä.
Historiaa
Muinaisen Sastamalan pitäjän lounaisin asutuskeskittymä sijaitsi nykyisessä Kiikan kirkonkylässä Kokemäenjoen pohjoisrannalla, josta on löydetty rautakautinenkalmisto. Tarinoiden mukaan Kiikassa oli jo keskiajalla ensimmäinen kirkko Ulvin kylässä, jonka nimi tulee Pyhälle Olaville omistetusta kirkosta. Samassa kylässä sijaitsevassa Ristilähteessä kerrotaan kastetun seudun asukkaita. Kaikki Kiikan alueen kylät mainittiin jo vuoden 1540 maakirjassa. Kiikka erotettiin Tyrväästä kappeliseurakunnaksi vuonna 1662. Kiikka määrättiin erotettavaksi Tyrväästä omaksi seurakunnakseen pitkän prosessin jälkeen vuonna 1906, mutta lopullinen itsenäistyminen toteutui vasta vuonna 1922. Itsenäinen kunta Kiikasta tuli jo vuonna 1869.[4]
Ensimmäiset tarkat tiedot Kiikan asukasluvusta ovat vuodelta 1722, jolloin siellä oli 560 henkeä. 1800-luvun puolivälissä Kiikassa oli 3 242 asukasta ja vuonna 1900 asukasluku oli 3 739. Suurimmillaan asukasluku oli sotien jälkeen; vuonna 1950 Kiikassa asui 4 332 henkeä. Vuoteen 1965 mennessä väkiluku oli maaltamuuton seurauksena laskenut 3 425:een.[4]
Kiikka oli aikanaan laajalti tunnettu kunnassa harjoitetusta rukkien valmistuksesta. Sen aloittivat 1840-luvun lopulla pienen Kynnysmaan torpan pojat Antti ja Jooseppi, jotka ottivat myöhemmin kotikylänsä Ulvin mukaan sukunimekseen Ulvén. Veljekset ja heidän jälkeläisensä kehittivät ammattinsa niin tunnetuksi, että paikkakunnalla syntyi sanonta: ”Pitää olla Ulveinin sukkuun, ennenko osaa rukin varvata” (varvata ’sorvata’). 1900-luvun puolella muutamat tekijät harjoittivat rukkien valmistusta melkein tehdasmaisesti, mutta tämä kukoistuskausi jäi lyhyeksi. Rukkien kysynnän hiipuminen aiheutti niiden valmistuksen tyrehtymisen 1950-luvulla. Rukki on silti säilynyt kuva-aiheena kunnan vaakunassa. Muuta käsityötä kunnassa edusti laukkujen ja lompakoiden valmistus, joka on jatkunut tällä Laukkulaaksoksi kutsutulla seudulla nykypäiviin saakka.[4]
Kiikan suurin teollisuusyritys oli Perusyhtymä Oy:ntiilitehdas. Lisäksi oli puusepänverstaita ja kaksi mattokutomoa, toinen Kiikan kirkonkylällä Aaltosen mattokutomo sekä Äetsässä Anni Virtasen johtama Virtasen Kotikutomo. Merkittävä työllistäjä oli myös teollisuus naapurikunnassa Keikyässä, mutta pääasiallisesti Kiikan asukkaat saivat toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta.
1890-luvulla rakennettu Porin–Tampereen rautatie vaikutti varsinkin teollisuuden sijoittumiseen paikkakunnalle. Kiikan rautatieasema, alkuaan pysäkki, tehtiin rautatien rakentamisen yhteydessä noin vuonna 1895. Talankylään 1900-luvun alussa pystytetyn Äetsän pysäkin/rautatieaseman läheisyyteen muodostui uusi asuntoalue.
Kiikan osuusmeijeri perustettiin vuonna 1903[7], ja Kiikan nykyisessäkin kyläkuvassa huomattavassa asemassa oleva meijerirakennus rakennettiin vuonna 1916.[8][9] 1980-luvulta lähtien entisessä meijerirakennuksessa on toiminut paineilmalla toimivia kuljettimia valmistava perheyritys Pneuplan Oy. [10]
Kiikan suurin maatila on ollut Kokemäenjoen pohjoisrannalla, noin kilometri kirkolta Vammalan suuntaan sijaitseva Ruotsilan kartano, joka oli aikanaan kuuluisa ravihevosistaan. Kartanon vanha päärakennus tuhoutui sisällissodan esinäytökseksi muodostuneessa niin sanotussa Ruotsilan kahakassa tammikuussa 1918 ja sen tilalle valmistui vuonna 1924 arkkitehti Birger Federleyn suunnittelema nykyinen päärakennus. Rakennus vaurioitui pahoin vuonna 1969 sattuneessa tulipalossa, mutta se korjattiin entiselleen. Ruotsilan kartanon pinta-ala oli suurimmillaan noin 3 000 hehtaaria ja vielä 1960-luvullakin yli 600 hehtaaria, mutta nykyisin siitä on jäljellä enää rippeet. Ruotsilasta oli kotoisin Marttilan kirkkoherra Jakob Zidén, jonka poika Jakob Henrik oli Vänrikki Stoolin tarinoissa esiintyvä luutnantti Zidén.[4]
Kiikassa syntyneen runoilija Kaarlo Sarkian syntymäkodin paikalla Kulmuntilan kylässä on Kauko Räikkeen veistämä muistopatsas, joka paljastettiin vuonna 1960. Paikan lähinaapurina on Sarkia-museoksi kunnostettu runoilijan lapsuudenkoti, jossa hän asui äitinsä kuoltua.[4]
Vuoden 1980 taajamarajauksen mukaan Kiikan ainoa taajama oli kirkonkylä, jossa oli 923 asukasta.[13]
Kulttuuri
Murre
Kiikan alueella puhutun kielen perustana on yläsatakuntalainen murre, joka kuuluu hämäläismurteisiin. Kiikan murre kuuluu yläsatakuntalaisen murteen eteläryhmään, joka on lähellä perihämäläisiä murteita.[14]
↑Mitä-Missä-Milloin 1980, s. 161. Helsinki: Otava, 1979.
↑ abcdef Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa 3: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 302–307. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1970.
↑ Jussi Iltanen: Radan varrella: Suomen rautatieliikennepaikat (2. painos), s. 123–124. Helsinki: Karttakeskus, 2010.
↑Mitä-Missä-Milloin 1951, s. 129. Helsinki: Otava, 1950.
↑Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1978, s. 134. Helsinki: Otava, 1977.
↑Väestö- ja asuntolaskenta 1980 Osa XIII: Taajamat. (Suomen virallinen tilasto VI C:106) Helsinki: Tilastokeskus, 1983. Verkkoversio (PDF) (viitattu 16.9.2018).
↑Wiik, Kalevi: Sano se murteella, s. 237. Pilot-kustannus Oy, 2006. ISBN 952-464-447-9
